pieni neuvo

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja kaikille
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
K

kaikille

Vieras
Kaikennäköistä kokeneena ajattelin vain jakaa erään neuvon kun täällä on monia jotka pelkää tulevansa petetyksi.

Jos epäilet kumppaniasi pettämisestä, mutta sulla ei ole oikeastaan mitään syytä tai todisteita, niin älä ala etsimällä etsiä niitä. Älä lue tekstareita/muuten käy läpi kännykkää. Älä tutki yksityisiä papereita äläkä pengo kaappeja. Älä yritä nalkittaa kyselemällä kautta rantain.

Itse olen tosi epäluuloinen ja olen useaa kumppania epäillyt pettämisestä niin ""varmana"", että olen ylläoleviin sortunu ja siitä ei oo seurannut kuin kahta epäluuloisempi olo eikä mitään todisteita mistään. Kaiken saa näyttämään juuri siltä kuin haluaa, joten parempi ettei edes aloita.

Jos on todisteita niin sitten eri juttu, en puutu siihen.

Mutta oikeesti; parempi luottaa (ei sinisilmäisesti mutta terveesti) kuin epäillä koko ajan ""varmuuden vuoksi"". Siinä menettää vaan yöunet ja suhde kärsii turhaan.
 
Olen kokenut aivan saman asian. Mieheni käytös muuttui viime syksynä. Olin aivan varma että hän pettää minua. Riideltiin asiasta,epäilin kaikkia naisia,tutkin puheluja ja utelin kokoajan. Ja tilanne tuntui vain pahenevan kokoajan. Sitten yksi ilta aloimme keskustella ja sessiomme kesti aamu kuuteen. Puhuimme ja pussasimme kirjaimellisesti ja kyllä kannatti.
Ongelmat ei selviä kuin puhumalla. Mieheni ei pettänyt minua, kuvittelin vain vaikka mitä tyhmässä päässäni.
Nyt olemme paljon avoimempia, ei jää tilaa epäluuloille. Suhteemme voi paremmin kuin koskaan.
 
Miten niitä todisteita sitten saa, jollei itse niitä hanki? Kaikki eivät suostu keskustelemaan tai kertomaan avoimesti kysyttäessä, että joo, suhde on. Itse yritin aikaansaada keskustelua avioliitossani vuoden. Keskustelua ei syntynyt millään ja vastaus siihen, onko joku toinen, oli ei ja että minä olen vainoharhainen. No, sitten otin kännykän ja tutkin puhelut ja viestit, minkä jälkeen todellisuus oli selvää. En ollut vainoharhainen, vaan miehelläni oli koko ajan ollut suhde. Tämän jälkeen otin avioeron, enkä ole katunut sitä hetkeäkään (siitä on jo viitisen vuotta).
 
Kyllä se suhde olisi ennen pitkää sinulle paljastunut ihan tutkimattakin. Olisit voinut vain luottaa jne. Voi olla että suhde olisi mennyt ohi hyvinkin nopeasti, etkä olisi tiennyt koko asiasta mitään. Olisi voinut olla parasta kaikille osapuolille?
 
Äskeinenhän ihan selvästi sanoi epäilleensä miestään vuoden. Hän siis tiesi toisen petollisuudesta ainakin alitajuisella tasolla. Miten monta vuotta sitten pitäisi elää epäilyksen varjossa, huonossa suhteessa ja kumppanin vainoharhaiseksi haukuttavana ennen kuin on luvallista ruveta itse ottamaan asioista selvää?
 
""Parempi luottaa ei sinisilmäisesti mutta terveesti"". Miten se tehdään? Olisi kiva tietää. Luulen, että mä alan kohta olla liian sinisilmäinen.

Itse epäilin poikakaveriani ja sen naisystävää. Katsoin salaa kännykkään, näin että olivat soitelleet. Otin tästä riidan aikaiseksi, en sanonut että olin sen kännykkää tutkinut eikä se kysynyt sellaista enkä vihjannut mitään soittelusta.

Itse alkoi sanomaan ettei mitään suhdetta ole, on vain ystävä. Sanoi, että tosi harvoin soittelevat. Ja alkoi näyttämään kännykästään soitetut puhelut ja keltä viestit tulle ja kelle soittanut ja kelle viestejä lähettänyt.

