Ja tässä tämä hesarin juttu:
Kun terveystieteiden tohtori
Liisa Karhe teki väitöskirjaa hoitoyksinäisyydestä Tampereen yliopistossa, hän kuuli muun muassa tällaisen tarinan.
Potilas herää leikkauksen jälkeen vuodeosastolla. Hoitaja tulee huoneeseen ja alkaa kaikkien paikalla olevien kuullen kysellä potilaalta, mitä häneltä on leikattu. Potilas ihmettelee, etteikö hoitaja tiedä. Siihen hoitaja vastaa, että hän ei ole ehtinyt lukea kaikkien papereita.
”Hienotunteisuus puuttuu, kun aletaan kysellä potilaalle herkkiä asioita muiden kuullen. Se tuntuu potilaan mielestä pahalta”, Karhe sanoo.
Lähes joka viides potilas tuntee jäävänsä yksin hoitosuhteessa sairaalassa, ilmenee Karhen hoitoyksinäisyyttä käsittelevästä väitöskirjasta.
”Jokainen hoitosuhteessa yksin jäänyt potilas on liikaa”, Karhe sanoo.
Hän tutki väitöskirjaansa varten rintasyöpä- ja sydänleikkauksen kokeneita potilaita. Kaksiosainen tutkimus toteutettiin haastattelututkimuksena ja kyselytutkimuksena. Haastattelututkimukseen osallistui kolmetoista potilasta eri puolilta maata. Kyselytutkimuksessa oli mukana 406 potilasta, jotka olivat olleet hoidossa Tampereella.
”Potilaat kertoivat, että heiltä ei kysytty, miltä hänestä tuntuu leikkauksen jälkeen. Jos joku itki, pahaan oloon ei reagoitu. Jotkut valittivat, että eivät saaneet kipulääkettä, vaikka olisivat halunneet.”
Liisa Karhe kiinnostui hoitoyksinäisyydestä työskennellessään teho-osastolla sairaalassa. Hän huomasi, että potilaan kokemaa yksinäisyyden tunnetta hoitosuhteessa ei oltu tutkittu.
Hän määrittelee hoitoyksinäisyyden niin, että potilas kokee jäävänsä yksin ja ulkopuoliseksi hoitosuhteessa. Hoitava ihminen voi olla hoitaja tai lääkäri, jolta potilas ei saa apua, ymmärrystä ja tietoa sairaudestaan.
”Hoitoyksinäinen potilas kokee, ettei hän tule kohdatuksi ihmisenä. Hoito muistuttaa liukuhihnatyötä, jossa potilas on yksi kohde muiden joukossa. Hoitava ihminen jää etäiseksi. Potilasta ei kuulla eikä oteta todesta.”
Karhe muistuttaa, että oikean tiedon saaminen omasta tilasta on potilaille tärkeää. Kun potilas kokee jäävänsä ulkopuoliseksi, moni etsii itse tietoa, josta ei voi tietää, onko se oikeaa juuri hänen kohdallaan.
Tunnetasolla hoitoyksinäisyys on rankka kokemus.
”Potilaat kuvailevat, että yksin jääminen hoitosuhteessa on raskasta, ikävää, kolkkoa ja ahdistavaa. Heidät on jätetty heitteille ja hylätty. He tuntevat vihaa ja ärtymystä, kun eivät saa apua. Mielen valtaa toivottomuus ja suru.”
Monelle olisi riittänyt, jos hoitava ihminen olisi osoittanut välittämistä ja ollut läsnä. Ystävällisyys ja potilaan luona oleminen ovat yksinkertaisia asioita, joilla helpotetaan potilaan oloa.
Kun hoitohenkilökunnan aika ei riitä, potilaat kokivat, että vertaistuki voisi auttaa. Samassa tilanteessa oleva toinen potilas saattaa ymmärtää ja lievittää yksinäisyyttä.
