Pulassa esikoisen kanssa. :(

[Tilta]

3v-tyttö on meillä, pikkuveli on 1,5kk vanha. Ennen reipas ja iloinen tyttö on muuttunut hetkittäin todella toivottomaksi tapaukseksi. Ahdistaa jo miehen työreissut etukäteen, tällä hetkellä on tosin vain päivätöissä. Olen tottunut olemaan aina se pirteä joka jaksaa hoitaa ja touhuta omien ja naapurin lasten kanssa. Nyt en jaksaisi edes ristiäisiä järjestää. Ahdistaa sekin.

Kaikista turhauttavinta on se, että minä todella yritän. Mustasukkaisuuttahan tuo on, tiedetään. Avointa aggressiivisuutta tai edes sanallista sellaista ei vauvaa kohtaan ole. Helpotus ehkä siinä? Ei siltä juuri tunnu. Olen alusta asti yrittänyt ottaa tytön kanssa omaakin aikaa, touhutaan paljon yhdessä tai ainakin niin paljon kuin suinkin ehdin. Luen kirjaa, teen palapeliä tai tehdään kotitöitä yhdessä. Vauvan hoitoon otan tytön mukaan, myös lasten isä hoitaa vauvaa joten minä en aina ole pienessä kiinni.

Silti kiukuttelua mitä älyttömämmistä asioista on KOKO ajan. Sama onko kyseessä pukeminen vai syöminen, palapelin teko vai mikä. Aina kitistään ja rutistaan. Oli uhmakiukkuja ennenkin, mutta ei tässä määrin. Tuntuu täysin turhalle edes aloittaa mitää kivaa tuon kanssa, kun aina jossain kohtaa tulee se hemmetin märinä jostain, vaikka vain yksinkertaisesta kiellosta tai ohjeistuksesta. Anteeksi sanavalinta, mutta nyt on tämä äiti aivan lopussa. Huomiota se kai tuolla kerjää, en vain ymmärrä miten paljon sitä positiivista huomiota sitten pitäisi yhden ihmisen ehtiä antamaan, että se riittäisi.

Tytöstä on myös tullut varsinainen äidissä roikkuja, ennen kivat kerhot ja muut on menneet jota kuinkin mahdottomiksi itkusessioiksi nekin. Sitten viihtyy kun ikuisuuden ajan rauhoittelee, mutta.. Jotenkin nolottaakin tämä tilanne, olen saanut lapsen kanssa kokea olevani ehkä liian "hyvä" äiti ja päässyt liian helpolla. Nyt sitten on aivan toivoton olo, tuntuu etten osaa yhtään mitään. Mietin jatkuvasti, millaiset traumat lapsi saa siitä että äiti on näin huono eikä aina jaksa olla kärsivällinen. Välillä tulee sanottua rumastikin. Rangaistuksena on meillä jäähyt ja muut ja säännöt on aika tarkat olleet aina, ei tunnu niistä apuja olevan.

Poika on ihana. En häntä tytön kuullen tietenkään liikaa kehu ja tyttöä mollaa tai muuta. Helppohoitoinen tyytyväinen iso mies. Tyytyväinen oli siskonsakin vielä puoli vuotta sitten. Masentavaa. Välillä käyn katsomassa tyttöä kun hän nukkuu, ihan vain muistaakseni että sama lapsi se siinä vieläkin on vaikka sitä on nyt hankala pitää mielessä. Kun jään illalla yksin hereille, melkein aina itkettää jo tämä tilanne. En tunne sinänsä masentunut olevani, hyvinä hetkinä ja - päivinä kaikki on ok ja olen ihan normaalisti iloinen. Tähän asti olen kyennyt nollaamaan tilanteen aina iltaisin ja aloittamaan seuraavan päivän puhtaalta pöydältä. Nyt vain alkaa jo huomisaamu ahdistamaan kun tietää että se pieni vaatija herää tuolta. Inhottavaa edes sanoa näin omasta lapsesta.

Anteeksi pitkä ja sekava selostus. Neuvoja, vinkkejä, mitä vain.

 

[ihaa-79]

:hug: mie ny ossoo muuta meillä poika esikko ja tyttö nuorempi ei noin pahasti ollu ikinä olihan tietysti vähän huomion hakua mutta siitä se rauhottui. Toivottavasti teilläkin rauhottuu on kuitenkin vielä aika uusi tilanne ja varmasti hämmentä pientä tyttöä. Voimia äideille :hug: :hug: :hug: :hug: :flower:

 

[noin se vaan menee]

Noin se vaan menee =) se on se ikä mikä tekee tuon olotilan lapselle että teettää tommosta. Isoksi kasvaminen ei ole helppoa =)

Eli normaalia käytöstä tuon ikäseltä ja kuinka tän nyt sanois että sen kanssa vaan on elettävä ja totuteltava siihen että se kiltti kullannuppu on mennyttä aikaa ja omaa itseään ja rajojaan kokeileva leikki-ikäinen on tullu taloon

Meillä 7 vuotiaskin edelleen saa kiukkukohtauksia kun ei mee hänen mielen mukaan :headwall: mutta ei auta itku markkinoilla vaan niin tehdään meillä kiukusta huolimatta kun aikuiset sanoo =)

 

[Tilta]

Kiitoksia jo teille kahdelle.