Olin ihmeissäni, että johan nyt kun vapaaehtoisesti näyttää ja kaikki tiedot. Sen jälkeen en ole kännykkään koskenut. Huomasin kanssa, että turhaan otan pattia jostain jos se soittaa, että sillä ei ole suhdetta, kun sitä niin vannotti
 
Niin juuri, kuinka monta vuotta olisi pitänyt vielä odotella ja luottaa? Miksi minun olisi pitänyt luottaa? Eikö tässä syyllinen ole mies, joka ei ollut minulle rehellinen enkä minä paha nainen, joka yritin saada keskustelua aikaiseksi vuoden ajan miehen vain kieltäytyessä täysin puhumisesta. Ja miten se olisi ollut minun kannaltani hyvä asia, etten olisi koskaan tiennytkään suhteesta? Ei mitenkään. En ole tuollaisen miehen arvoinen.
 
Mutta oliko se suhde koko vuoden vai ajoitko jatkuvalla epäluulolla miehesi suhteeseen. Ei kukaan kestä kovin kauaa epäilyä ja kyttäämistä ja vihjailuja.
Kyllä suhteessa täytyy olla sinisilmäinen kunnes toisin todistetaan. Siis toiset todistavat, ei itse. Jos mies ei halua olla kanssasi, hän menee, kyttäsit tai et.
Ei koskaan voi olla varma kenestäkään jos ottaa sen linjan. Jos et olisi tiennyt, et olisi tiennyt. Ei hyvä eikä paha kun et olisi tiennyt.
 
Uskomatonta. Totta helvetissä minä paha nainen ajoin miehen jatkuvalla kyttäilyllä toisen naisen luokse. Hoh hoh hoijaa. Ei kai epäilykseni tyhjästä syntyneet (miestä ei näkynyt kotona, seksiä ei ollut lainkaan jne).

Kyllä mielestäni oli nimenomaan hyvä, että tiesin, koska sitten sain tehdä faktoilla ratkaisuni. En katsele hetkeäkään miestä, joka pettää. Mielestäni minulla on oikeus siihen.
 
Tiesitkö, että kumppanin petollisuuden yleensä vaistoaa, vaikkei konkreettisia todisteita olisikaan. Minun mieheni ehti pettää minua yli kolmen vuoden ajan, ennen kuin kärähti kiinni rysän päältä. Tämä tapahtui ennen kännyköitä ja sähköposteja, joten mitään konkreettisia todisteita minun olisi ollut lähes mahdotonta saada.

Minun epäilykseni heräsi, kun miehen ylityöt ja työmatkat lisääntyivät huimasti, ja kotona ollessaan hän oli jatkuvasti poissaoleva ja ärtyinen. Vuoden verran pidin suuni kiinni ja kärsin. Yritin kaikin tavoin mielessäni syyttää stressiä tai masennusta yms. Sain myös selville sattumalta miehen työkaverin kautta, ettei ylitöitä teetetty sen enenpää kuin ennenkään. Silloin rupesin epäilemään toista naista.

Vieläkään en siitä epäilyksestä puhunut mitään, yritin muuten keskustella miehen kanssa avioliittomme tilasta. Seurauksena oli joka kerta kauhea riita, ja se että mieheni muuttui entistä poissaolevammaksi. Kysyin häneltä haluaako hän erota. Hän ehdottomasti ei halunnut, ja olikin vähän aikaa enemmän läsnä sekä fyysisesti että psyykkisesti. Kun hän etääntyi taas, otin ensimmäistä kertaa puheeksi epäilykseni pettämisestä. Mies kielsi kirkkaasti kaiken ja haukkui minut vainoharhaiseksi kyttääväksi hulluksi.

Tätä kesti siis yli kolme vuotta, ennen kuin sain hänet rysän päältä kiinni meidän sängystämme. Noiden vuosien aikana minä kuljin helvettiin ja takaisin monta kertaa, itsetuntoni laski pohjalukemiin. Rupesin jo itsekin epäilemään olevani hullu ja vainoharhainen, kun mieheni sitä niin sitkeästi väitti.

Jatkuva, kalvava epäilyksen siemen syö ihmistä tavalla, mitä ei voi kuvitella, ellei sitä ole itse kokenut. Jos kumppani kieltäytyy toistuvasti keskustelemasta asiasta, se epäilys vain kasvaa. Jokin järjen ääni kun kuitenkin kertoo, että jos toinen olisi yhtä rehellinen kuin väittää olevansa, niin hänkin pyrkisi selvittämään asioita haukkumisen sijaan.

