Pohdintaa ystävyydestä

[Horuksen silmä]

Miten suhtautuisit ihmiseen jota olisit pitänyt ystävänäsi, mutta joka olisikin kääntänyt sinulle selkänsä juuri silloin kun olisit eniten ystävää tarvinnut? Ja sen jälkeen tämä henkilö kerta toisensa jälkeen ottaisi sinuun yhteyttä ja taas katoaisi. Antaisi hyvin ristiriitaisia signaaleja siitä haluaako hän olla ystäväsi vai ei.

 

[Touhulantila]

Ajattelisin että tämä " ystävä" ei ole sun arvoisesi ystävä. Parempiakin varmasti löytyy

 

[Horuksen silmä]

Entäs jos tämä ystävä pyytelisi anteeksi käytöstään?

 

[Heinekeeni]

Luulen että vaisto tekisi ratkaisun puolestani: en pitäisi moista ystävää minkään arvoisena ja epämääräisen luonteeni takia esittäisin asian ystävällenikin erittäin selkeästi.

 

[Keittiönoita]

Riippuu ihan ystävästä ja siitä selänkääntämisasiasta. Läheskään kaikki ystäväni eivät ole sellaisia, joita voisin omina "terapeutteinani" käyttää tai joilla olisi itselläänkään resursseja toimia olkapäänä muille. Silti he ovat ystäviäni.

 

[hyytikyppynen]

Mulla ollu tässä vuoden ajan vähän sama tilanne. Lähinnä olen tullu siihen tulokseen että antaapa olla, ystäväksi tuskin ennää edes tulen kutsumaan. Jonku sortin tuttu tuolta jostain vaan ennää...

 

[Horuksen silmä]

Riippuu ihan ystävästä ja siitä selänkääntämisasiasta. Läheskään kaikki ystäväni eivät ole sellaisia, joita voisin omina "terapeutteinani" käyttää tai joilla olisi itselläänkään resursseja toimia olkapäänä muille. Silti he ovat ystäviäni.

Kyseessä on henkilö jonka kanssa on tullut jaettua niin ilot kun surut vuosien ajan. Henkilö jolle olen aina tarvittaessa ollut olkapäänä ( ja niitä kertoja on ollut lukuisia ). Ihminen jolle olen tarjonnut mm kotini asuttavaksi kun hänen avoliittonsa on päättynyt. Ja silti hän on kääntänyt mulle selkänsä aina kun olen erehtynyt itkemään omia ongelmiani.

 

[Keittiönoita]

Kyseessä on henkilö jonka kanssa on tullut jaettua niin ilot kun surut vuosien ajan. Henkilö jolle olen aina tarvittaessa ollut olkapäänä ( ja niitä kertoja on ollut lukuisia ). Ihminen jolle olen tarjonnut mm kotini asuttavaksi kun hänen avoliittonsa on päättynyt. Ja silti hän on kääntänyt mulle selkänsä aina kun olen erehtynyt itkemään omia ongelmiani.

Ymmärrän tilanteen. Mullakin on ystäviä, joita olen auttanut ja lohduttanut, mutta jotka itse eivät vaan kykene samaan. Mulla on hyvin erilaisia ihmisiä ystävinäni ja osa on sellaisia, jotka eivät oikein osaa toista lohduttaa tai toisen suruja kuunnella. Menevät tavallaan lukkoon, jos joutuvat sellaiseen tilanteeseen. Varsinkin, mitä vaikeampi se tilanne on. Kaikissa ystävissäni ei siis "asu pientä sairaanhoitajaa", vaikka heissä "pieni potilas asuisikin".

 

[Horuksen silmä]

Keittiönoita; tottahan tuo on mitä kirjoitit. Silti itsellä on olo ettei oikein osaa enään luottaa siihen ihmiseen ja varoo aikalailla sitä mitä omasta elämästään enään kertoo.

 

[Keittiönoita]

Keittiönoita; tottahan tuo on mitä kirjoitit. Silti itsellä on olo ettei oikein osaa enään luottaa siihen ihmiseen ja varoo aikalailla sitä mitä omasta elämästään enään kertoo.

Miksi et luottaisi? Epäiletkö, että hän kertoo asioitasi muille?

Mä olen hyvä kuuntelija ja lohduttaja, mutta huono puhumaan omista asioistani muille. Siksi olenkin varmaan monille ystävilleni varsin oiva kaveri, koska täydennämme toisiamme eikä kumpikaan joudu tekemään mitään, mitä ei kokisi luontevaksi.

 

[Horuksen silmä]

Niin mä kai pelkään että toinen ei halua kuulla mun murheistani tai ehkä jopa paheksuu asioita jotka tuottaa mulle murhetta. Luottamus vaan jotenkin on kadonnut kun on toiselle kertonut itselleen tärkeistä asioista ja toisesta ei ole sitten kuukausiin kuulunut mitään.
Vaikeaa selittää miksi mulla on vaan tunne että en voi luottaa toisen ystävyyteen kuten ennen.