Aloin miettimään, että riman olen äitiydessä asettanut itselle hirveän korkealle. Oma lapsuus ja nuoruus oli mitä oli (kiltti tyttö -> hirmuiset vaatimukset ja odotukset -> ei rajoja kapinoidessa ja niin edelleen).

Olen jo aikanaan vakaasti päättänyt olla parempi, johdonmukaisempi, läheisempi ja vaikka mitä. Siis se kuuluisa HYVÄ äiti. Ensimmäiset vuodet sainkin helpon lapsen kanssa paistatella tuossa olotilassa. Mahdottoman vaikealta tuntuu kestää oma ja lapsenkin epätäydellisyys. Näin ainakin keittiöpsykologisoisin itse itseäni. Tilanteen tekee hankalaksi sekin, etten oikein osaa puhua näistä asioista kenellekään, en edes ystäville. Siinä missä ystävät joskus valittavat näistä tai nauravatkin omien lastensa legendaarisille kiukkukohtauksille, minä jotenkin automaattisesti pidän yllä sellaista auvoista kuvaa että meillä ei sellaiset tulisi kuuloonkaan. Ehkä lapsikin vaistoaa sen paineen, että meillä ei saisi niin käyttäytyä?

Ja juuri tuollainen liiankin kiltiksi tytöksi painostava äiti en haluaisi olla. Kun sitä tarkemmin ajattelee, niin mitä vaikeampi tilanne on niin sitä helpommin siihen luisun. Surku tätä.

Omat vanhempani asuvat kaukana ja hyvä niin. Anoppi on kuitenkin lähellä, yksineläjä ja on erittäin mielellään tytön kanssa. Ehkä pitäisi viedä tyttö sinne viikonlopuksi ja miettiä asiat ihan loppuun asti, nollata tilanne taas kerran. Ja sitten vielä kun osaisi lopettaa sen miettimisen. Taitaa nuo vuosien terapiakäynnit vanhojen asioiden takia tehdä sen, että ylianalysoinkin näitä ja stressaan aivan liikaa.

Ei yksi kolmevuotias nyt niin vaikea pala voi olla, eihän?

 

[ymmärtäjä]

Meillä on aika samanlainen tilanne. Eli esikoinen täyttää kohta neljä ja kuopus on 10 kuukautta. Esikko-tyttö on ollut aina vaativa tapaus, mutta nyt vauvan syntymän jälkeen tuntuu että tilanne on pahentunut radikaalisti. Tyttö vaatii huomiota KOKO ajan, ei osaa itekseen leikkiä mitään, kränkkää joka asiasta jne. Olen yrittänyt viettää tytön kanssa "privaattiaikaa" kahdestaankin, leikkiä, askarrella ja vaikka mitä, mutta eipä tuo tilanne näytä helpottuvan . Lisäks asutaan tällä hetkellä ulkomailla, joten muita hoitajia ei lähistöllä asusta. Joskus on pinna NIIN armottoman kireellä ja tuntuu että vois vaikka lahjottaa ton tenavan jollekin... Noh, ei auta muu kuin vaan jaksaa ja ymmärtää ja... Joskus ei vaan jaksais. Eli ymmärrän sua täysin! Tsemppiä!!

 

[sama täällä]

Meillä sama tilanne 1,5 v. sitten. Kerhoissa tyttö onneksi tykkäs käydä mutta muuten sen pikkuveljen tulo oli kyllä paha paikka, huh. Onneksi meilläkin pieni nukkui paljon joten tilanne rauhoittui muutaman kuukauden aikana. Hetkittäin oli hankalampaa, kun vauva alkoikin liikkua jne. Oikein hoidat noi pienen kehumisjutut, vaikka kuinka kuiskis pienet korvat aina kuulee ja sen kyllä huomaa. Jos vielä valvot usein niin raskaalta tuntuu, voimia sulle. Nyt on muuten helppo vaihe, nuo leikkii keskenään usein jopa ilman tappelua, sekä molemmat puuhailee omiaankin. Sekä nukutus/nukkuminen nyt kunnossa. Kyllä tätä odotettiinkin.