pidänkö kaiken vain sisälläni ja tyydyn tilanteeseeni?!

[H]

miksi pitäisi tyytyä siihen mitä on? miksi kaikki sanovat että ei saa riskeerata sitä hyvää mitä jo on? tarkoitan, esim minulla on tällä hetkellä kaikki mitä ikinä voin toivoa, mutta miksi pitäisi jättää omat halut/toiveet/jännitykset/haaveet taka-alalle ja aina ajatella muita ihmisiä? miksi kaiken pitää mennä niin ""sääntöjen""mukaan? olen vielä melko nuori, mutta jo nyt kauhistuttaa ajatus että tässä se nyt on; tällaistäkö mun elämä tulee aina olemaan?! ei enää perhosia vatsassa, seikkailua, kiihkeää jännitystä, tekstareita yöllä, ""armotonta"" bailausta aamuun asti...
onko suhteeni nyt tuhoon tuomittu? haluaisin mielelläni vaihtaa ajatuksia sellaisten kanssa joilla on ollut/on samoja tuntemuksia. pakko sanoa että nämä ajatukset pelottavat minua hiukan. luulen että tämä kaikki johtuu pitkälti siitä että olen aina pyrkinyt täydellisyyteen (voi melkein verrata 'täydelliset naiset' sarjan naisiin) ja otan aina muiden mielipiteen huomioon (en kuitenkaan unohda omia mielipiteitäni) ja se että tapasin nykyisen avomieheni kun olin 17v (olen nyt 23v).
masentaa hiukan =(

 

[Yks vaan..]

Samanlaiset aatokset on ollut minullakin ja monella ystävälläni..Eli normaalia miettimistä..Kokemuksesta voin sanoa että kolmenkympin vaiheilla tulee kriisi ja se joko vie mukanaan tai sitten ei..Itse muutuin täysin..Olin seurustellut 17vuotiaasta lähtien saman miehen kanssa ja elämä oli asettunut tuttuihin uomiinsa..Alkoi kyllästyttään..Muutin hiusten värin ja vaatetuksen niin että kaveritkin sanoi että olen ihan eri ihminen..Baarit veti puoleensa ja vieraat miehet..Ero tuli lopulta ja uudet kuviot..En kadu mitään..Se oli kivaa aikaa eikä tarvi vanhana miettiä ettei tullut tehtyä mitään..Ja näin jälkeen päin tajusin myös että olin ollut väärän miehen kanssa..En ollutkaan oikeasti rakastunut..No nyt olen taas siinä tilanteessa että mietin tässäkö tää kaikki oli..Seuraavaksi tulee sitten varmaan se neljänkympin kriisi.. tsemppiä kyllä se elämä siitä jotenkin loppuun asti menee tavalla tai toisella..

 

[Nella]

Vaikutat siltä, ettet ole vielä valmis sitoutumaan. Itse olin samanlainen jossain vaiheessa.. Juhliminen ja jännitys, sekä yölliset tekstarit houkutti enemmän kuin ""tylsä parisuhde"". Erohan siinä lopulta tuli. Jälkeenpäin ajateltuna hyvä niin. Nyt 5 vuotta myöhemmin olen jo valmis sitoutumaan. 2 vuotta olen ollut nyt parisuhteessa,enkä kaipaa mitään muuta. Pidin hauskaa niin kauan kuin siltä tuntui, kun ne levottomat ajat menee ohi, sitoutuminen ja arki on helpompaa Tietää mitä muuta voisi olla eikä sitä enää kaipaakaan

 

[H]

harmittaa todella ajatus siitä että me eroaisimme. avomieheni nimittäin on kaikenpuolin täydellinen avomies; rakastaa lapsia, kiltti, huomaavainen, rehellinen, hyvän näköinen, luottamuksen arvoinen, ajattelee aina minua ja parastani...
olen itsekin ajatellut tuota 30-kriisiä, ja pelkään pahoin (itseni tuntien, koska olen melko tunteellinen) että se vie menessään. mutta en myöskään missään nimessä halua pahoittaa kenenkään mieltä, saisin siitä todella huonon omantunnon!