Omasta puolestani voin sanoa, että jos kännyköitä silloin olisi ollut, olisin taatusti sellaisen ratsannut jo kauan ennen kuin nyt asiat selvisi. En minä mielestäni ansainnut tuota kolmen vuoden valehtelua. Kännykän tutkiminen ei toki ole oikein, muttei sen enenpää väärinkään kuin kumppanilleen valehtelu, pettäminen, keskusteleuista kieltäytyminen ja haukkuminenkaan.

Mielestäni on turhaa viisastelua sanoa, että jos ei tiedä niin ei tiedä. Kun se tietämättömyys on pahinta. Se ettei tietämättömyys haittaa, edellyttää sitä, ettei edes aavista mitään. Ja minä väitän, ettei kukaan voi pidempään kumppaniaan pettää niin, ettei se jotain merkkejä ilmaan jätä. Se tuo sellaisen särön suhteeseen, jota ei pidemmän päälle voi olla huomaamatta.

Miten pitkään sinä olisit valmis elämään epäillen sanomatta mitään? Miten pitkään sinä kestäisit sitä, että aavistaisit jotain olevan vialla etkä saisi selville mitä? Miten monta vuotta itse olisit valmis hukkaamaan omaa elämääsi petturin rinnalla ja tuhoamaan omanarvontunnettasi pala palalta, ennen kuin kyllästyisit tietämättömyyteen. Miten monta vuotta petturilla on oikeus valehdella, ennen kuin petetyllä on oikeus tietää?
 
Minä taisin elää just noin. En epäillyt yhtään mitään ja sitten ex-poikaystävä jäi kiinni petettyään mua jo viisi vuotta..... Olisinpa alkanut epäilemaän ja tarkistelemaan vähän aikaisemmin, niin olisin ollut muutaman vuoden onnellisempi.
 
Aika moni haluaa tietää eikä elää valheessa luottaen toiseen. Minä ainakin haluan tietää, vaikka se suhde sitten menisikin äkkiä ohi. Meidän suhde olisi joka tapauksessa tuhottu ja luottamus mennyt.
Sinänsä olen kyllä ap:n kanssa samaa mieltä. Mutta ehkä minunkin olisi pitänyt olla epäluuloisempi. Mieheni jäi kiinni taudin vuoksi. Enkä tosiaan ollut epäillyt mitään ennen sitä enkä tonkinut tavaroita ym.
 
Niin kauan kuin toinen on valmis itse kertomaan. Se hetki tulee aina. Olen joskus epäillyt miestäni ja kun olen riittävän kauan odotellut on luonnollinen syy selvinnyt aina. Jos olisin alkanut kyttäyslinjalle olisin tuhonnut paljon.
Jos toinen nainen on kierroksessa kaikki on jo pilalla, mitä se kyttäys ja ""paljastaminen"" enää auttaa. Mies on silloin jo lähdössä ja suhde pilalla. Mikä kiire tässä maailmassa muutenkaan on, siis tarkoitan, jos olisit heti tiennyt ja ero tullut nopeammin, mihin olisit kiirehtinyt? Uuteen suhteeseen?
Jos sitten mies on ihastunut ja toteaa ettei siitä mitään tule eli siis tulee järkiinsä, mitä se hyödyttää että tiedän siitä? Hänhän toteaa minut vain paremmaksi eli valitsee minut. Sehän on vain hyvä asia. Kaikilla miehillä on näitä pikku ihastuksia, ainakin pitkissä ihmissuhteissa, mutta harvoin niissä päästään edes sänkyyn asti, jäävät viestittelyn tasolle. Naisetkin usein piirittävät varattuja viestein, eikä niistä mitään tule.
Ei miehiä kyttäämällä ja vahtimalla saada pysymään vaan luottamuksella ja rakkaudella.
 
""olen joskus epäillyt miestäni ja kun olen riittävän kauan odotellut on luonnollinen syy selvinnyt aina.""

Niin, kaiketi minä olen vaan turhan kärsimätön, kun yli kolmen vuoden odottelu oli mielestäni liikaa. Herra yksin tietää, kauanko olisi vielä pitänyt odotella, jos mies ei olisi jäänyt kiinni silloin kun jäi... Minähän en tuolloin olosuhteiden pakosta voinut alkaa millekään kyttäyslinjalle. Mutta jos olisi ollut mahdollista, olisin taatusti ""kytännyt"" enemmän. Mielestäni olisin siinä voittanut paljon.

