En nyt tiedä onko otsikko ihan oikea, että mitä ongelmia nyt on mutta kuitenkin... onko kukaan teistä jotenkin pettynyt elämäänsä tai jotenkin ahdistunut ilman mitään oikeaa syytä? itse olen vähän ahdistunut, en koe itseäni masentuneeksi vaan vähän pettyneeksi tai väsyneeksi.. innottomaksi ehkä.
eli mullahan on täydellinen elämä.. siis todella täydellinen aviomies joka tekis kaikkensa perheensä ja minun eteen. Hän on aivan mahtava isä, rakastava aviomies, antaa perheelleen paljon aikaa ja ollaan hänelle tärkeintä maailmassa. Me pystytään puhumaan kaikista asioista avoimesti, koen että hän on paras ystäväni ja kaipaan aina häntä jos hän on töissä eikä öitä osata olla erossa ollenkaan.. vaikka on oltu yhdessä jo vuosia niin silti tarvitaan toisiamme aika kiihkeästi. en osaa kuvitella elämää ilman häntä ja uskon, että molemmat ollaan uskollisia ja rehellisiä toisillemme. meillä on vauva ja toinen aluillaan ... vauva-aika on ollut helppoa ja vaivatonta, ei mitään valvomisia tms ja rakastan lastani niin paljon etten osaa sitä edes sanoiksi pukea.. en siis koe tämän olevan synnytyksen jälkeistä masennusta... muutenkin meillä on elämä kunnossa, talous on hyvä, meillä on iso hieno koti, autot ja pelit ja vehkeet, matkaillaan paljon ja pidetään perheen kesken hauskaa.. mulla on ihan hyvät suunnitelmat tulevaisuutta varten... tavallaan toivoisin, että olisin päässyt työ-elämään vähän nopeammin ja mietin välillä miten sitten pärjää kahden pienen lapsen kanssa ja miten viihdyn kotona vielä monta vuotta, mutta ei sekään nyt tunnu syyltä tähän oloon kun tää on jatkunut pidempään ja tiedän että on myös normaalia olla huolissaan raskauden aikana... ja luotan siihen että pärjään ja olen nuori joten kerkeän vielä töihinkin..
mutta jotenkin jo muutaman vuoden olen miettinyt sitä, että kaikki ei vaan tunnu oikealta, että kaipaan koko ajan jotain ja oon tyytymätön... ja jotenkin tuntuu, että parisuhteellamme oli aika raskas alku.. ei mitään pettämistä mutta etäsuhde aiheutti paljon epävarmuutta ja miehen töiden ja opiskeluiden takia ei voitu paljoa olla yhdessä.. olin sillon tosi vihainen siitä tilanteesta vaikka oon aina järjellä tajunnut, että se oli täysin epäreilua kiukkua koska mies kuitenkin teki kaikkensa että voitaisiin asua yhdessä ja viettää aikaa yhdessä.. mutta tuli paljon riitoja ja olin tosi epävarma koko ajan... sen jälkeen kun muutettiin yhteen niin koko ajan olen järjellä nähnyt sen miten mahtavasti mies kohtelee minua ja antaa nyt kaiken vapaa-aikansa perheelleen... ja aina kertoo miten oon hänen unelmien nainen ja maailman paras vaimo... silti jotenkin tuntuu etten ole osannut päästää niistä alkuaikojen jutuista irti vaikka niistä on puhuttu loputtomiin... että tavallaan elän vieläkin siinä epävarmuudessa vaikka siitä on jo monta vuotta... tuntuu tosi typerältä vatvoa niitä asioita mutta omaan kait tosi huono itsetunnon ja jotenkin jään aina "tuleen makaamaan"... ja tuntuis hassulta mennä jonnekin pariterapiaan kun tavallaan osa miusta kuitenkin tajuaa kaiken olevan hyvin ja että rakastan miestäni aivan hillittömästi.. mutta oon nyt sitä kumminkin miettinyt että auttaisko näistä tunteista puhuminen minuu kun tunnen koko ajan elämäni jotenkin epätyydyttäväksi vaikka olisi kaikki mahdollisuudet nauttia ja olla onnellinen... jotenkin ei vaan kehtaa neuvolassakaan sanoa, että on tämmösiä ongelmia kun on lapsikin tulossa jne... sitten aina välillä tulee semmonen olo että miulla on maailman paras ja ihanin perhe joilta pilaan kaiken tällä omalla epävarmuudella ja tekis mieli vaan ottaa ero ja lähteä ja antaa niiden olla onnellisia..
