V
vierailija
Vieras
Olemme seurustelleet kumppanini kanssa nyt neljä vuotta ja parisuhteemme on tähän asti ollut normaali ja rakastavainen. Tottakai joitain parisuhteille tyypillisiä ongelmia on ollut, kuten parisuhteen arkistuminen ja molemminpuolinen, ajoittainen energian puute molempien tehden samanaikaisesti töitä ja opintoja. Olemme asuneet yhdessä nyt reilun vuoden, ennen tätä asuimme eri paikkakunnilla ja tapasimme säännöllisesti kumppanini ja minun luona. Lisäksi korona aiheutti hankaluuksia suhteellemme erityisesti suhteen alkuvaiheessa.
Kumppani on tällä hetkellä vaihto-oppilaana ja minä teen työharjoittelua opintojen ohella. Kumppanin lähtiessä vaihtoon, oli parisuhteemme tilanne vakaa, yhteisiä suunnitelmia tulevaisuudelle riitti ja odotimme molemmat suhteeltamme uutta vaihetta, kun omat opintoni tulevat päätökseen ja työelämä koittaa kunnolla. Olemme myös keskustelleet perheen perustamisesta ja naimisiin menosta.
Nyt välit tuntuvat viilentyneen erityisesti kumppanini puolelta ja yhteydenpito on ollut vähäisempää ja selkeästi ehkä ajottain vastahakoista. Otin asian puheeksi ja kumppani kertoi, että haluaa omaa tilaa ja että hänen on helpompaa jakaa elämää siellä olevien kanssa. Tämän jatkuessa puhuimme asiasta uudestaan ja kumppani kertoi, että on alkanut pohtimaan suhteemme tulevaisuutta ja sitä, jääkö hänen nuoruus elämättä seurustellessaan näin nuorena (24v) ja jääkö häneltä kokematta aikuisena eläminen yksin ja itsenäisesti. Hän sanoi myös, että on kasvanut aikuiseksi kanssani, eikä tiedä, mitä aikuisena oleminen yksin on.
Tämä taitaa olla parisuhteen "itsenäistymisvaihe" (lähde: https://www.kymenlaaksonperhekeskus...-seksuaalisuuden-tuki/parisuhteen-eri-vaiheet). Ja muutenkin oman suhteen ja tulevaisuuden ajatteleminen on normaalia.
Kun keskustelimme asiasta, kumppani sanoi rakastavansa ja ikävöivänsä minua todella paljon ja selkeästi häntä vaivasi nämä ajatukset. Luultavasti vaihto-opintojen ympäristö luo paineita irrottautua ja elää "villiä ja vapaata" elämää. Kumppanini tuntien hän ei ole koskaan ollut irrottelevaa tyyppiä joitain poikkeuksia lukuunottamatta.
Luulen, että vaihto on luonut kumppanilleni illuusion siitä, että elämä ilman kumppania olisi "pelkkää juhlaa". Myös minulla on tapahtunut paljon uusia asioita, eikä nämä ole vaikuttaneen olleen kiinnostavia asioita kumppanista lähes ollenkaan, vaan vastailee minun aloitteesta ja kysyy lyhyesti pakolliselta tuntuvia kysymyksiä.
Miten voin tukea kumppaniani tekemään päätöksen parisuhteemme tulevaisuudesta? Voinko tuoda keskusteluun jotain, joka auttaisi jatkamaan suhdettamme? Kannattaisiko minun olla ottamatta yhteyttä ollenkaan ja odottaa, kunnes kumppani kokee olevansa valmis kommunikoimaan?
Kumppani on tällä hetkellä vaihto-oppilaana ja minä teen työharjoittelua opintojen ohella. Kumppanin lähtiessä vaihtoon, oli parisuhteemme tilanne vakaa, yhteisiä suunnitelmia tulevaisuudelle riitti ja odotimme molemmat suhteeltamme uutta vaihetta, kun omat opintoni tulevat päätökseen ja työelämä koittaa kunnolla. Olemme myös keskustelleet perheen perustamisesta ja naimisiin menosta.
Nyt välit tuntuvat viilentyneen erityisesti kumppanini puolelta ja yhteydenpito on ollut vähäisempää ja selkeästi ehkä ajottain vastahakoista. Otin asian puheeksi ja kumppani kertoi, että haluaa omaa tilaa ja että hänen on helpompaa jakaa elämää siellä olevien kanssa. Tämän jatkuessa puhuimme asiasta uudestaan ja kumppani kertoi, että on alkanut pohtimaan suhteemme tulevaisuutta ja sitä, jääkö hänen nuoruus elämättä seurustellessaan näin nuorena (24v) ja jääkö häneltä kokematta aikuisena eläminen yksin ja itsenäisesti. Hän sanoi myös, että on kasvanut aikuiseksi kanssani, eikä tiedä, mitä aikuisena oleminen yksin on.
Tämä taitaa olla parisuhteen "itsenäistymisvaihe" (lähde: https://www.kymenlaaksonperhekeskus...-seksuaalisuuden-tuki/parisuhteen-eri-vaiheet). Ja muutenkin oman suhteen ja tulevaisuuden ajatteleminen on normaalia.
Kun keskustelimme asiasta, kumppani sanoi rakastavansa ja ikävöivänsä minua todella paljon ja selkeästi häntä vaivasi nämä ajatukset. Luultavasti vaihto-opintojen ympäristö luo paineita irrottautua ja elää "villiä ja vapaata" elämää. Kumppanini tuntien hän ei ole koskaan ollut irrottelevaa tyyppiä joitain poikkeuksia lukuunottamatta.
Luulen, että vaihto on luonut kumppanilleni illuusion siitä, että elämä ilman kumppania olisi "pelkkää juhlaa". Myös minulla on tapahtunut paljon uusia asioita, eikä nämä ole vaikuttaneen olleen kiinnostavia asioita kumppanista lähes ollenkaan, vaan vastailee minun aloitteesta ja kysyy lyhyesti pakolliselta tuntuvia kysymyksiä.
Miten voin tukea kumppaniani tekemään päätöksen parisuhteemme tulevaisuudesta? Voinko tuoda keskusteluun jotain, joka auttaisi jatkamaan suhdettamme? Kannattaisiko minun olla ottamatta yhteyttä ollenkaan ja odottaa, kunnes kumppani kokee olevansa valmis kommunikoimaan?