Se on ihan totta, että suhde on jo pilalla silloin kun toinen nainen on kierroksessa. Sivusuhteen paljastaminen auttaa ainakin siinä mielessä, että petettykin saa tietää. Jokaisella on oikeus määritellä itse millaisilla ehdoilla parisuhteessa haluaa elää. Valehtelemalla minulle kakkossuhteestaan, mies eväsi minulta tämän oikeuden. Minä en halua elää moniavioisessa parisuhteessa, mutta miehen valheiden takia tulin eläneeksi sellaisessa yli kolme vuotta.

Mikäkö kiire minulla on? Mihinkä olisin kiirehtinyt, jos olisin saanut tietää heti ja ero olisi tullut nopeammin? En olisi varmaan kiirehtinyt mihinkään, mutta olisin ainakin säästynyt kolmen vuoden piinalta. Olisin säästänyt itseäni ja itsetuntoani. Ja kaiketi lähtenyt parisuhteesta edes jokseenkin itsekunnioitukseni säilyttäneenä. En ehkä olisi lamautuneena katsonut oman minäkuvani asteittaista murenemista. Enkä ainakaan olisi joutunut tuntemaan ansaitsematonta häpeää omasta hyväuskoisuudestani ja sinisilmäisyydestäni.

Kun suhde paljastui, mieheni olisi vielä halunnut jatkaa avioliittoamme, mutta minä en voinut enää. Hän jätti sen toisen naisensa, mutta minä en kyennyt tuntemaan minkäänlaista iloa siitä, että hän vuosien petoksen jälkeen valitsi minut. Enkä suostunut enää hänen valitukseen.

Enemmän kuin itse sukupuoliyhteys toisen kanssa, minua suututti valehtelu. Se että mies toistuvasti uskotteli minulle asioita, jotka eivät pitäneet paikkaansa. Ja se, että hän haukkui minua, kun epäilykseni itseasiassa osuikin oikeaan. Hän käytti hyväkseen minun luottamustani häneen.

Ota nyt huomioon, että minä puhun pitkäaikaisesta seksisuhteesta toiseen ihmiseen ja toistuvasta valehtelusta omalle kumppanille. Se on mielestäni erittäin kaukana ""pikku ihastuksesta"".

""Ei miehiä kyttäämällä ja vahtimalla saada pysymään vaan luottamuksella ja rakkaudella.""

Aivan totta, mutta miehenkin on kyllä sitten oltava sen luottamuksen ja rakkauden arvoinen. Ota huomioon, että usein se kyttääminenkin alkaa vasta sitten, kun siihen on aihettakin. Itse en ainakaan mielestäni turhasta kytännyt.

Olen periaatteessa samaa mieltä ap:n kanssa siinä, että täysin aiheeton vahtaaminen on typerää. Mutta jos aihetta epäilyille on selvästi, eikä puolison kanssa keskustelusta tule mitään, niin kyllä mielestäni silloin on oikeus yrittää itsekin niitä ihan konkreettisia todisteita hankkia.
 
Kyllä epäilyt heräävät aiheettakin ja aiheeton kyttääminen aiheuttaa paljon vahinkoa. Olin uskollinen vaimo enkä olisi kuvitellutkaan pettäväni miestäni.

Mieheni kuitenkin rupesi epäilemään että minulla on suhde tai suhteita. Olin ollut pitkään lasten kanssa kotona ja kun lapset kasvoivat, otin omaa aikaa, hankin harrastuksia ja iltamenoni lisääntyivät. Minulla ei kuitenkaan ollut miestä kierroksessa, enkä ollut sellaista ajatellut hankkiakaan. Puolisoni kysyi onko minulla suhde. Moneen kertaan. Joka kerta sanoin ettei ole, koska ei ollut.

Eikä minulla ollut minkäänlaista todistetta siitä, ettei suhdetta ole. Joten kyttääminen jatkui ja tunsin itseni huonoksi ja rupesin salailemaan viattomiakin menoja jos arvelin mieheni luulevan niitä peitetarinoiksi suhteelle. (jota ei yhäkään ollut)

Kyttääminen ja kyseleminen jatkui. Jos olisin ollut fiksumpi, olisin ymmärtänyt mistä moinen johtui - hän oli itse ollut uskoton ja huomannut miten helposti se käy.

Kolme vuotta olin jo ollut petturi, olematta kenenkään toisen miehen kanssa, kunnes ajattelin ettei kai se toteuttaminenkaan enää niin pahasta ole. Ei ainakaan epäilysten määrä muuttuisi, siihenhän olin jo tottunut.