 

[Keittiönoita]

Niin mä kai pelkään että toinen ei halua kuulla mun murheistani tai ehkä jopa paheksuu asioita jotka tuottaa mulle murhetta. Luottamus vaan jotenkin on kadonnut kun on toiselle kertonut itselleen tärkeistä asioista ja toisesta ei ole sitten kuukausiin kuulunut mitään.
Vaikeaa selittää miksi mulla on vaan tunne että en voi luottaa toisen ystävyyteen kuten ennen.

Jos susta tuntuu, että ystäväsi ei halua kuulla murheitasi, niin joko kysyt häneltä suoraan asiasta tai teet kuten susta parhaimmalta tuntuu

 

[Horuksen silmä]

Mä olen keskustellut asiasta hänen kanssaan aikanaan kun tilanne meni aika umpisolmuun. Mutta tilanne ei ole oikeastaan muuttunut miksikään. Täytyy varmaan mainita että ystävälläni on nykyisin niin erilainen elämänkatsomus mitä aikaisemmin ja se vaikuttaa aikalailla väleihimme, tahdoin tai en.

 

[Keittiönoita]

Mä olen keskustellut asiasta hänen kanssaan aikanaan kun tilanne meni aika umpisolmuun. Mutta tilanne ei ole oikeastaan muuttunut miksikään. Täytyy varmaan mainita että ystävälläni on nykyisin niin erilainen elämänkatsomus mitä aikaisemmin ja se vaikuttaa aikalailla väleihimme, tahdoin tai en.

Ihan hyvä mainita asiasta. Ja voihan olla, että ystäväsi ihan oikeasti on muuttunut. Ehkä hän ei olekaan kertonut ihan niin kaikkea itsestään ja ajatuksistaan kuin olet olettanut. Mulla on ystäviä, jotka iän myötä ovat tulleet tiukkapipoisemmiksi, ja ystäviä, jotka ovat tuleet iän myötä löperömmiksi. Ystävyyskin muuttaa muotoaan ajan kanssa.

 

["vieras"]

Mä kyllä ajattelen hieman eri tavalla kuin Keittis. Minusta ystävä ei koskaan saa hylätä/jättää ystäväänsä yksin. Vaikkei olisikaan mikään paras tukija niin aina voi yrittää, pienetkin eleet voi auttaa. Yhteyttä voi aina pitää, vaikkei "terapeuttina" osaisikaan toimia, soitella, käydä kylässä jne. Joskus kyseessä on myös ihan puhdas itsekkyys: omia ongelmia riittää, mutta toisen ongelmat ei kiinnosta. Jotkut häipyvät heti, kun kaikki ei ole enää niin kivaa. Minä olen tukenut ystäviäni aina, hädän hetkellä olen jopa tavallista enemmän ollut yhteyksissä. Ystäväni ovat kokeneet todella vaikeitakin asioita, on ollut insestiä ja vakavaa masennusta. Kellepä nuo tilanteet ja ystävän tuskan näkeminen olisi helppoa? Ei varmaan kellekään. Olen sitä mieltä, että riippuu paljon siitäkin, miten rakas ja läheinen ystävä/ihminen on kyseessä. Minä en voisi koskaan jättää ystävääni yksin, vaikka ystävyydestä seuraisi painolastia minullekin. En vain voisi, koska rakastan heitä niin paljon.

 

[Horuksen silmä]

Siis ystäväni on todellakin muuttunut! Ehkä mun on vaan vaikeaa sopeutua siihen muutokseen, koska se vaikuttaa niin paljon meidän väleihin.

 

[Keittiönoita]

Siis ystäväni on todellakin muuttunut! Ehkä mun on vaan vaikeaa sopeutua siihen muutokseen, koska se vaikuttaa niin paljon meidän väleihin.

Ymmärrän sua oikein hyvin. Ei siihen muutokseen olekaan ihan helppo sopeutua. Varsinkaan, jos ei ole - ainakaan omasta mielestään - itse muuttunut ollenkaan. On mulla ajan mittaan ystävyyssuhteita hiipunutkin. 25-vuotiaina oltiin vielä ystävän kanssa samanlaisia...samanlainen asenne, samanlaiset arvot jne. Nyt, 25 vuotta myöhemmin, kun toinen on mielipiteissään tiukentunut ja toinen löperöitynyt, ollaan kuin eri planeetalta ja pitää joskus muistuttaa itseään, että miksiköhän me ollaan koskaan edes ystävystytty

 

["vieras"]

