M
muista samanlaisia?
Vieras
Musta olisi ihana joskus, pari kolme kertaa vuodessa, mennä kavereiden kanssa ulos ja NAURAA (= relata) hauskassa porukassa. En käytä alkoholia juuri nimeksikään, (nyt toista odottaessani en tietenkään pisaraakaan) -mut pääasia olis vaan se että pääsisi vaan olemaan kivassa seurassa ja olla "juhlamielellä". Mut mä en anna itteni tehä sitä, ainakaan silleen et olisin pois kotoa pidempään kuin max 21-22 asti. Miehestä tää ei ole kiinni, meillä on 1-vuotias esikoinen jota hoitaa aivan mainiosti, eikä mitenkään ole minun esteenä, on sanonut että "senkus ilmotat vaan, ku haluat mennä" --
MIKSI mä en sit voi päästä siitä paskaäitipaskaäitipaskaäiti- kierteestä?? Enhän mä kenestäkään muusta ajattele että he olisivat huonoja äitejä, vaikka joskus rentoutuisivatkin, ennemmin ajattelen että "hyvä kun tuulettuu, äidin on hoidettava itseään jotta jaksaisi paremmin" mutta jostain syystä sit vaan ja ainoastaan mun on jaksettava irrottautumatta.
Kyse on nimenomaan iltaisin tapahtuvista menoista, toisinaan käyn kaverin luona/ kaupassa/ JOSSAINmissävaan itsekseni päivällä, jos mies on kotona, eikä mulla siitä ole mitään omantunnontuskia.
Käyn jopa TÖISSÄ pari lauantaita kuussa, vaikka olen hoitovapaalla ja toinen syntyy pian, ei siis ole kyse siitä ettenkö voisi jättää lasta miehelle/ mummille hoitoon. Toisinaan tyttö on mummolassa yötä ja menemme yhdessä mieheni kanssa ulos kavereita moikkaamaan, silloinkin pääni antaa mun olla melko rauhassa ja onnistun pitämään suhteellisen hauskaa. Mut miksen mä "saa" mennä yksin??? Sanokaa nyt jotain millä mä oikeesti tajuaisin miten idioottimaisen ankara mä olen itselleni, kun en muka saa OTTAA sitä omaa aikaa, jonkun muun pitää "antaa" ja "sallia" se mulle, ja siltikin hakkaan itseeni vaan että "kunnon äiti olis kotona nukuttamassa lastaan, eikä istuisi hekottelemassa täällä." Miksi en anna itseni nauttia elämästä?
MIKSI mä en sit voi päästä siitä paskaäitipaskaäitipaskaäiti- kierteestä?? Enhän mä kenestäkään muusta ajattele että he olisivat huonoja äitejä, vaikka joskus rentoutuisivatkin, ennemmin ajattelen että "hyvä kun tuulettuu, äidin on hoidettava itseään jotta jaksaisi paremmin" mutta jostain syystä sit vaan ja ainoastaan mun on jaksettava irrottautumatta.
Kyse on nimenomaan iltaisin tapahtuvista menoista, toisinaan käyn kaverin luona/ kaupassa/ JOSSAINmissävaan itsekseni päivällä, jos mies on kotona, eikä mulla siitä ole mitään omantunnontuskia.
Käyn jopa TÖISSÄ pari lauantaita kuussa, vaikka olen hoitovapaalla ja toinen syntyy pian, ei siis ole kyse siitä ettenkö voisi jättää lasta miehelle/ mummille hoitoon. Toisinaan tyttö on mummolassa yötä ja menemme yhdessä mieheni kanssa ulos kavereita moikkaamaan, silloinkin pääni antaa mun olla melko rauhassa ja onnistun pitämään suhteellisen hauskaa. Mut miksen mä "saa" mennä yksin??? Sanokaa nyt jotain millä mä oikeesti tajuaisin miten idioottimaisen ankara mä olen itselleni, kun en muka saa OTTAA sitä omaa aikaa, jonkun muun pitää "antaa" ja "sallia" se mulle, ja siltikin hakkaan itseeni vaan että "kunnon äiti olis kotona nukuttamassa lastaan, eikä istuisi hekottelemassa täällä." Miksi en anna itseni nauttia elämästä?