Suhteita tuli ja meni ja ne kestivät aikansa. Jäin tietenkin kiinni ja nyt ollaan vereslihalla molemmat. Jälkikäteen on helppo jossitella, mutta harmittaa ajatellakin kuinka paljon vaikeampaa minun olisi ollut antautua suhteisiini ilman vuosien aiheetonta kyttäilyä ja epäilyä.

Mieheni onnistui salaamaan suhteensa minulta kokonaan ja hyvä niin, en aio häntä lähteä vakoilemaan nytkään. Koska se, että hän on pettänyt minua toisen naisen kanssa ei koske läheskään niin paljon kuin se, että hän on lukenut minun sähköpostejani, päiväkirjojani ja tarkkaillut minua salaa. Ottanut selvää asioista, joita en ole valinnut kertovani hänelle, vaan jollekin ystävälleni, tai päiväkirjalleni. Hän on väkisin paljastanut minusta asioita ilman suostumustani ja pidän sitä suurempana petoksena kuin sitä, että hän on paneskellut muita.

Onpa mielenkiintoista nähdä onko kukaan samaa mieltä kanssani. En pidä kovin todennäköisenä... :(
 
Minä olen samaa mieltä kanssasi. On parempi olla sinisilmäinen ja hyväuskoinen. Sitä ei tarvitse hävetä, häpeähän on sen joka käyttää sitä luottamusta hyväkseen. Jos lähtee vaklaamaan ja kyttäämään alentaa itsensä samalle tasolle sen pettäjän kanssa. Naisen vaistosta olen sitä mieltä että se ei aina pidä paikkaansa. Jos on mustasukkaisuuteen taipuvainen voi sen vaiston piikkiin panna melkein mitä vain. Se on sisäsyntyinen juttu. On totta että pettäjän oma huono omatunto laittaa hänet käyttäytymään aggressiivisen vihamielisesti kumppania kohtaan. Hän haluaa siirtää omaa syyllisyyttään ja keksiä syitä petokselleen.
Usein niissä syytöksissä on perääkin, ne näyttävät missä on ollut vikaa.
Moni avioero jäisi kuitenkin tekemättä jos ei kytättäisi. Jos ei tiedä ei sitten tiedä, eikä se mitä ei tiedä satuta. Se satuttaa vain sitä pettäjää. Joku sanoo sitä pään puskaan laittamiseksi, joku viisaudeksi. Mistä sitä sitten tietää kun alkaa seuraavan suhteen ettei ole sama asia vastassa taas? Ja taas kytätään ja epäillään? Se on loputon suo.
 
Olen samaa mieltä kuin eräs aikaisempi kirjottaja siitä, että mitä pikemmin tietää, sen parempi. Mies sai ainakin minulle paljon henkistä tuhoa aikaiseksi, kun vain haukkui minua vainoharhaiseksi ja mustasukkaiseksi, jopa siihen asti, että aloin uskoa häntä. Minun tapauksessani mies ei loppujen lopuksi olisikaan lähtenyt tämän toisen naisen matkaan, mutta itselleni ei tullut mieleenkään jatkaa avioliittoa hänen kanssaan.

Nämä viestit ovat aika jänniä. Että kyttäilyn vuoksi mies pettää. Ensinnäkin mielestäni ei pitäisi pettää minkään syyn vuoksi. Toiseksi itse katselin mieheni touhua yli vuoden, jonka jälkeen vasta ""kyttäilin"" kännykästä tietoja. Minäkö tässä nyt sitten tuhosinkin avioliittomme?

Nykyisessä suhteessani en ole kytännyt, kun ei tarvitse. Mies keskustelee, puhuu, on kotona, huomaa olemassa oloni, rakastelee kanssani, ei hauku minua vainoharhaiseksi ja mustasukkaiseksi. Että sellainen on minun loputon suo. Elämäni on nyt miljoona kertaa onnellisempaa ja tasapainoisempaa kuin avioliitossa. Olenko siis minä tehnyt kaiken väärin?
 
