Ponnistamisen tarpeesta

[mietteliäs]

Aloin tässä itsekin yhden synnyttäneenä miettiä, että miksi jotkut synnyttäneet naiset kertovat juttuja synnytyksestään, että "varmasti olisin ponnistanut, vaikken lupaa oisi saanutkaan..!" tai "se syntyy NYT!" tai "en voi hetkeäkään enää odottaa, on PAKKO ponnistaa nyt!"?

Kyllä itsekin tunsin sellaista ponnistamisen tarvetta, etten voinut hengittää syvään, kun tuntui että se tunkee sieltä väkisin pihalle, ennen kuin sain luvan alkaa ponnistamaan, mutta kyllä ihan kiltisti siinä odottelin kätilöä, enkä alkanut meuhkaamaan. Eikä olsi tullut mieleenkään alkaa ponnistaa ennen kuin tilanne on arvioitu jne. Miksi jotkut vaan alkavat ponnistaa? Oon vähän pihalla.
Itse olin saanut juuri epiduraalin ja olin täysin kivuton tuntien ainoastaan sen kovan ponnistamisen tarpeen (olin täysin auki) siis. Mutta olisiko siis jostain kivusta kyse, kun äiti ponnistaa väkisin juuri sillä minuutilla?

Osaatteko sanoa?

 

[nn]

Mulla ei ollut kivunlievitystä ja ainakin mulla se ponnistustarve todellakin oli olemassa. En osaa sanoa muiden puolesta, mutta itsellä yhtään kauemmin pidättäminen olisi ollut kyllä vaikeaa.

 

[hipis]

minulla takana 3 synnytystä. kaikissa epiduraali kivunlievityksenä. kahdessa ekassa en ponnistamisen tarvetta tuntenut, mutta kolmannessa mulle tuli ihan hirvee tarve ponnistaa. kätilö ja lääkäri joutu tosissaan toppuuttelemaan.

 

[jadal]

mulla kakkosen kohdalla kätilö pyysi pidättelemään, kun pää oli pihalla, mutta en yksinkertaisesti pystynyt, vaan kroppa työnsi loputkin ulos.

 

[miltski]

Mä luulen, että se epiduraali just heikentää sitä tarvetta. Mulla neljä synnytystä takana, ja kaks kertaa tullu tuo hillitön ponnistamisen tarve. Viimeksi tuossa kolmisen viikkoa sitten. Ja täysin ilman kivunlievitystä synnytin. Ekan kohdalla ei tullu mitään tunnetta, ja olin saanut epiduraalin. Nyt en vaan voinut olla ponnistamatta.

 

[miltski]

mulla kakkosen kohdalla kätilö pyysi pidättelemään, kun pää oli pihalla, mutta en yksinkertaisesti pystynyt, vaan kroppa työnsi loputkin ulos.

Se on muuten nimenomaan noin, että kroppa ponnistaa vaikka aivot kuinka yrittää viestittää, ettei saa!

 

[äitiiiii]

mä en käsitä tota, et miks ei sais ponnistaa, vaikka hyvin vahvasti tuntuu siltä! eikö luonto muka tietäis, kun on tollasen tarpeen ihmiseen laittanut?!?

 

[voi peura]

joo ei sitä ponnistamista voi estää jos ei epiduraalia ole. ei sitten mitenkään. on se luonto vaan niin voimakas.

 

[voi peura]

mä en käsitä tota, et miks ei sais ponnistaa, vaikka hyvin vahvasti tuntuu siltä! eikö luonto muka tietäis, kun on tollasen tarpeen ihmiseen laittanut?!?

peesi

itse ihmetellyt samaa. olen sitä mieltä että luonto hoitaa.

 

[Non compos mentis]

mä en käsitä tota, et miks ei sais ponnistaa, vaikka hyvin vahvasti tuntuu siltä! eikö luonto muka tietäis, kun on tollasen tarpeen ihmiseen laittanut?!?

Jos ei ole vielä paikat auki. Mulla se ponnistustarve on rynninyt täysillä päälle heti vesien mentyä, vaikka kuopuksen kohdalla olin siinä vaiheessa vain sentin auki. Se on kuin vesiripulia pidättelis, ihan mahdotonta hommaa. Läähätin kuin koira ja olin kontillani, takalisto pystyssä, mutta silti vaan tuntui, että nyt tulee. Onneksi supistukseni olivat tehokkaita, vaikkeivat käyrässä näkyneetkään, eivätkä edes kipuilleet laisinkaan ja avauduin alle tunnissa.

Mun synnytyksissä pahin kohta just tää kontrollin menettäminen, kun ei sais tehdä jotain ja ei kerta kaikkiaan pysty pistämään kropalle hanttiin.

 

[vieras]

Minulla on kolme lasta, kaikissa olen saanut epiduraalin mutta jokaisesta on ollut valtava ponnistamisen tarve.

En ole meuhkannut kenellekään mitään. Esikoisesta pidättelin jotain 20min, kun en saanut lupaa ponnistaa vaikka ponnistutti ihan helvetisti. Kohdunsuu ei kuitenkaan ollut täysin auki. Läähätin ja läähätin kuten kätilö käski ja upotin sormet miehen käsivarteen ja pinnistin ja pinnistin - ja silti välillä oli pakko lykätä että sai koottua uudelleen itsensä pinnistämään taas. Poika syntyi 13min ponnistusvaiheen jälkeen.

Keskimmäisestä tunnistin sen ponnistamisen tarpeen jo aiemmin, sain hallittua sitä hieman paremmin mutta ponnistamisen tarve oli kova ja viimeisen "kielekkeen" kätilö työnsi kädellään edestä pois jotta sain alkaa ponnistaa. Syntyi 9min ponnistamisen jälkeen.

Kuopuksesta tunnistin välittömästi sen ponnistamisen tarpeen, kätilö juoksi hakemaan apua ja mieheni joka meni syömään taukotilaan välillä. Tulivat takaisin huoneeseen ja minä kiskoin ilokaasua jotta sain siirtää keskittymistäni hieman siihen etten olisi ponnistanut ennen kuin kätilö saa kiskottua hanskat käteensä ja tarkistettua kohdunsuun. Ja kun sain luvan ponnistaa niin ponnistin ja plumps - vauva oli pihalla samantien.

 

[vieras]

No mieti, jos naisen ois mahdollista pitää se lapsi sisällään niin ettei se koskaan ikinä milloinkaan tulis sieltä pois. Mutta kun ei ole, luonto pakottaa ponnistamaan. Ja se lapsi lopulta vaaan puskee sielät ulos.Näin se vain menee. Toiset on sen synnytyksessä kokeneet, niille on se vaihe tullut heti kerralla voimakkaampana kuin sulle.