Pyhimys seurustelukumppanina

[TavallinenMIes]

Tapasin vuosia sitten kiltiltä vaikuttaneen, hauraan oloisen naisen. Vuosia irrallista elämää viettäneenä tämän naisen huolehtiva olemus vetosi minuun. Hän antoi itsestään todella hyvän ihmisen kuvan, pyhimyksen. Ajan kuluessa alkoi kuitenkin paljastua seuraavanlaisia asioita:
-syyllistämistä alkoholin käytöstä (kerran puolessa vuodessa poikien ilta ja kerran viikossa saunakalja). Kun olimme ystäviemme häissä juomisestani naputettiin koko ajan. Join varmaan noin neljä annosta alkoholia sinä iltana, mutta se oli kuulemma ihan liikaa.
-En osaa tehdä kotona mitään. Olen laiska paska, vaikka imuroin, tiskaan jne. aina kun on tarpeen
-En osaa tuoda kukkia, koruja, lahjoja riittävästi. Hän ei ole ostanut yhden yhtäkään lahjaa minulle, mutta minun pitäisi muistaa ihan kaikki merkkipäivät. Vai onko tämä tyypillistä naisen käytöstä? Ei se kovin tasa-arvoiselta vaikuta.
-Epäilyksiä pettämisestä jatkuvasti. Hän haluaa nähdä kaikki tekstarit yms. En saa viipyä missään 5 minuuttia sovittua pidempään ilman, että puhelin alkaa tyyttäämään ja hirveät riidat ovat päällä.
-Hän ei itse koskaan näe käytöksessään mitään väärää. Silloin harvoin kun juhliin menemme, niin hän flirttailee kaikkien miesten kanssa ja pukeutuu mahdollisimman avoimesti. Tämä on hänelle sallittua. Kotona harrastamme seksiä erittäin harvoin, koska se on hänen mielestään likaista.
-Meillä on ollut suhteessa muutama tauko. Hän on aina häipynyt- ja kyllä minä idiootti olen pyydellyt häntä takaisin ja pyytänyt anteeksi varmaan miljoona kertaa asioita, joita en ole tehnyt tai jotka ovat juuri noita 5 minuutin myöhästymisiä.


Asioita on niin paljon, että en jaksa kaikesta kirjoittaa. Kovin moni tuttavamme ei varmaan usko, millaisessa suhdehelvetissä elän, koska naiseni antaa ihmisille oikein kiltin pyhimyksen kuvan. Alussa kuvittelin, että hän on joku sielunkumppani, elämäni valo, jota ilman en osaa elää. Ehkä siitä syystä aina ryömin uudelleen hänen luokseen. Nykyään ymmärrän, että en ole koskaan ole ollut rakastunut häneen vaan siihen illuusioon, jonka hän on luonut. Se, mikä tässä kaikessa on pahinta on se, että olin ennen kovin itsenäinen mies ja suht tasapainossa, nyt olen jotenkin ihan hajalla ja itsetuntoni on riekaleilla. Olen päättänyt päättä suhteen, se tulee olemaan vaikeaa, koska nainen itkee krokotiilin kyyneleitä. Sitten tietysti taas nöyrryn ja menee vähän aikaa, niin homma on taas samalla tolalla.

Onko täällä muita, jotka ovat seurustelleet "pyhimyksen" kanssa? Miten suhde on teihin vaikuttanut?

 

[Tavallaan tuttua]

Ystäväni on pyhimys. Hän on ihana täydellinen ihminen, joka ei ikinä arvostele muita, paitsi että arvostelee mutta hehän ovatkin häntä huonompia ihmisinä. Tällaisten ihmisten kanssa kommunikaatio on jatkuvaa valtataistelua. Pukeudun ja käyttäydyn juuri niinkuin haluan, ja kun hän yrittää saada minua muuttumaan, naureskelen hänelle halveksuvasti. Näinpä hän sitten levittää minusta ilkeitä juoruja selän takana, ja olen siitäkin huomauttanut kuinka lapsellista on juoruta selän takana. Muut ihmiset tuntuvat pitävän häntä omana äitinään, minä pidän häntä tekopyhänä idioottina, ja olenkin jättänyt hänet hyvin vähälle huomiolle elämästäni. Mikä tietysti suututtaa häntä>

Miesten suhteen henkilö on sairaalloisen alistava ja kontrolloiva, ja luottaa täysin omaan täydellisyyteensä ja itsekeksimiin sääntöihinsä. Häntä ei kiinnosta se, jos hänestä ei parisuhteessa tai ystävyyssuhteissa edes pidetä, niin kauan kuin häntä totellaan.