Jos nyt kerran olet tyytyväinen. Oletko kuitenkin ihan varma ettet olisi nyt samassa tilanteessa vaikka et olisi kytännytkään? Tilanne olisi joka tapauksessa lauennut vaikka et olisi tehnyt mitään.
Entäpä jos tässä uudessa suhteessa (vaikka nyt ei siltä tunnukaan) iskee epäilys? Mies menee puhumattomaksi, ei halua keskustella jne.? Aika kuluu, tulee uusia tilanteita.
Minusta kyttääminen ei ole hyvä ratkaisu. Eikä edes kuulustelu. Eikä kysely. En ikinä kysele mieheltäni mihin menet tai mitä teet. Kun en sitä tee, hän kertoo itse. Jos tekisin, häntä varmaan alkaisi ahdistaa. En ole hänen äitinsä. Eikä hän minun isäni.
Käytöksestä näen missä suhteessa mennään ja jos haukkuja ja arvosteluja alkaa sataa, vedän siitä itse johtopäätökset riippumatta siitä onko miehellä meneillään jotain vai ei. Hänhän ei silloin enää rakasta minua.
Oikeaan rakastavaan suhteeseen ei kuulu kyttäys.
Toinen asia sitten on että onko toiseen (väliaikaisesti) ihastuminen syy avioeroon, siis kuinka ehdoton on oltava?
Onhan suhteessa paljon muutakin kuin yhteinen sänky.
Se oletko tehnyt oikein vai väärin on sinun itsesi ratkaistava.
 
En ymmärrä. Miten niin tilanne olisi lauennut? Ei lauennut yli vuoteen mihinkään, päinvastoin, ilmapiiri senkun kiristyi. Mielestäni vuosi on todella pitkä aika.

Jos nyt iskee epäilys, niin kysyn suoraan ja oletan, että vastaus on myös rehellinen. Jos aviomieheni olisi suoraan kertonut, että hänellä on toinen jne, niin ei olisi tarvinnut VUODEN päästä mennä katsomaan kännykkätietoja. Ja miten niin ei saa kysellä? Jos miestä ei näy koskaan kotona, jos mies ei puhu, jos ei koske metrin tikullakaan, niin mielestäni on aiheellista keskustella, missä suhteessa mennään. Suhteet loppuvat usein nimenomaan siksi, etteivät mies ja nainen puhu toisilleen suoraan, mikä mättää. Monesti ne asiat ovat melko pieniä, tai väärinymmärryksiä, jotka voi keskusteluilla selvittää.

Kun miehelläni oli suhde vuoden toiseen naiseen, jota hän myös rakasti ja rakasteli, niin mikä sitten on perusteltu syy avioeroon, jollei tuo? Lisänä epärehellisyys, valehtelu, alistaminen, jne jne jne.
 
Niin, nämä asiat eivät ole niin yksioikoisia kuin miltä näyttää. Jokainen tilannekin on erilainen. Ja ihmisellä on taipumus ymmärtää parhaiten sitä näkökulmaa, minkä itse on kokenut. Ehkä olisi hyvä yrittää ymmärtää niitä molempia puolia.

Sairaalloinen mustasukkaisuus ja siitä johtuva aiheeton kyttääminen on luku sinänsä. En pidä sellaista millään muotoa hyväksyttävänä. Kyllä epäilyille mielestäni pitää muutakin aihetta olla kuin pelkkä ""musta tuntuu"", ennen kuin rupeaa kumppaniaan mistään syyttämään. Minutkin herätti mieheni muuttunut käytös ja jatkuvat työjutut, jotka osoittautuivat valheeksi, jo ennen kuin mitään ääneen sanoin.

On varmasti raskasta kun toinen epäilee koko ajan turhaan. Eikä tietenkään tekemätöntä petosta pidä myöntääkään. Asiasta voi silti yritää edes puhua asiallisesti. Kumppanin vainoharhaiseksi hulluksi haukkuminen ei helpota kenenkään epäilyjä.

Mielenkiintoinen tekosyy pettämiselle on mielestäni myös se, että toinen kyttäämisellään ajoi siihen. Petos on aina oma valinta, ei kumppanin. Sairaalloisen mustasukkaisenkin puoliso voi valita erota, ei ole pakko pettää. Omista valinnoistaan ei pitäisi kumppaniaan syyttää, oli hän miten inhottava hyvänsä.