eli mullahan on täydellinen elämä.. siis todella täydellinen aviomies joka tekis kaikkensa perheensä ja minun eteen. Hän on aivan mahtava isä, rakastava aviomies, antaa perheelleen paljon aikaa ja ollaan hänelle tärkeintä maailmassa. Me pystytään puhumaan kaikista asioista avoimesti, koen että hän on paras ystäväni ja kaipaan aina häntä jos hän on töissä eikä öitä osata olla erossa ollenkaan.. vaikka on oltu yhdessä jo vuosia niin silti tarvitaan toisiamme aika kiihkeästi. en osaa kuvitella elämää ilman häntä ja uskon, että molemmat ollaan uskollisia ja rehellisiä toisillemme. meillä on vauva ja toinen aluillaan ... vauva-aika on ollut helppoa ja vaivatonta, ei mitään valvomisia tms ja rakastan lastani niin paljon etten osaa sitä edes sanoiksi pukea.. en siis koe tämän olevan synnytyksen jälkeistä masennusta... muutenkin meillä on elämä kunnossa, talous on hyvä, meillä on iso hieno koti, autot ja pelit ja vehkeet, matkaillaan paljon ja pidetään perheen kesken hauskaa.. mulla on ihan hyvät suunnitelmat tulevaisuutta varten... tavallaan toivoisin, että olisin päässyt työ-elämään vähän nopeammin ja mietin välillä miten sitten pärjää kahden pienen lapsen kanssa ja miten viihdyn kotona vielä monta vuotta, mutta ei sekään nyt tunnu syyltä tähän oloon kun tää on jatkunut pidempään ja tiedän että on myös normaalia olla huolissaan raskauden aikana... ja luotan siihen että pärjään ja olen nuori joten kerkeän vielä töihinkin..
mutta jotenkin jo muutaman vuoden olen miettinyt sitä, että kaikki ei vaan tunnu oikealta, että kaipaan koko ajan jotain ja oon tyytymätön... ja jotenkin tuntuu, että parisuhteellamme oli aika raskas alku.. ei mitään pettämistä mutta etäsuhde aiheutti paljon epävarmuutta ja miehen töiden ja opiskeluiden takia ei voitu paljoa olla yhdessä.. olin sillon tosi vihainen siitä tilanteesta vaikka oon aina järjellä tajunnut, että se oli täysin epäreilua kiukkua koska mies kuitenkin teki kaikkensa että voitaisiin asua yhdessä ja viettää aikaa yhdessä.. mutta tuli paljon riitoja ja olin tosi epävarma koko ajan... sen jälkeen kun muutettiin yhteen niin koko ajan olen järjellä nähnyt sen miten mahtavasti mies kohtelee minua ja antaa nyt kaiken vapaa-aikansa perheelleen... ja aina kertoo miten oon hänen unelmien nainen ja maailman paras vaimo... silti jotenkin tuntuu etten ole osannut päästää niistä alkuaikojen jutuista irti vaikka niistä on puhuttu loputtomiin... että tavallaan elän vieläkin siinä epävarmuudessa vaikka siitä on jo monta vuotta... tuntuu tosi typerältä vatvoa niitä asioita mutta omaan kait tosi huono itsetunnon ja jotenkin jään aina "tuleen makaamaan"... ja tuntuis hassulta mennä jonnekin pariterapiaan kun tavallaan osa miusta kuitenkin tajuaa kaiken olevan hyvin ja että rakastan miestäni aivan hillittömästi.. mutta oon nyt sitä kumminkin miettinyt että auttaisko näistä tunteista puhuminen minuu kun tunnen koko ajan elämäni jotenkin epätyydyttäväksi vaikka olisi kaikki mahdollisuudet nauttia ja olla onnellinen... jotenkin ei vaan kehtaa neuvolassakaan sanoa, että on tämmösiä ongelmia kun on lapsikin tulossa jne... sitten aina välillä tulee semmonen olo että miulla on maailman paras ja ihanin perhe joilta pilaan kaiken tällä omalla epävarmuudella ja tekis mieli vaan ottaa ero ja lähteä ja antaa niiden olla onnellisia..