Sairaus aiheuttaa pelkoa ja huolta. Jos sitä ei käsitellä, epävarmuus ja turvattomuus lisääntyvät. Karhen mukaan joillakuilla se vaikuttaa toipumiseen – tosin osalla myös myönteisesti.
Yksin jäädessään jotkut potilaat nimittäin sisuuntuivat ja päättivät selvitä vaikka omin voimin.
”He ottivat asioista selvää ja etsiytyivät sellaisen hoitavan ihmisen luo, jolta saivat apua. Potilaat saattoivat sisuuntuessaan nopeuttaa omaa toipumistaan, koska halusivat päästä pois sairaalasta. Eräs potilas alkoi kuntouttaa itseään niin sisukkaasti, että pääsi sairaalavuoteesta ylös ja kotiin.”
Sairaaloissa hoitoajat ovat lyhentyneet ja potilaat kotiutetaan nopeasti. Rintasyöpäpotilas saatetaan kotiuttaa jo leikkausta seuraavana päivänä ja sydänleikkauksestakin kotiudutaan noin viikon kuluessa.
”Yksi potilas kertoi, että hän oli hädin tuskin herännyt leikkauksesta ja saanut tietää, että hänellä oli syöpä, kun hänet jo lähetettiin kotiin. Hän ei ollut ehtinyt käsitellä asiaa mitenkään. Osa potilaista halusi nopeasti kotiin, koska sairaalassa oli niin ahdistavaa.”
Karhe uskoo, että potilaiden kokemaan hoitoyksinäisyyteen vaikuttaa kiristynyt työtahti ja tehokkuusvaatimukset, mutta myös se, miten hoitotyötä organisoidaan. Monet potilaat valittivat sitä, että hoitohenkilökunta vaihtuu koko ajan, eikä kehenkään hoitajaan tai lääkäriin ehdi luoda hoitosuhdetta.
”Kyse on myös asenteista. Sairaaloiden hoitokulttuuri ei kannusta ottamaan huomioon potilasta. Potilaat arvioivat, että hoitoyksinäisyys olisi lieventynyt, jos vierellä olisi ollut tuttu hoitaja.”
Karhe uskoo, että hoitoyksinäisyyttä voisi lievittää levittämällä siitä tietoa.
”Hoitotyön tarkoituksena on auttaa potilaita ja lievittää kärsimystä. Ilmiön tiedostaminen ja potilaan kokemuksen ymmärtäminen saa toivottavasti hoitavat ihmiset miettimään, haluavatko he lisätä potilaan kärsimystä. Lisäksi tarvitaan lisää tutkimusta ja tietoa hoitoyksinäisyydestä erilaisissa potilasryhmissä.”
Yksinäisyys on yhteiskunnassamme niin merkittävä ongelma, että terveydenhuollon ei Karhen mukaan pitäisi lisätä yksinäisyyttä.
”Terveydenhuollosta jos jostain potilaat odottavat, että heistä välitetään ja heidät hoidetaan kokonaisina ihmisinä, ei pelkkinä diagnooseina liukuhihnalla. Sairaus tekee potilaat haavoittuviksi ja vakava sairaus järkyttää potilaiden elämää. Liukuhihnamaisessa hoidossa ihminen unohtuu. Potilas kokee olevansa vain yksi monista, jonka kohdalle kukaan ei ehdi tai halua pysähtyä.”
Karhe korostaa, että hoitava ihminen ja hänen asenteensa ovat avainasemassa, mutta jos potilastyö on organisoitu siten, että hoitavalla ihmisellä ei ole mahdollisuutta tutustua potilaaseen eikä aikaa kuulla potilasta on kyse myös yhteiskunnallisesta ongelmasta.
”Hoitoyksinäisyyttä voidaan ennaltaehkäistä ja lieventää järjestämällä potilashoito siten, että potilas kokee hoitonsa ja sen jatkuvuuden turvatuksi.”