Se mitä nimimerkki ""Et niin"" et tunnu ymmärtävän, on se käsitys tietämisestä. Tietenkään en minäkään satavarmasti tiennyt mieheni petollisuudesta, mutta tiesin kuitenkin. Absoluuttista faktaa minulla ei ollut, mutta erittäin suuri alitajuinen tietoisuus siitä, että minulle valehdellaan. Totta on ettei vaistot aina pidä paikkaansa, mutta siinä vaiheessa kun se vaistosi ei sinua pitkällä tähtäimelläkään jätä, on mielestäni oikeus saada tietää. Saada tietää edes se, osuiko vaisto oikeaan. Omasta kokemuksestani voisin sanoa, että vaikken tiennyt, tiesin kuitenkin. Kun suhde paljastui, se ei ollut minulle yllätys, lähinnä helpotus, että vihdoinkin sain todella tietää. Vihdoin minä tiesin takuuvarmasti, etten ollutkaan se vainoharhainen hullu, miksi mies minua oli syyttänyt.

Kaikki petetyt eivät kuitenkaan ole hulluja puolisonsa kyttääjiä. Ja mielestäni kaikilla on oikeus tietää, missä todella mennään. Tajuan senkin miten turhaa on tuntea häpeää omasta hyväuskoisuudestaan, muttei sille tunteelle aina mitään mahda siltikään. Ihmismieli on monimutkainen kompleksi, eikä aina kykene järjellä kaikkia tunteitaan säätelemään.

Ehkä me vain puhumme vähän eri asioista. Mielestäni vaklaaminen ja kyttääminen on kuitenkin eri asia, kuin se, että yrittää ottaa asioista selvyyden, kun kumppaniltaankaan minkäänlaisia selityksiä saa.
 
Varmaan puhummekin eri asioista. En tarkoita ettei voida keskustella. Keskustelu on eri asia kun kuulustelu. Eikä ole kiva jos joutuu tilittämään jokaista tunnin poissaoloa. (Sanoit että tulet seitsemältä, tulitkin yhdeksältä, missä olit, tahtoo tietää heti! Tai työmatkoista nipottaminen jne.)
Kyllä olen edelleen sitä mieltä että jos aletaan nimitellä hulluksi, ei enää tarvitse kytätä, asiahan on päivänselvä, rakkautta ei enää ole. Kyllä mies kertoo ennenkuin lähtee, se on ihan varma juttu.
Ymmärrän kyllä että olisi kivaa tietää kulisseissa että ahaa, nyt se valehtelee, minä tiedän eikä se tiedä että tiedän, mutta onko sekään rakkautta?
Petos koskee aina kipeästi, mutta vain omaa käytöstään voi säädellä. Kyttäys sinänsä ei tuossa vaiheessa enää auta mitään, joten luulen etten itse viitsisi edes kytätä, alkaisinpa vain katsella ympärilleni, etsiä asuntoa ja järjestellä omia ja lasteni asioita ja sitten jonain iltana sanoisin vain että nyt tämä vainoharhainen hullu lähtee.
Jos miehellä on nainen, kyllä sen sitten viimeistään kuulee. Jos ei, on miehellä näytön paikka. Eiköhän hulluksi haukkuminen lopu siihen.
Jos miehen ottaa kyttäämällä kiinni, antaa miehelle aseet käteen, vaikka oma olo helpottuisikin.
Vaisto kyllä pettää monesti. Kuten sanoin, vaisto osuu joskus oikeaan, usein ei ja usein se ruokkii itse itseään. Itse asiassa se vaisto on sitä että huomaa miehen käytöksen muuttuneen ja mies ei ole enää sama (yhtä rakastunut) kuin ennen. Jos terve mies ei halua seksiä kahteen viikkoon sillä on toinen=hyvä nyrkkisääntö. Ei siinä sen kummempia vaistoja tarvita.
Olen muuten minäkin tullut petetyksi joten tiedän kyllä miltä se tuntuu.
 
Nyt luin uudelleen tämän ketjun ja minuun kolahti lause ""elin tietämättäni moniavioisessa parisuhteessa"" tai jotain sinne päin. Sehän on todella inhottavaa. Tuota en tullut ajatelleeksi. Todellakin. Ehkä olen ollut väärässä. Täytyy tuntua todella alentavalta tietää että mies on harrastanut seksiä kahden naisen kanssa. Että on joutunut tietämättään saamaan osuutensa heidän seksistään. Todella sietämätön ajatus!
 
Periaatteessa olen kanssasi ihan samaa mieltä. Olen itsekin jälkeenpäin ihmetellyt monesti sitä, miksi kestin niinkin pitkään, kaiken kukkuraksi olisin varmaan kestänyt pidempäänkin, ellen olisi sitä faktaa petoksesta omin silmin nähnyt. Siinä vaiheessa kun hulluksi haukutaan toistuvasti, on todella rakkaus jo lähtenyt.

