Pitäskö mun kattoo peiliin...vai tehä jotain muuta...

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja ap
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
A

ap

Vieras
pahoittelen jo heti alussa sekavaa tekstiä...en saa nyt järkeistettyä tätä asiaa..

ystävät vaihtuu tiuhaan tahtiin, joitakin jaksan katsoa muutamia kuukausia, joitakin jopa vuosia..tai vaihtoehtosesti yhteydenpito alkaa olemaan vain minusta lähtöisin, eikä sellaistakaan jaksa joten jätän itsekin yhteydenpidon

itse käännän asiat lapsuuteeni, jossa koin aina jotakin negatiivista ja pettymyksiä. olin koulukiusattu, joten luottamus niinkutsuttuihin ystäviin oli aina vähän sitä sun tätä. tämä sama ongelma on jatkunut tähän aikuisikään asti, olen kohta 30v.

en vain osaa luottaa ihmisiin, jo siinäkin pelossa että taas tulee jotain jolla minua petetään tai satutetaan.

henkisesti olen ihan loppu, mies välillä käskee katsomaan peiliin, vaikka tietää lapsuuteni pettymykset yms.

miten tässä jaksaa olla...muutamat, joille olen sanonut asiasta, sanovat että onhan sulla minut/meidät...niin...muttakun näistäkin osa on jo häippässy elämästäni/jättänyt yhteydenpidon/pettänyt luottamukseni

pitääkö mun katsoo peiliin?
luottamusta toiseen ihmiseen on niiiin vaikea rakentaa, kun monesti siinä on käynyt niin että kun luulee luottavansa, toinen osapuoli tekee jotain mikä murtaa sen pienimmänkin luottamuksen

olen niin monta kertaa koittanut antaa mennä vaan ja yrittää katsoa mitä ystävyyssuhteista tulee..se vaan on niin vaikeaa
 
kävin tämän (ja muunkin henkisen hyvinvointini) takia energiahoidoissa. nainen sanoi mulle että kun saan kaiken tarvitsemani jostakin henkilöstä, niin sen jälkeen on vaikea pitää mitään suhdetta toiseen yllä. silloin elämääni yleensä tulee joku toinen ihminen. tämä osin pitää paikkaansa.

mutta onko tässä jotain muutakin takana? mä en enää osaa keksiä...
 
Minulla myös "vanhat ystävät" maksimissaan 2-3 vuotta vanhoja. Itse olen lapsuuden ja nuoruuden takia hyvin epäiileväinen, en luota (en tosin näytä tätä) voin kertoa paljon elämästäni muille, mutta tunne puoli on vaikea, enkä koe kiintyväni keheenkään. Mieheni aina kommentoi minulle, että minulla ei ole kavereita. Ja tavallaan ei olekkaan. Minulla ei ole ongelmia katkaista välejä, enkä minä soittele kenellekkään. En vain osaa. :/ Enkä edes pidä monista ihmisistä, mutta olen ystävänä ollut ehdottoman luotettava, hauska (luulisin) ja osaan kuunnella muita, mutta minua yleensä puukotetaan selkään.. :/ On vain jotenkin vaikea antaa itsestään kaikkea, kun on niin kamalia muistoja. Olin koulukiusattu ja kiusaaja. kiusasin kiusaajia ja puolustin niitä ketkä pelkäsivät näitä. Minä en pelännyt kiusaajia jotka kiusasivat ja ilkkuivat minulle, sanat kuitenkin tekevät pysyviä arpia. Samoin yksinäisyys.. :/ Itsekkään en ole löytänyt apua ongelmaan :( Voimia sinulle!!
 

Yhteistyössä