Pelkään että olen pilannut lapseni : (

[surusilmä]

Meillä on miehen kanssa hieman hankalaa välillä. On oltu jo kutakuinkin 12v yhdessä ja elämä on ollut ylämäkeä ja alamäkeä. Riitoja on ollut välillä ja räiskettä, mutta niistä ollaan aina päästy eteenpäin. Nyt on jostain syystä ollut hieman haastavampaa tämä avioliitto, itse olen ajatellut että syynä on kun on kuitenkin pieniä nämä lapsoset. Minä olen väsynyt ja mies myös, ja sitten puramme toisiimme väsymystä. Eniten kitkaa välillemme aiheutuu siittä, kun en tunne että mies on tasavertaisesti mukana lastenhoidossa hänen kotona ollessa. Ja hän ei osaa ajatella samanlailla että ensin hoidetaan lapset ja sitten tehdään omia juttuja, vaan joudun hänelle jatkuvasti muistuttamaan et esim. eskoisen pitää saada ruokaa ja pitää laittaa iltapuuro tulemaan yms.. tälläisia itsestään selvyyksiä. Eli hän esimerkiksi saattaa kotiin tultaessa mennä suoraan koneelle ja minä alan automaattisesti syöttämään lapsia yms. kun on heidän ruoka- aika... Ja kun hän ei pysty tietenkään lukemaan ajatuksiani ja toimimaan aina juuri niiden mukaan, niin tietenkin yhteenottoja tulee useasti päivässäkin. Nyt sitten pelkään että olemme pilanneet inttämisellä ja kinastelulla/ huutamisella lapsemme (lähinnä isomman)
Niin siis meillä on 1v 10 kk ikäinen lapsi ja 4kk ikäinen vauva. Esikoinen on ollut aina todella kiltti, ja aina hyvän tuulinen sekä todella sosiaalinen. Nyt on kuitenkin alkanut tulemaan raivoamista ja kun asioita kielletään niin varmasti tehdään oikein uhallakin sitä juuri mitä kielletty. Hän on ollut aina välillä hieman huono syömään ja on tullut kausia et ruoka maistuu todella huonosti, mut sitten välillä syö kuin unelma lautasena tyhjäksi ja tämä lienee ihan normaalia. En ymmärrä kun mietin järjellä että nämä uhmikset ja muut voivat olla ihan normaalia ja ikään kuuluvaa, niin silti koen aivan järjetöntä ahdistusta koko ajan siittä että olen pilannut lapseni.
Meidän koti on kuitenkin turvallinen ja rakastava. Rakastamme lapsiamme ja näytämme sen heille. Hoidamme heitä ja he ovat meidän "elämämme" . ja pidän meitä kyllä hyvinä vanhempina. Lapset näkevät usein myös meidän sovinnon ja halit ja pusut myös, eli tietävät kuitenkin että isi ja äiti rakastaa toisia.. En vain ymmärrä tätä et miksi koen niin järkyttävää ahdistusta. Olen maininnut miehellenikin, sekä omalle äidilleni tästä, ja he sanovat että ei lapset ole pilalla yms. Olen jopa miettinyt et täytyykö tästä mennä puhumaan jonnekkin, kun välillä ahdistus on niin suurta..Miksi en osaa selvittää asioita miehelle sitten kun lapset ovat nukkumassa, ja säilyttää malttiani, vaikka kuinka tympäisis mihen välinpitämättömyys/ajattelemattomuus, miksi minun pitää suuttua lasten nähden ja räyhätä : (

 

[Olivia]

Kuulostaa kyllä ihan normaalilta uhmaiältä tuo käytös. Kiukkuaminen ja kaiken kielletyn tekeminen kuuluu uhmaikään ja toisilla on hankalampaa ja toisilla helpompaa. Meillä on poika täyttä tulta ja tappuraa ja välillä on kyllä ihmeessä kun ei mitään kuria saa mutta yritän muistaa että on hyvä että sitä omaa tahtoa löytyy. Jospa sen avulla sitten isompana pärjäis elämässä eikä jäis jalkoihin muiden kanssa. Tuskinpa tuo siis huolestuttavaa on, ainakin näin mun näkökulmasta.