Kyllä minä lähtemistä mietin monet kerrat, ja aina päädyin yrittämään vielä kerran, kun mies ei kerran voinut petostakaan tunnustaa. Ja joka kerta itsetuntoni liukui alaspäin. Siinä vaiheessa kun oma omanarvontunto lähestyy nollaa, on lähteminenkin jo aika vaikeaa.

""Ymmärrän kyllä että olisi kivaa tietää kulisseissa että ahaa, nyt se valehtelee, minä tiedän eikä se tiedä että tiedän...""

Tästä olen eri mieltä. En ole koskaan ajatellut noin. Halusin tietää vain ja ainoastaan sen tähden, että olisin voinut tehdä omat päätökseni ja lähteä. Siinä on suuri syy sille miksen lähtenyt. Kun en epäilyjäni voinut mitenkään toteennäyttää, en myöskään luottanut vaistoihini niin paljon, että pelkän mutu-tuntuman perusteella olisin eronnut. Ja mies kun kielsi koko ajan kaiken. Jos mies olisi petoksensa myöntänyt, tai olisin muutenb saanut selvät todisteet, olisin lähtenyt heti. Ja olisin säästynyt siltä kolmen vuoden piinalta. Niin kauan kun ei todisteita ollut, se hyväuskoinen minä jollain tasolla uskoikin valehtelevan miehen satuja.

Siksi minä sitä hyväuskoisuuttanikin häpesin jälkeenpäin: Minä hölmö ämmä uskoin kaikki valheet, ja sitä kautta yritin niin pitkään korjata kuollutta suhdetta, ja siedin asioita mitä kenenkään ei tarvitsisi sietää.

Puhuit kulisseista. Sitähän se liitto ainakin miehen puolelta oli, kulissia. Minä vaan en nähnyt asiaa niin. Juuri siksi jaksoin yrittää, koska halusin uskoa, että kaikki olisi vielä korjattavissa. Syvällä helpotuksella muistan sen päivän, jolloin kaikki selvisi. Silloin jo itsekin tajusin liittoni todellisen tilan. Paljolta murheelta olisin säästynyt jos olisin sen aiemmin tajunnut. Sinä päivänä alkoi minun paranemiseni taas kokonaiseksi ihmiseksi.

 
Kaiken perusta on luottamus. Epäily myrkyttää ilmapiirin.

Jos toinen pettää luottamuksen, semn kyllä huomaa ilman todisteiden etsimistäkin. Todisteet suorastaan tunkevat syliin.
 
Olen samaa mieltä nim. ""Ei ole totta"" kanssa.
En ole vielä kuullut että vaimon kysyessä mieheltään, onko tällä toinen, joku olisi kakomatta tunnustanut. Paljon yleisempiä on nämä: olet vainoharhainen, ei ole ketään, älä hupsi, kuinka voit kuvitellakkaan...jne.

Naisen on varmaan vaikea ymmärtää miehen ajatuksen kulkua. Vaimoa ei voi jättää eikä suhdetta paljastaa mutta sivusuhdekin on ok eikä sitäkään saa lopetettua. Ja herrajesta kuinka tuollaisen luulisi rassaavan hermoja.

Ja myös samaa mieltä nim. ""pöljän"" kanssa: Katso miehen naamaa. Kyllä sen näkee, jos on salattavaa.

Summa summarum: kultainen keskitie lienee paras. Jos ei epäilytä eikä mikään yks kaks miehen käytöksessä muutu, ei kannata vakoilla. Jos vaisto sanoo että jokin on pielessä eikä kysymällä asiaan tyydyttävää selitystä saa, katsoisin että pieni salapoliisityö fiksuuden ja lain rajoissa on paikallaan. Ei ihan heti kannata esim. uskoa sairaalloisesti vainoavaan työkaveriin yms. selityksiin. Ja koskaanhan ei ole sängyssä oltu, ihan vaan juteltu ja joku ymmärtänyt väärin jne.

Jokaisella on omat totuutensa ja oma moraalinsa. Niiden mukaan pitää pelata ja pystyä katsomaan itseään peiliin myös huomen aamulla. Sen puitteissa voi vaatia toiseltakin jotain. Joskus on myös osattava antaa anteeksi. Tai sitten ei ja elettävä näiden asioiden kanssa. Unohtaahan niitä ei voi.

 

Yhteistyössä