Lisään vielä, että jos ystävä on oikeasti huonossa kunnossa/pahassa elämäntilanteessa, on häntä tuettava, vaikkei se helppoa olisikaan. Kuka on sanonutkaan, että elämä olisi aina yksinkertaista. Minusta olisi itsekästä olla tukematta/ottamatta yhteyttä vain siksi, että se tuntuu jotenkin vaikealta/epäluontevalta. Sillä ystävällä on kuitenkin tuhat kertaa vaikeampaa, joten ei ole oikein kadota, kun toisella on hätä. Jos ystäväni haluaa puhua joistain vaikeista asioista, kuuntelen aina, vaikka asiat järkyttävätkin. Ajattelen niin, että hän on sentään ne asiat kokenut, minä "vain" kuuntelen ja minusta hädässä ystävä tunnetaan. Tietenkään mielenterveyttään ei saa tuhota kenenkään takia (siitä ei ole ystävällekään apua), omat voimavarat pitää tunnistaa.

 

["vieras"]

Miksi hän kerta toisensa jälkeen katoaa? Haluaako hän olla ystävä vai ei? Miten kauan olette olleet ystäviä?

 

[Keittiönoita]

[QUOTE="vieras";22333912]Lisään vielä, että jos ystävä on oikeasti huonossa kunnossa/pahassa elämäntilanteessa, on häntä tuettava, vaikkei se helppoa olisikaan. Kuka on sanonutkaan, että elämä olisi aina yksinkertaista. Minusta olisi itsekästä olla tukematta/ottamatta yhteyttä vain siksi, että se tuntuu jotenkin vaikealta/epäluontevalta. Sillä ystävällä on kuitenkin tuhat kertaa vaikeampaa, joten ei ole oikein kadota, kun toisella on hätä. Jos ystäväni haluaa puhua joistain vaikeista asioista, kuuntelen aina, vaikka asiat järkyttävätkin. Ajattelen niin, että hän on sentään ne asiat kokenut, minä "vain" kuuntelen ja minusta hädässä ystävä tunnetaan. Tietenkään mielenterveyttään ei saa tuhota kenenkään takia (siitä ei ole ystävällekään apua), omat voimavarat pitää tunnistaa.[/QUOTE]
Kiteytit oikeastaan tuossa lauseessa mun aiemman kirjoitukseni pointin. Mulla on ystäviä, joiden voimavarat ei yksinkertaisesti riitä muiden ihmisten tukemiseen. Mutta en sitä heiltä odotakaan enkä lopeta sen vuoksi ystävyyttä.

 

[vieas]

Kiteytit oikeastaan tuossa lauseessa mun aiemman kirjoitukseni pointin. Mulla on ystäviä, joiden voimavarat ei yksinkertaisesti riitä muiden ihmisten tukemiseen. Mutta en sitä heiltä odotakaan enkä lopeta sen vuoksi ystävyyttä.

Ymmärrän sen. Jotkut kuitenkin jättävät ystävänsä itsekkyyttään yksin, vaikka olisi voimavaroja tukea.

 

[Keittiönoita]

Ymmärrän sen. Jotkut kuitenkin jättävät ystävänsä itsekkyyttään yksin, vaikka olisi voimavaroja tukea.

Totta. Ja joskus ihmiset yksinkertaisesti vaan iän myötä muuttuvat itsekkäämmiksi. Ihminen voi esim omista vastoinkäymisistään katkeroitua niin, että ei enää edes halua kenelläkään muullakaan menevän hyvin. Tällainenkin ystävyyssuhde mulla on joskus ollut ja se tosiaan sitten katkesi, koska mulla alkoi oman voimavarat loppua hänen itsesäälissään kieriskelynsa kanssa.

 

[Horuksen silmä]

[QUOTE="vieras";22333915]Miksi hän kerta toisensa jälkeen katoaa? Haluaako hän olla ystävä vai ei? Miten kauan olette olleet ystäviä?[/QUOTE]

Niin mä olen alkanut ihmetellä miksi hän aina pitää taukoa yhteydenpidossa sen jälkeen kun olen hänelle kertonut että mulla menee vähän huonosti. Aikasemmin on sentään jotenkin koittanut pitää yhteyttä mun elämän kriiseissä vaikka varsinaista tukea en ole häneltä saanut. Asiasta olemme keskustelleet ja hän on pyytänyt anteeksi että ei ole ollut tukenani. En mä odotakaan mitään olkapäätä ( oon tottunut suremaan suruni ilman olkapäitä ) Me ollaan oltu ystäviä lähes 20 vuotta. Mulla ei ole montaakaan ystävää jolle uskoutuisin, ja hän on ollut niitä harvoja joihin olen luottanut. Siksi varmaan mua sattuu tämä hänen ristiriitainen kommunikaationsa.