E
ekekek
Vieras
Katkon aikana kirjoitin toiselle palstalle tämän aloituksen. Toivon kuitenkin, että "oman vakiopalstan" kautta voisin tästä vielä jutella. Joten tässä mun eilisiltainen kirjoitus:
Tässä ollaan, alemmas en enää pääse. Masentunut olin ja lääkitys päällä synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Miehen kanssa on mennyt huonosti vaihtelevasti jo vuosia. Kuitenkin meillä on 1/2 vuotias ja 4 vuotiaat lapset.
Tunnen häpeää, suuttumusta, mustasukkaisuutta, riittämättömyyttä, epätoivoa, huomionkipeyttä miestä kohtaan. Olen pyytänyt apua toivottomuuteeni. Pyytänyt kannustamaan ja vaikka vaan halaamaan. Olen kuullut olevani huonompi kuin muut. En ehkä suorin sanoin, mutta "Maijakin tekee niin ja näin, miksi et sinä"-tyylistä juttua. Mies elättää perheen ja joskus totesi minun olevan pummi. Saan jatkuvaa vihjailua kelvottomuudesta, tyhmyydestä, ulkonäöstä. Jopa äitiydestä.
Tunnen olevani merkityksetön ja ettei mies välitä minusta. Hän tietää, miten olisin tarvinnut tukea. Olin joskus kaunis ja tavoittelemisen arvoinen. Se tästä tekeekin niin vaikeaa. Rakastin joskus niin paljon. Nyt ei ole jäljellä mitään positiivista.
Taustalla mulla on masennusjaksoja ja vuosia sitten itsetuhoisuutta. Jotenkin on sinnitelty. Vaikka ero on mielessä ollut monesti, en näytä saavan sitä aikaiseksi.
Tänään olin lähdössä 4-vuotiaan kanssa käymään leikkikentällä. Lapsi oli jo ulkona. Mies totesi mun näyttävän samalta kuin naapurin juoppo lähes 70-vuotias nainen. En muista mitä sanoin, mutta varmaan en mitään kaunista. Kohta mies tuumaa toivovansa mun kuolevan. Marssin ovelta takaisin ja löin.
Nyt olen ihan rikki. En tiedä mitä teen. Tuntuu, että tämä on viimeinen niitti. Tästä ei taideta enää eteenpäin selvitä.
Tässä ollaan, alemmas en enää pääse. Masentunut olin ja lääkitys päällä synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Miehen kanssa on mennyt huonosti vaihtelevasti jo vuosia. Kuitenkin meillä on 1/2 vuotias ja 4 vuotiaat lapset.
Tunnen häpeää, suuttumusta, mustasukkaisuutta, riittämättömyyttä, epätoivoa, huomionkipeyttä miestä kohtaan. Olen pyytänyt apua toivottomuuteeni. Pyytänyt kannustamaan ja vaikka vaan halaamaan. Olen kuullut olevani huonompi kuin muut. En ehkä suorin sanoin, mutta "Maijakin tekee niin ja näin, miksi et sinä"-tyylistä juttua. Mies elättää perheen ja joskus totesi minun olevan pummi. Saan jatkuvaa vihjailua kelvottomuudesta, tyhmyydestä, ulkonäöstä. Jopa äitiydestä.
Tunnen olevani merkityksetön ja ettei mies välitä minusta. Hän tietää, miten olisin tarvinnut tukea. Olin joskus kaunis ja tavoittelemisen arvoinen. Se tästä tekeekin niin vaikeaa. Rakastin joskus niin paljon. Nyt ei ole jäljellä mitään positiivista.
Taustalla mulla on masennusjaksoja ja vuosia sitten itsetuhoisuutta. Jotenkin on sinnitelty. Vaikka ero on mielessä ollut monesti, en näytä saavan sitä aikaiseksi.
Tänään olin lähdössä 4-vuotiaan kanssa käymään leikkikentällä. Lapsi oli jo ulkona. Mies totesi mun näyttävän samalta kuin naapurin juoppo lähes 70-vuotias nainen. En muista mitä sanoin, mutta varmaan en mitään kaunista. Kohta mies tuumaa toivovansa mun kuolevan. Marssin ovelta takaisin ja löin.
Nyt olen ihan rikki. En tiedä mitä teen. Tuntuu, että tämä on viimeinen niitti. Tästä ei taideta enää eteenpäin selvitä.