 

[kohtalotoveri]

Meillä sama muuten, mutta isommat lapset eikä sovita riitoja mitenkään Koeta kirjoittaa kirje sille miehelles, miltä susta tuntuu...Meillä se ei toiminut, mutta sulla ehkä parempaa onnea

 

[winhis]

Hei, toihan on ihan normaalia elämää! Tai riippuu tietysti mitä sun "räyhääminen" tarkoittaa, mutta sain sen käsityksen, että se on lähinnä naputusta ja kinastelua. Eihän se tietty varsinaisesti hyvää tee lapsille jos ilmapiiri on usein kireä, mutta ei ne nyt mihinkään pilalle ole tuosta menneet. Ja todellakin on vaan ikään liityyvää varmasti esikoisen uhma!

Jos sua ahdistaa siksi, että haluat muutosta parisuhteeseen ja arkeen ja pelkäät, että nykyisellään olevat tilanne pahenee ja voi pilata koko suhteen lopulta? Koittakaa ratkaista jollain yksinkertaisilla asioilla tuo tilanne, niin omakin olosi helpottuu. Tää kuulostaa ehkä hölmöltä, mutta meillä toimi tämä (tosin meidän suhde kaatui muihin syihin myöhemmin, mutta juuri vastaaviin ongelmiin auttoi ) : mies ei oikein osannut olla oma-aloitteinen lapsenhoidossa ja kaikki vähän niinkuin jäi mulle tai sitten piti koko ajan olla sanomassa mitä pitää tehdä. Me sovittiin sitten "vastuuvuorot", eli tiettyinä päivinä minä olin vastuussa ruokailuista ja nukutuksista yms. ja toisina sitten mies. Ideana oli se, että vasuuvuorolainen sai kyllä pyytää apua ja yhdesä tehtiin, mutta sitten joinakin iltoina sai vaan olla ja tehdä omia juttuja olematta koko ajan niin valppaana. Kuulostaa ehkä oudolle, mutta tosi hyvin toi toimi.

 

[ninni]

Mä ymmärrän sua hyvin, meillä vähän sama tilanne. Olen luonteeltani kovin helposti tulistuva ja kun suutun, on mulla tapana huutaa. Lepyn kyllä ihan yhtä nopeasti, mutta on vaikeata hillitä itseään sillä suuttumisen hetkellä. Jälkeenpäin sitten harmittaa kun puolitoista vuotias näki taas kaiken... Yritän kuitenkin aina sitten lapselle selittää, että äiti ja isi vaan hermostui ja jutteli kovaäänisesti ja sopia miehen kanssa lapsen nähden. Mutta kyllähän se silti aina jää vähän mietityttämään. Toisaalta myös omassa lapsuudenkodissa on riidelty minun nähteni, enkä tämän enempää ole kieroon kasvanut.

Nuo jutut mitä mainitsit kuulostaa kyllä mun mielestä ihan tavalliselta uhmalta, sitä lienee kaikilla lapsilla tossa vaiheessa. Mutta jos ihan loputtomiin asia ahdistaa, voisithan ottaa sen puheeksi vaikkapa neuvolassa tai mennä vaikka psykologille juttelemaan, turha sitä on loputtomiin itsekseen vatvoa. Tsemppiä teille!

 

[surusilmä]

Ollaan puhuttu miehen kanssa ja hän aina sanoo et hänen täytyy muuttua, mutta sitten totuus on toista. Hantä kyllä rakastan paljon ja olen pohjimmiltani sitä mieltä ett hän on hyvä mies ja isä. Ei ole yksikseen kulkemassa juur kovinkaan ja ei juo yms. Pitää huolta perheestä. Mut siis esim. nukkuu yöllä korvatulpat korvissa, kun ei osaa nukkua kun vauva itkeskelee ja ei muka saa sit unta enää (vauva nukkuu omassa huoneessa) ja sit aina viikonloppu aamuna joudun hänelle hermostumaan kun ei herää auttamaan lapsien aamupalassa yms. ja sit tulee huudettua ja karjuttua lasten kuullen : ( siis mielestäni silloin käyttäytyy kuin joku keken kasvuinen vetää peittoa korville ja haistattelee. Ja siis vain siksi et hänen pitäis saada herätä rauhassa... aivan kuin minä saisin heräillä kaikessa rauhassa tyyliin puoltuntii-tunnin...

