Pelkään mieheni / läheisteni kuolemaa jotenkin aivan liikaa

[Avunpyyntö]

Olen ollut pienestä pitäen kova huolehtimaan, varmaan perinyt piirteen äidiltä. Kun asuin vielä kotona saatoin valvoa tunninkin ikkunan ääressä, jos vanhemmat eivät tulleetkaan sillä kellonlyömällä kotiin kun piti tulla. Pienikin myöhästyminen sai aikaan kalvavan tunteen että jotain pahaa on nyt tapahtunut.

Sama on jatkunut aikuisikään saakka, eritoten se näkyy kun mieheni on poikien kanssa jossain juhlimassa: jos hän ei ole tullut kotiin sellaisella kellonlyömällä mitä olisin odottanut, makaan sängyssä kuin halvaantunut ja valvon ja odotan kunnes hän tulee kotiin.

Sitten jokin aika sitten tapahtui se pahin, mitä minun elämässäni on tapahtunut. Perheenjäseneni ei vastannut puhelimeen ja kun huolestuimme, oli jo myöhäistä. Hän oli kuollut nukkuessaan. Rauhallisesti toki, mutta kuitenkin nuorena, ennenaikaisesti, odottamatta.

Tämän jälkeen huoleni on mennyt aivan uusiin mittasuhteisiin enkä tiedä pitäisikö alkaa olla huolissaan mielenterveydestäni. Nykyään olen huolissani miehestäni jo päivälläkin, jos olisi pitänyt tulla neljältä kotiin ja kello on viisi, soitan 5 minuutin välein kännykkään huolesta vääränä, sydän hakaten. Ja kun hän ei vastaa, tuntuu että sekoan. Kerran aloin itkemään hysteerisesti kun hän oli unohtanut kertoa menevänsä salille, enkä saanut häntä muutamaan tuntiin kiinni.

Onko muilla kokemuksia tällaisesta huolehtimisesta, ja jos niin oletteko kenties saaneet jotenkin suggestoitua itsenne yli näistä tuntemuksista, tai avun jotain muuta kautta? En missään nimessä halua olla se rasittava vaimo jolle pitää raportoida tunnin välein, ja sen takia olen monasti vaan kieltänyt itseäni ottamasta mieheen yhteyttä vaikka mieli tekisi. Tämä vielä onnistuu, mutta omien tunteiden kahlitseminen ei. Samantien pyörii mielessä kadonneet nuoret miehet joita naarataan merestä, liikenneonnettomuudet, hullut jotka puukottaa ihmisiä asemilla jne. jne. Mielessäni kaikki nämä kohtalot ovat varmasti kohdanneet mieheni, ja vielä jotain muuta kamalaa siihen päälle.

En edes halua tietää minkälainen olisin, jos meillä olisi lapsia.

 

[(.O-o.)]

Olet ihan aiheesta huolissasi - itsestäsi. Pelko hallitsee elämääsi ihan liikaa.

Tiedätkö, että sinä et ole vastuussa miehestäsi? Etkä läheisistäsi? He ovat aikuisia ihmisiä, jotka vastaavat itse elämästään ja teoistaan. Toisen elämästä ei voi päättää, ei sen pituudesta, ei sen aikana tehtävistä valinnoista.

Minulla on pelko. Pelkään mieheni terveydentilan puolesta (aika turhaan) ja kauhein asia mitä voin kuvitella, on se että hän saa jonkun kohtauksen yöllä eikä enää herää. Joskus aamuisin pidän silmiä kiinni ja pidätän hengitystä kunnes kuulen hänen hengittävän tai liikahtavan. En uskalla herätä ennen!

Päivisin olen siitä irti. Tottakai olen miettinyt, että jos tulee viesti että jotain on tapahtunut, mutta päivisin se ei ole minun vallassani. Tiedän, että nimeni on hänen puhelimessaan merkitty lähiomaiseksi, joten tieto tavoittaa pian.

