O
onneton ja hukassa
Vieras
Ehkä minun pitäisi aloittaa sillä, että hieman valottaisin tilannetta pidemmältä aikaväliltä...
Olin seurustellut mieheni kanssa vuoden alussa pari vuotta. Tiedän, ettei se ole pitkä aika, mutta siihenkin mahtuu kaikenlaista kun parisuhteesta puhutaan. Sitten minulle selvisi, että mieheni oli käyttänyt huumeita muutaman kuukauden ja valehdellut minulle pitkän aikaa. Pienessä hetkessä kaikki mitä meillä oli ollut, mureni aivan kokonaan. Yritimme jonkin aikaa saada asiat kohdilleen, mutta ei siitä mitään tullut. Päädyimme eroon.
Meni muutama kuukausi. Emme pitäneet mitään yhteyttä. Kunnes sitten heinäkuussa hän otti minuun yhteyttä yllätten. Hän kertoi minulle suurista veloistaan ja siitä, kuinka kaikki asiat oli päin helvettiä.
Sillä aikaa kun hän oli viettänyt railakasta elämää, minä olin kerännyt elämäni palasia kokoon. Yrittänyt unohtaa koko suhteen ja keskittyä siihen, mitä haluan elämältä. Mutta se yhteydenotto laittoi asiat uuteen järjestykseen.
Mietin pitkän aikaa, miten suhtautuisin häneen. Aluksi se oli syyttelyä ja katkeruutta. Jotenki tuntu siltä, että hän olisi täysin eri ihminen. En päästänyt häntä kunnolla lähelleni, mutta tapailimme taas. Pikku hiljaa se alkoi tuntua muultakin kun tapailulta.
Kuitenkaan tämä ei ole ollut ruusuilla tanssimista. Minusta tuntuu enemmänkin, että olisin hänelle terapeutti ja tukihenkilö kuin hänen elämänsä nainen. Pikku hiljaa hän on alkanut muistuttaa sitä miestä, millainen hän oli ennen kun hän jäi kiinni huumeista ja suuremmista valheista. Lisäksi hänestä on tullut todella itsekeskeinen. Minun tunteillani tai ajatuksillani ei ole mitään väliä. Hän tekee itsestään uhrin ja kerää jolllain tavoin ehkä sääliäkin. Tuntuu lähinnä, etten merkitse hänelle yhtään mitään. Koko yhteinen aikamme on sitä, että pohdimme hänen ongelmiaan ja hänen tuntemuksiaa, stressiä ja kaikkea, mikä liittyy häneen. Ja hän määrää sitten sen, millainen päivä meillä on, mitä me teemme ja miten meillä menee.
Olen miettinyt jonkin aikaa, että pitäisikö vain päästää irti. Niin olisi parempi. En ole kuitenkaan lainkaan onnellinen - päinvastoin. Olen alakuloinen ja stressaantunut. En tiedä edes, että tunnenko häntä kohtaan enää mitään. Jotenkin minusta tuntuu, että olen hänen vierellään pelkästä tottumuksesta.
Sokerina koko jutun päällä on se, että jotenkin hän on saanut itsetuntoni ihan pohjamutiin. Ja tilanne pahenee vain entisestään. Tunnen itseni todella arvottomaksi ja turhaksi. Tämä tavallaan säteilee koko arkeeni. Tiedän sisimmässäni, että jos arvoistaisin itseäni, lopettaisin tämän shown ja jatkaisin elämääni uusilla raiteilla. Mutta en tiedä mikä minua estää tekemästä päätöstä.
Joten... kertokaa mielipiteenne. Pitäisikö minun päästää irti vai yrittää vielä? Ja jos yritän, mitä voin tehdä, että voisin olla onnellinen ja suhteemme korjaantuisi?
Enkä sitten tarvitse mitään epäasiallisia kommentteja...
Olin seurustellut mieheni kanssa vuoden alussa pari vuotta. Tiedän, ettei se ole pitkä aika, mutta siihenkin mahtuu kaikenlaista kun parisuhteesta puhutaan. Sitten minulle selvisi, että mieheni oli käyttänyt huumeita muutaman kuukauden ja valehdellut minulle pitkän aikaa. Pienessä hetkessä kaikki mitä meillä oli ollut, mureni aivan kokonaan. Yritimme jonkin aikaa saada asiat kohdilleen, mutta ei siitä mitään tullut. Päädyimme eroon.
Meni muutama kuukausi. Emme pitäneet mitään yhteyttä. Kunnes sitten heinäkuussa hän otti minuun yhteyttä yllätten. Hän kertoi minulle suurista veloistaan ja siitä, kuinka kaikki asiat oli päin helvettiä.
Sillä aikaa kun hän oli viettänyt railakasta elämää, minä olin kerännyt elämäni palasia kokoon. Yrittänyt unohtaa koko suhteen ja keskittyä siihen, mitä haluan elämältä. Mutta se yhteydenotto laittoi asiat uuteen järjestykseen.
Mietin pitkän aikaa, miten suhtautuisin häneen. Aluksi se oli syyttelyä ja katkeruutta. Jotenki tuntu siltä, että hän olisi täysin eri ihminen. En päästänyt häntä kunnolla lähelleni, mutta tapailimme taas. Pikku hiljaa se alkoi tuntua muultakin kun tapailulta.
Kuitenkaan tämä ei ole ollut ruusuilla tanssimista. Minusta tuntuu enemmänkin, että olisin hänelle terapeutti ja tukihenkilö kuin hänen elämänsä nainen. Pikku hiljaa hän on alkanut muistuttaa sitä miestä, millainen hän oli ennen kun hän jäi kiinni huumeista ja suuremmista valheista. Lisäksi hänestä on tullut todella itsekeskeinen. Minun tunteillani tai ajatuksillani ei ole mitään väliä. Hän tekee itsestään uhrin ja kerää jolllain tavoin ehkä sääliäkin. Tuntuu lähinnä, etten merkitse hänelle yhtään mitään. Koko yhteinen aikamme on sitä, että pohdimme hänen ongelmiaan ja hänen tuntemuksiaa, stressiä ja kaikkea, mikä liittyy häneen. Ja hän määrää sitten sen, millainen päivä meillä on, mitä me teemme ja miten meillä menee.
Olen miettinyt jonkin aikaa, että pitäisikö vain päästää irti. Niin olisi parempi. En ole kuitenkaan lainkaan onnellinen - päinvastoin. Olen alakuloinen ja stressaantunut. En tiedä edes, että tunnenko häntä kohtaan enää mitään. Jotenkin minusta tuntuu, että olen hänen vierellään pelkästä tottumuksesta.
Sokerina koko jutun päällä on se, että jotenkin hän on saanut itsetuntoni ihan pohjamutiin. Ja tilanne pahenee vain entisestään. Tunnen itseni todella arvottomaksi ja turhaksi. Tämä tavallaan säteilee koko arkeeni. Tiedän sisimmässäni, että jos arvoistaisin itseäni, lopettaisin tämän shown ja jatkaisin elämääni uusilla raiteilla. Mutta en tiedä mikä minua estää tekemästä päätöstä.
Joten... kertokaa mielipiteenne. Pitäisikö minun päästää irti vai yrittää vielä? Ja jos yritän, mitä voin tehdä, että voisin olla onnellinen ja suhteemme korjaantuisi?
Enkä sitten tarvitse mitään epäasiallisia kommentteja...