 

[Flamekin]

Itselläni oli saman tapainen tilanne, mutta erosin avoni kanssa kolmen ja puolen vuoden yhteisolon jälkeen. Olin kanssa 17 kun aloitin seurustelumme.
Pian eron jälkeen aloin seurustella (olin yli 20v) erään miehen kanssa, mutta tarvitsin kipeästi kokea vielä noita tuntemuksia joista puhuit. Suhde oli sen vuoksi riitaisa ja lopulta aloin elää uudestaan nuoruuttani. Eli biletin aamuun asti, muutin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan unelmieni alaa, seurustelin toisten kanssa, flirttailin ja elin sydämeni kyllyydestä. Tajusin kuitenkin että hän on elämäni mies ja nyt olemme palailemassa yhteen entistäkin rakastuneempina=). Olen nyt 25vee.
En kadu ""etsikkoaikaani"", mutta toisaalta tämä uusi mies oli elämäni rakkaus koko ajan. Tai ainakin on ollut tähän asti .
Muutin takaisin stadiin jatkamaan opintojani. Onnekas sattuma että sainkin juuri täältä jatko-opintopaikan .
Luulen, että on aina yksilöllistä mihin sopeutuu. Ja voihan sitä tyttöporukassa vieläkin bailata tukka silmille pilkkuun asti ja mennä jatkoille. Omassa suhteessani ainakin luottamus toimii, joten niin voi tehdä.
Mietin vaan sitäkin, että oli niin ehdottoman oikein erota ekasta avokistani kun sain niin paljon parempaa tilalle. Mutta Edith Södergranin sanoin:
""--minä näin naisen hymyilevänä ja maalatuin kasvoin
heittävän arpaa elämänsä onnesta
ja näin hänen häviävän arpansa. --""
näinkin voi käydä.. itse olin onnekas paskiainen..

 

[mies]

Outoja ajatuksia teillä. Siis suhde missä olette, on alkanut tuntumaan vankilalta? Ja nyt pitäisi päästä tuulettumaan, että voisi myöhemmin palata takaisin vankilaan? Ei elämää noin kannata ajatella, miksi sitä ei voisi elää koko ajan?
On mielestäni ahdasmielistä elää täysillä tai ei ollenkaan. Eikä se vika ole miehessä, hän on vain uhri.

 

[mai]

Ei se vika olekaan tosiaan miehessä vaan siinä että ap ei ole valmis sitoutumaan.

Ap, olet ollut aivan liian nuori suhteen aloittaessasi. Ei 17-vuotias vielä tiedä (harvoja poikkeuksia on) mitä elämältään haluaa. Ei sinun silloin tarvinnutkaan tietää. Kyllä miehen täytyy tietää tällaiset riskit kun liian nuoren kanssa alkaa seurustella.

Mä olen sitä mieltä että otat aikalisän ja elät nyt sen nuoruutesi täysillä. Ettei se iske sitten nelikymppisenä se sama ahdistus kun on jo lapsia ja talot ja kaikki. Siinä vaiheessa on vaikeampaa alkaa hummailla ja elää menetettyä nuoruutta..

Itse olin 19-vuotias kun aloin ekan kerran seurustella. Mies oli tuolloin 25-vuotias. Eihän siitä pidemmän päälle mitään tullut. Menohalut iskivät ja veivät mut mennessään. PÄIVÄÄKÄÄN EN OLE KATUNUT. Kyllä kannatti sillä huomasin minäkin ettei mies ollut mulle paras mahdollinen vaikka kaikinpuolin hyvä mies olikin.

Elä jähmety nyt tilanteeseen vaan tee ratkaisu mikä on sun ja sun ukkoskin tulevaisuuden kannalta kaikkein paras. Nuoruus on elettävä läpi, kukin omalla tavallaan ja jos sulle se tapa on elää villiä ja vapaata elämää edes hetken, niin se on aivan yhtä oikea tapa kuin mikä tahansa muukin!