Irtipäästäminen on yksi osa suhteessa kasvamista. Ja jätä se miehen perään soittelu... ärsyttää pidemmän päälle pitkämielisintäkin ihmistä. Ja itse kärsit, jos hän vastaakaan. Todennäköisin syy vastaamattomuudelle on, että hän on vessassa ja jättänyt kännykän pöydälleen. Tai meluisassa paikassa, jossa ei yksinkertaisesti kuule puhelimen soivan. Kaikista vaihtoehdoista haluat ehdoin tahdoin valita epätodennäköisimmän ja pahimman - miksi?

Kokeile googlata "rakkaudella irtipäästäminen" - se ei tarkoita eroamista ihmisestä, vaan päästät hänet vapaaksi sinun pelkosi kahleista.

 

[hellitä vähän..]

Et voi kontrolloida ELÄMÄÄ. Se pyörii ja kulkee eteenpäin kaikesta huolimatta. Pahoja asioita tapahtuu, koskaan ei voi tietää mitä ja milloin käy, itselle tai muille. Se on sitä elämän kiertokulkua. Mikään ei ole ikuista, ja jokainen kuolee joskus.

Et voi elää elämääsi tuolla tyylillä, eriasia olisi, jos vaikka miehellesi olisi joskus jotain sattunut, jolloin pelko olisi ymmärrettävää, mutta kun tilanne ei ole niin.

Et voi vahtia kaikkia läheisiäsi jatkuvasti, ja olettaa, että he noudattavat minuutilleen aikatauluja. Ihminen ei ole mikään kone.

Olisikohan sinun aihetta mennä juttelemaan jollekin ammatti-auttajalle tästä asiasta?

Ei ihminen voi elää elämäänsä pelkäämällä että mitä seuraavaksi tapahtuu. Tämä elämä on muutenkin sen verran lyhyt,että haluatko tuhlata sen pelkäämällä ja huolehtimalla toisista, vai oikeasti elää ja nauttia joka päivästä?

Koita nyt jättää taka-alalle nuo kauhuskenaariot. Asioita tapahtuu siitä huolimatta huolehditko vai et. Jos jotain tapahtuu, niin sitten tapahtuu, eikä sille kukaan voi mitään.
Yhtä lailla minä voisin ruveta pelkäämään maailmanloppua, jääkautta tai pyörremyrskyjä, mutta tuollaisten murehtiminen vain vaikeutta elämää, eikä ihminen voi pahemmin vaikuttaa tuollaisiin asioihin, saatika noihin mitä sinä pelkäät.

Tuolla menolla tukahdutat miehesi, ja pelkona on, että hän haluaa sinuun etäisyyttä..

 

[myrkkysumakki]

Joskus tunne siitä, että ei ole onnen arvoinen, aiheuttaa jatkuvan pelon onnettomuudesta. Vähän kuin sarjakuvassa Asterix, jossa pelätään, että taivas putoaa niskaan.

Kerroit, että tuo pelko on ollut sinussa jo lapsena.

Onko jompi kumpi vanhemmistasi sellainen, että ikään kuin "manaa" onnettomuutta pois kuvittelemalla aina pahinta? Jotkut ihmiset toimivat niin, tarkoituksenaan valmistautua onnettomuuteen, jos sellainen tulee. Tietenkään se ei mitään auta onnettomuuden sattuessa, ja pahimmillaan pelkää turhaan koko elämänsä ajan.

Tällainen elämänasenne saattaa kuitenkin periytyä.

No, joka tapauksessa. Elämässä vain joskus käy niin, että ikäviä asioita tapahtuu. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että elämä onnettomuuden jälkeen olisi lopullisesti pilalla. Itseasiassa päinvastoin, ainakin minun kokemukseni mukaan.

Usein näennäinen onnettomuus "poikii" hyvää. Otan esimerkin elämästäni:

Tyttäreni sai runsaan vuoden ikäisenä mystisen tajuttomuuskohtauksen, joka vammautti hänen aivojensa puheen ymmärtämisen keskusta. Hän ei siis pystynyt ymmärtämään puhetta, vain kuvia ja eleitä.

