V
Moni sanoo, ettei pelkää kuolemaa. Minusta tuntuu, ettei silloin ole edes ajatellut, että se joskus omalle kohdalle sattuu.
Minä pelkään sitä omalla tavallaan. Jos nyt saisin tietää, että kohta kuolen, niin ihan varmasti pelkäisin sitä. En sitä ehkä eniten, että itse kuolen, vaan sitä, mitä muut tänne jää suremaan.
Mutta, jos tietäisin, että lapseni kuolisi, niin sitä en tiedä kestäisinkö?
Ystäväni menetti juuri rakkaan miehensä ja neljän lapsensa isän. Mitä hän tuntee, ei tiedä meistä muut kuin ne, jotka ovat kokeneet saman. Minä en ole, enkä voi edes kuvitella sitä tuskan määrää. Pelkääkö hän kuolemaa? Ihan taatusti.
Minä pelkään sitä omalla tavallaan. Jos nyt saisin tietää, että kohta kuolen, niin ihan varmasti pelkäisin sitä. En sitä ehkä eniten, että itse kuolen, vaan sitä, mitä muut tänne jää suremaan.
Mutta, jos tietäisin, että lapseni kuolisi, niin sitä en tiedä kestäisinkö?
Ystäväni menetti juuri rakkaan miehensä ja neljän lapsensa isän. Mitä hän tuntee, ei tiedä meistä muut kuin ne, jotka ovat kokeneet saman. Minä en ole, enkä voi edes kuvitella sitä tuskan määrää. Pelkääkö hän kuolemaa? Ihan taatusti.
V
vieras
Vieras
Alkuperäinen kirjoittaja Kivarri:
Näimpä!ja kunsitten ihan OIKEESTI napsahtaa omalle kohdalle...ei kuolema ehkä sinänsä vaan kaikki se muu:rakkaat,kipu..jne...
menetys,luopuminen,kipu,tuska,jota kukaan ei kuule...
V
Viblsp
Vieras
Pelkään tavallaan. Se on tullut ihan yhtäkkiä. Kun pappa kuoli, mietin sitä lopullisuutta. Ensin on melkein 60 vuotta toisen kanssa yhdessä, näkee kun lapset kasvaa, sitten tulee lapsenlapsia ja lapsenlapsenlapsia, elämä on hyvää ja vierellä rakas. Sitten yhtäkkiä saa ei-niin-mairittelevan diagnoosin ja kuolee viikossa.
Pappa oli hyväksynyt sen, että kuolee. Mutta pelkään että kuolema iskee nopeasti, ilman että olen oikeasti osoittanut rakastavani lapsiani. Ja pelko siitä, että lapseni kuolisivat esim. teini-iässä, on kamalampi.
Tuntuu että maailma muuttuu hullummaksi koko ajan.
Mutta niin, jos olisin 70-80v ja kuolinvuoteella järjissäni... Luulen että siinä vaiheessa on jo hyväksynyt elämän loppumisen.
Mutta se, että elämä loppuu ja oli vain pieni kärpäsen kakka universuumissa, miten sen voi ymmärtää? Tietää että lähimmäiset ajan kuluessa "toipuu" ja suurin osa maailmasta ei edes tiedä että tällainen ihminen on ollut olemassa... Muulle maailmalle et merkitse mitään.
Ymmärsiköhän nyt kukaan...
Pappa oli hyväksynyt sen, että kuolee. Mutta pelkään että kuolema iskee nopeasti, ilman että olen oikeasti osoittanut rakastavani lapsiani. Ja pelko siitä, että lapseni kuolisivat esim. teini-iässä, on kamalampi.
Tuntuu että maailma muuttuu hullummaksi koko ajan.
Mutta niin, jos olisin 70-80v ja kuolinvuoteella järjissäni... Luulen että siinä vaiheessa on jo hyväksynyt elämän loppumisen.
Mutta se, että elämä loppuu ja oli vain pieni kärpäsen kakka universuumissa, miten sen voi ymmärtää? Tietää että lähimmäiset ajan kuluessa "toipuu" ja suurin osa maailmasta ei edes tiedä että tällainen ihminen on ollut olemassa... Muulle maailmalle et merkitse mitään.
Ymmärsiköhän nyt kukaan...
en pelkää, mutta kun on läheisiäkin lähtenyt ja ei niin kovin kauan sitten yksi ikäiseni ystävä käynyt kuoleman porteilla sairaskohtauksen vuoksi, niin ei voi muuta sanoa kuin sen että "eihän sitä koskaan tiedä koska on päivä viimeinen". Sitä pitäisi oppia elämään mahdollisimman hyvin jokainen päivä, olla jokaisesta päivästä kiitollinen ja näytää myös se läheisilleen
V
vieras
Vieras
V
vieras
Vieras
Alkuperäinen kirjoittaja vieras:
Niin juu, eniten pelkään tietysti sitä, ett miehelle tai lapsille sattuis jotain. Oma lähtö ei niinkään pelota.
R
runolla
Vieras
"Olen tyhjäksi tullut
ja täyttynyt niin
mua hetkiset johtavat ajattomiin.
Olen virran laine
tai pisara pilvien veen
olen paikkani täyttäjä
suuremman syvänteen."
Orvo Raippamaa sen sanoi
ja täyttynyt niin
mua hetkiset johtavat ajattomiin.
Olen virran laine
tai pisara pilvien veen
olen paikkani täyttäjä
suuremman syvänteen."
Orvo Raippamaa sen sanoi