Meidät naiset on aina kasvatettu elämään niin kiltisti. Sitoutumaan nuorena, hankkimaan hyvä mies joka on hyvä isä lapsille jne. Onko se sitä mitä me haluamme jo alle kakskymppisenä?? EI todellakaan ole! Aivan kuin miehelle tekee hyvää elää nuoruus vapaana, nainen tarvitsee sen vaiheen elämässään yhtä lailla! Ajan jolloin kasvaa aikuiseksi, itsenäistyy, oppii elämään yksin ja kantamaan vastuuta itsestään. Siinä samalla sitten tulee seksuaaliset kokemukset, hyvät ja huonot. Järki tulee pitää mukana totta kai mutta kyllä seksiä tulee kokeilla useamman kanssa. Silloin vasta tietää mitä itse TODELLA haluaa!

Tsemppiä, ole rohkea! Elä nuoruus nyt kun vielä voit!! Älä lykkää sitä enää pidemmälle! Sitoutua ehtii myöhemminkin, vapaus täytyy elää ensin pois alta!!!

 

[näin on]

Minäkin olen ollut 17 v. ja mieheni 18v. kun aloimme kulkea yhdessä. Nyt lähentelemme kuuttakymmentä ja lapset ovat jo maailmalla, yhteiselomme jatkuu kaksistaan.

Mieheni on aina ollut se rauhallisenpi puolisko meidän avioliitossa. Meillä kimmallakaan ei ole ollut mitään suurenpia menohaluja koko yhdessäoloaikanamme. Kaiken teemme melkein aina yhdessä. Viihdymme toistemme seurassa, matkustelemme jne.
Varmaan kun toinen kuolee, niin toinen menee heti perään.

 

[Inhorealisti]

""Ei saa riskeerata sita hyvaa mita jo on."" Mutta eihan se ole hyva, jos se ei silta tunnu. Harva parikymppinen nykyisin on loytanyt sita elamankumppaniaan.
Vakituinen tyopaikka tai omakotitalo eivat ole mitaan ohimenevia mahdollisuuksia. Ne ehtii kylla saavuttaa myohemminkin.

Puhutte halustanne juhlia aamuun ja tehda kaikkea muuta mukavaa. Se kaikki on vain sen tosiasian peittelya, etta olette kyllastyneet miehiinne ja haluatte kokea muita miehia. Nyt te huudatte kuorossa, ettei se pelkastaan sita ole. Mutta eiko kaikkea muuta voi kokea, vaikka olisikin parisuhteessa?

Missa sanotaan, ettei seurustellessa voisi juhlia, matkustella ja kokea kaikkea muuta mielenkiintoista. Minun elamankokemukseni mukaan kaikki se on mahdollista. Tosin muistan joskun jonkun kaavoihin kangistuneen ex-heilani aina tuhahtaneen: ""Eihan tuo nyt kay. "" tai ""Kylla nyt kuuluu tehda niin, koska seurustelemme."" Mutta kun ei taydy. Sittemmin loysin naisen, jonka kanssa voin toteuttaa kaikki haaveeni yhdessa ollen.

Kumppani on vaara, jos suhde tuntuu vankilalta.

 

[H]

vaikeaksi tämän tekee vielä se että olemme kihloissa, olleet yhdessä 5v ja olemme ostaneet oman asunnon...=/
mieheni on muutenkin jo siinä iässä että hänen olisi jo pikkuhiljaa hyvä alkaa perustamaan perhe

 

[H]

vielä yksi asia...
itse tekisi mieli ottaa vain aika-lisä, pitää tauko. mutta miekkoseni ei usko taukoihin ja ajattelee sitä vain pettämisenä. mitä olette mieltä 'tauosta'?

 

[Inhorealisti]

Viisas mies. Minakaan en usko taukoihin. Harvoin tauon pelisaannoista paastaan yhteisymmarrykseen. Ylensa toinen osapuoli odottaa uskollisena ja toinen harrastaa suhteita minka ehtii. Vaikka yhteen sitten palattaisiinkin, ovat mustasukkaisuusdraamat enemman kuin todennakoisia.

