Pohdintaa

[vierailija]

Aloin miettimään tässä erästä asiaa. Aina parjataan äitejä (isiä) jos ovat miehensä kanssa eronneet ja ex:llä uusi kumppani jota äiti ei hyväksy. Sanotaan, että kyllähän aikuisen ihmisen täytyy ex:n uusi hyväksyä lapsensa uudeksi "kasvattajaksi". Pohdiskelu lähti liikkeelle siitä kun mietin pitäisikö laittaa välit poikki appiukon kanssa kokonaa. Eihän isovanhemmilla ole loppupeleissä mitään oikeutta tai velvollisuutta lapsenlapsiaan kohtaan. Jos he ovat täysiä idiootteja niin miksi minun (äidin) pitäisi hyväksyä, että lapseni viettävät aikaa hänen kanssaan. Jos joskus eroaisin ja mieheni muuttaisi yhteen jonkun yhtä epäsopivan kanssa (ilmaisu esim. narsistiselle, täysin eriarvot omaavalle ym.) Ja lapset olisivat viikko-viikko systeemillä niin tämä minun pitäisi kuitenkin hyväksyä koska se on mieheni päätös. Vaikka tämä uusi nainen ei olisi edes ns. verisukulainen toisin tämä isovanhemmat. Äidillä ei olisi mitään sanavaltaa siihen kuka hänen lapsiaan "kasvattaa" joka toinen viikko. Miksi nämä kaksi tilannetta ovat aivan eriasioita?

 

[vierailija]

Aloin miettimään tässä erästä asiaa. Aina parjataan äitejä (isiä) jos ovat miehensä kanssa eronneet ja ex:llä uusi kumppani jota äiti ei hyväksy. Sanotaan, että kyllähän aikuisen ihmisen täytyy ex:n uusi hyväksyä lapsensa uudeksi "kasvattajaksi". Pohdiskelu lähti liikkeelle siitä kun mietin pitäisikö laittaa välit poikki appiukon kanssa kokonaa. Eihän isovanhemmilla ole loppupeleissä mitään oikeutta tai velvollisuutta lapsenlapsiaan kohtaan. Jos he ovat täysiä idiootteja niin miksi minun (äidin) pitäisi hyväksyä, että lapseni viettävät aikaa hänen kanssaan. Jos joskus eroaisin ja mieheni muuttaisi yhteen jonkun yhtä epäsopivan kanssa (ilmaisu esim. narsistiselle, täysin eriarvot omaavalle ym.) Ja lapset olisivat viikko-viikko systeemillä niin tämä minun pitäisi kuitenkin hyväksyä koska se on mieheni päätös. Vaikka tämä uusi nainen ei olisi edes ns. verisukulainen toisin tämä isovanhemmat. Äidillä ei olisi mitään sanavaltaa siihen kuka hänen lapsiaan "kasvattaa" joka toinen viikko. Miksi nämä kaksi tilannetta ovat aivan eriasioita?

Mun mielestä aina se joka haluaa eron pitäs joutuu antamaan sille jätetylle päätäntä valta lapsista, koska se joka ei ole eroa halunnut vaan on halunnut jatkaa perheenä on ihan reilua saada myös päättää lapsista. Hänhän se on joka ei perhettäkään halua rikkoa, joten todennäköisesti se vastuullisempi osapuoli loppujenlopussa.

On sitten eriasia jos joutuu ottamaan eron, vaikka ei haluaisi, mutta mies on vaaraksi lapsille tai muuta. Niin silloinhan automaattisesti niiden pitäisi jäädä sille joka on pakotettu ottamaan ero.

Pettäminen, luovutaminen ja kaikki muut ovat hyviä tuloksia kertomaan vastuuttomuudesta.

Raakaa mutta tosi.

Se kumpi luovuttaa eikä kestä omia velvollisuuksiaan pysyä yhdessä yms. Luopuu avioliittonsa kanssa oikeudestaan myös lapsiinsa/perheeseensä, koska on ihan tietoisesti näin valinnut. PISTE.

No niin.. Nyt odotan paskamyrksyä

 

[vierailija]

Jos tekee lapsen puolesta tiukan päätöksen, mikä on lapselle oikein, kävisin aika montakin keskustelua eri ihmisten, asiantuntijoiden ja viranomaisten kanssa selvittääkseni onko minun näkäkantani juuri se oikein lasta kohtaan. Jos siis appiukko inhottaisi ja arvelisin hänen olevan väärää seuraa lapselleni, niin edelleenkin perustelisin tosi tarkkaan miksi appiukko on inhoottava juuri minun mielestäni ja mitkä hänessä huonoa lapselleni. Kuin myös pohtisin oikeudenmukaista ratkaisua myös appiukon kannalta, jos appiukko haluaa lastani tavata.

Lapsen kannalta on oikein antaa hänelle lähiomaisten verkosto, vaikka sinä et sinä haluakaan. Jos appiukko on selkeästi vahingoksi lapselle psyykkisesti ja fyysisesti on lapsesi suojaaminen tarpeeksi perusteltua, mutta muuten lapselle voi olla aikaa myöten hankalaa ymmärtää miksi hän ei saisi isovanhempaansa tuntea ja tavata. Kuten tiedät sinä olet sitten viime kädessä syypää lapsen silmissä, vaikka kuinka luulisitkin toimivasi oikein. Mieti siis päätöksiä niin, että ne pitävät myös 30 vuoden päästä.