 

[surusilmä]

Meillä oli silloin esikoisen ollessa ainoa, semmoiset vastuu jaot et mies hoiti lasta 2-3 iltana viikossa ja silloin minä sain tehdä omiani ja sitten minä toisina ja kylpyhommat olivat vain hänen heiniään. Meillä lähinnä nämä tilanteet aina kärjistyvät viikonloppuna kun hän on koko ajan kotona, varmaan siksi että olen väsynyt ja sitten odotan enemmän apua hältä..ja kun en saa sitä tarpeeksi niin hermostun väsyneenä. Mies monesti vetoaa siihen että hän käy töissä, eikä tunnu käsittävän että minun työvuoroni on 24h

 

[surusilmä]

Lisäksi olen huomannut lapseni sosiaalisessa käytöksessä muutoksia. Ennen hän iloisena leikki aina kaikkien kanssa. Mutta nyt on selkeästi varautuneempi. Kerrankin vain tyyliin puol tuntii itkeskeli ja oli minusta mustasukkainen kyläpaikassa, ja vauvaa ei edes tuolloin ollut mukana. Lisäksi hän on ottanut minusta mallia kun huudan ja hänkin saattaa silloin kun huudan niin huutää muka, ja tällöin hänelle sanon, että vain äiti saa huutaa. Ja kyllä yritän hälle sit aina selittääkin että äiti vähän suutahti isille.. Se myös mieltäni painaa, kun hän ihan selkeesti tietenkin alkaa jo ymmärtämään asioita ja puhetta enemmän kuin arvaammekaan, ja aina en osaa asioita sanoa kauniisti suuttuneena : (en tiedä ahistaa vaan. Ruuan syönti on nyt myös alkanut tökkimään, ja eihän häntä voi pakottaakaan siihen.. Lähinnä se on myös et hän saattaa katsoa niin vakavan aina silloin kun otamme yhteen, ja kun ei voi tietää mitä hän mielessä ajattelee..

 

[spip80]

Mitäs jos puhuisit miehen kanssa? Meillä "aamuheräilyt" ovat aina aiheuttaneet kitkaa, kun molemmat (aikuiset) olisivat halunneet nukkua. Sovittiin sitten, että minä saan nukkua aamuisin, mies saa nukkua päikkärit, enkä sitten napise niistä.

Onko sinulla omaa aikaa? Siis säännöllisesti, tyyliin JOKA maanantai menen YKSIN kirjastoon/kauppaan, tms. Suosittelen. Ja jos sinä aikana mies on tehnyt jotain "hassusti" lastenhoidon ratkaisuja, niin anna olla. Kyllä se mies oppii..

Ja vielä viimeiseksi suosikkiratkaisuni: Miten asiat olisivat, jos ne olisivat oikein hyvin? Tee vaikka lista, ja mieti sitten, miten niihin pääset. Itseään kun vain voi muuttaa, ei sitä toista. Ja mies voisi tehdä samanlaisen listan.

 

[surusilmä]

Mitäs jos puhuisit miehen kanssa? Meillä "aamuheräilyt" ovat aina aiheuttaneet kitkaa, kun molemmat (aikuiset) olisivat halunneet nukkua. Sovittiin sitten, että minä saan nukkua aamuisin, mies saa nukkua päikkärit, enkä sitten napise niistä.

Onko sinulla omaa aikaa? Siis säännöllisesti, tyyliin JOKA maanantai menen YKSIN kirjastoon/kauppaan, tms. Suosittelen. Ja jos sinä aikana mies on tehnyt jotain "hassusti" lastenhoidon ratkaisuja, niin anna olla. Kyllä se mies oppii..

Ja vielä viimeiseksi suosikkiratkaisuni: Miten asiat olisivat, jos ne olisivat oikein hyvin? Tee vaikka lista, ja mieti sitten, miten niihin pääset. Itseään kun vain voi muuttaa, ei sitä toista. Ja mies voisi tehdä samanlaisen listan.

Tässäpä olisi hyviä neuvoja..niitä siis kokeilen..

Juu ja ei ole omaa aikaa. Imetän vauvaa ja en vain ole osannut lähteä mihinkään ja jotenkin tietty talvella tuntuu ettei vaan jaksa. Tietenkin omaa aikaa tarvisin, sekä aikaa vain esikoisen kanssa kahdestaan..