Toisekseen se tauko saattaa jatkua loputtomiin. Silloin kumppanille annetaan katteettonta toivoa, eika erosta johtuva surutyo paase alkuun. Parempi olisi lopettaa suhde kokonaan.

Jos molemmat tulevaisuudessa haluavat palata yhteen, niin mikas sen estaa. Tosin harvoin se toinen ihminen on miksikaan muuttunut. Sama arkipaiva ja samat eron aiheuttaneet ongelmat palaavat nopeammin kuin haluaisi uskoakaan.

Ps. Ylensa halu paattaa tauko johtuu yksinaisyydesta eika siita kumppanin hyvyydesta. Onko se sitten hyva syy palata vanhaan?

 

[Juha 39]

Jumala on antanut sinulle etsikkoajan. Siitä johtuu nämä tunteet. Sinun sisimpääsi herätellään. Lähde kirkkoon kuuntelemaan Jumalan Sanaa. Jeesus antaa sinulle ilon ja rauhan.

 

[Tauski]

Asia on niin, että turvattomuus ajaa nuoren naisen suhteeseen.
Ei osata olla yksin, kun akkaporukassa mikään ei johda mihinkään. Tytöt keskenään vain juoruilevat ja meikkaavat, silläaikaa kun pojat harrastavat tietokoneita ja tekevät mitä haluavat, kehittävät taitoja tulevaisuuden varalle.
Tytöt menevät kouluun opiskelemaan, kiltteyttä. Nalkutttavat sitten poikakaverille, joka tietää mihin haluaa aikansa käyttää, toisin kuin tyttö joka vain mankuu kihloihin ja haluaa viedä poikakaveria kavereilleen näytille. Yhdessä pitää kävelylle lähteä, katsomaan tähtitaivasta ja miettimään mikä mahdollisesti tulevalle lapselle nimeksi. Poikakaverin pitää istua kädet ristissä sohvalla ja miettiä yhteistä tekemistä johon tyttökin olisi tyytyväinen. Mutta sellaistahan tekemistä ei ole, koska tietynikäisillä tytöillä kiinnostaa vain meikkaaminen ja hempeät romanttiset komediat. Mutta poika ei saa pelata tietokoneella yhtään sekuntia ilman nalkutusta, ja on juntti jos ei hyväksy tytön homoystävää, ja on erimieltä kuin kolulukaveri Pekka, joka haluaa olla vegaani ja liittyä saatananpalvojiin.
Jos poika sanoo että typeryyksiä sellaiset hinaajien puheet, on hän tytön mielestä suvaitsematon maalainen, joka ei anna naisten elää ja hengittää ihmisenä.

Kun poika kaverin kanssa on kotileikkiä leikitty aikansa, keksii tyttö että hän haluaa olla erilainen nainen, itsetietoinen ja eteenpäinpyrkivä, hakea uusia kokemuksia.
Siihen löytyy sitten avuksi joku ulkomaalainen tai bändin soittaja, jonka kanssa sänkyyn meno on tyttöjen mielestä kosmopoliittista elämää.
Tyttö naukuu illat pitkät, että hän haluaa kokea ja elää. Toinen jamppa sillä on mielessä, ei mikään muu.

 

[Tauski]

Eli onko ongelmana se , että tiedät mitä haluat, vai se että haluat vain sen minkä tiedät?
Vai onko ongelma se, että jostain olet niin telepaatikko, että tiedät haluavasi jotain mistä et kuitenkaan tiedä mitään?
Räpellys ei johda jännittävään elämään, mutta oppii ehkä tietämään. Se siitä. Jos poikakaveri/aviomies haittaa tietämistä, niin mäkeen se. Jokainen elää oman elämänsä vain yhdesti. Pelkääminen ja miellyttäminen on ajan hukkaa.
Mutta eikai ne yölliset tekstarit ja bailut ja kännissä otettu tatuointi persekannikkaan voi kovin kauaa riittää jännitykseksi tai sisällöksi elämään kenelläkään.

 

[kyllä]

jep jep