Olin luonnollisesti hyvin järkyttynyt ja surullinen, varsinkin kun hänen ei uskottu koskaan pystyvän mm. koulunkäyntiin. Hän aloitti terapian 3-vuotiaana tavoitteena oppia mm. viittomia jne.

Hänen vammaistukensa käytimme balettiopintoihin, sillä hän oli motorisesti hyvin lahjakas. Halusimme, että hänellä olisi paikka, jossa hänen vammansa ei vaikuttaisi.

Lopulta tyttäremme vamma lieventyi aivojen kehittyessä ja kompensoidessa vammaa. Hän aloitti koulun aivan normaalisti. Baletti pysyi suurena rakkautena, koska se oli hänen omin ilmaisukeinonsa.

Nykyään hän on onnellinen ballerina Ooperan balettikoulussa.

Oliko tuo onnettomuus siis kirous vai siunaus?

 

[muistitikku¨]

Ethän vain jätä elämääsi elämättä siksi, että elät elämääsi muiden kautta? Muistan jutun eräästä vanhasta naisesta, joka oli aina halunnut ostaa itselleen auton. Kuitenkin hän oli aina ajatellut, että kohta hän kuitenkin kuolee pois, joten ei viitsi hankkia sitä lainkaan. Lopulta joskus 90-vuotiaana hän mietti, että olisi sittenkin pitänyt silloin viiskymppisenä ostaa se auto, jotta olisi päässyt kiertelemään Suomea, joka oli hänen suurin haaveensa.

Sinä et voi millään tietää, että mitä elämässäsi ja läheistesi elämässä tapahtuu. Se epävarmuus pitää vain hyväksyä. Ihan samalla tavalla et voi kahlita miestäsi etkä voi olla 100 %:sesti tietoinen siitä, pettääkö hän sinua tms. Pitää vain elää tätä hetkeä ja nauttia elämästä.

Minusta sinun pelkotilasi kahlitsee elämää. Selkeästi pelkosi on lapsuudesta peräisin joko siksi, että jotakin pelottavaa on tapahtunut sinulle tai että olet joutunut ottamaan vastuuta esim. pienemmistä sisaruksista liian nuorena, kun mielesi ei ole ollut vielä kypsä ottamaan vastuuta. Nykypäivänäkin ihannoidaan sitä, että lapset oppivat mahdollisimman aikaisin omatoimisiksi, mutta kääntöpuolella on se, että lapselle pitää tarjota tukea, rakkautta ja turvallisuutta, joiden puitteissa lapsen on niitä taitoja helpompi opetella.

Jos et itse pysty opettelemaan uutta ajattelutapaa, niin varmasti terapiasta saisit apua. Tuota esimerkkiäni käyttämällä mieti itse, miten elämäsi menee hukkaan, jos huomaat 90-vuotiaana miehesi vierellä, että oletkin 50 vuotta murehtinut asioita ja silti olette yhä yhdessä. Saldo ja muistikuvat tältä puolivuosisadalta olisi siis ahdistus, pelko ja menettämisen tuska, jota et joutunutkaan kokemaan.

Omat vanhemmat, isovanhemmat jne joutuu hyvästelemään ennemmin tai myöhemmin. Myös rakkaat lemmikit kuolevat pois. Kuolema on osa elämää eikä sitä voi paeta. Kuolemaa pitää ja saa surra, mutta elämä jatkuu kuolemankin jälkeen. Erityisesti vanhempien ihmisten kohdalla kuolema ei ole niin surullinen asia. Jos esim. omat vanhempani kuolisivat nyt, niin surisin valtavasti, mutta olisin onnellinen, että heillä oli onnellinen elämä, lapsia, kaunis ikioma koti ja ehtivät olla hetken aikaa eläkkeelläkin. Heillä elämä ei ole millään tavoin mennyt hukkaan, vaan ovat tehneet elämässään monta ihmistä onnelliseksi.