 

[spotless]

Kannattaisi katsoa elokuva "Tahraton mieli" (eternal sunshine of spotless mind). Ennen kuin eroatte.

Muuten, jokainen rakastuu alussa illuusioon, ja vasta myöhemmin tutustutaan siihen todelliseen ihmiseen. Jos vain hakee elämyksiä, niin kulkee suhteesta toiseen vain tuon alkuhuuman perässä ja lopettaa suhteen kun se loppuu. Tuossa kirjoituksessa oli kuitenkin jotakin koskettavaa.

 

[serkkis]

Niin?

Minulla oli pettävä ja valehteleva kumppani ja jätin hänet näistä syistä. Olisin voinut puhua tästä henkilöstä vaikka vuosia keskustelupalstoilla, mutta mitä se auttaa? Täytyy miettiä, jaksaako ja haluaako jaksaa niiden ominaisuuksien kanssa, joita kumppanilla on. Ei niistä puhuminen mitään muuta eikä edes auta kuin hetkellisesrti kun saa vertaistukea.

Joko hyväksyt tilanteen tai poistut paikalta. Jos teet jälkimmäisen, olen 100%:n varma, ettet muutaman vuoden kuluttua voi käsittää, että sinulla oli suhde moiseen tyranniin. Ne asiat tajutaan vasta jälkeenpäin mutta sitäkin perusteellisemmin sitten.

Tsemppiä päätöksentekoon!

 

[Jutskili]

Siis siinä, että olin suhteessa aivan rikki, mutta en meinannut saada siitä irtauduttua. Olin miehen kanssa, josta kaikki luulivat pelkkää hyvää. Oli aina oikeassa kaikessa ja todella miellyttävä persoona ulospäin. Minulle hän oli todella tiukka, nipottaja ja mätkätti kotitöistä kuin pahinkin akka. Tein kotitöitä työpäivän jälkeen, mutta mikään nipotekijä niissä en ollut. En osannut mitään, join liikaa (todella vähän), sai minulle turhia raivareita.

Nyt ole eronnut lopullisesti hänestä, puoli vuotta sitten. Nyt olen hyvillä fiiliksillä, tasapainoinen ja onnellinen tavallisesta arjesta. Niin eiköhän hän ottele yhteyksiä ja puhu elämänsä rakkaudesta ja haluaisi naimisiin. Hohhoijaa, hullu varmaan. Nimittäin on tällä hetkellä ja aina viimeinen mies kenet huolisin ja sen olen tehnyt selväksi. Silmäni ovat avautuneet ja katon avoimin hymyilevin mielin tulevaisuuteen. Olen tavannut mukavia ja mielenkiintoisiakin miehiä viime aikoina. Haluan ensin kuitenkin totutella olemaan itsekseni ettei tule napatuksi vaan jotain yksin oloon..

Tsemppiä alkuperäiselle! Löydät vielä paremman elämän ja oikean naisen itsellesi!

 

[mozzarellaZ]

Et tule pääsemään suhteesta kovin helposti irti, vaan sinun pitää tehdä surutyötä. Minäkin olin vuosia suhteessa, joka oli periaatteessa OK, mutta tajusin joitakin asioita vasta jälkikäteen. Ikinä en saanut kehuja, mutta moitteita sain. Asiat piti tehdä miehen haluamalla tavalla. Minusta tuntuu, että mies halusi tiptop-siisteyttä ja äärimmäisen jäyhiä rutiineja, koska ne loivat hänelle turvaa.

Tajusin, että mies ei arvosta eikä kunnioita minua tippaakaan, vaan olin itsestäänselvyys ihan koko ajan. Mies sitten tajusikin arvoni, kun lähdin, mutta siinä vaiheessa tunteet miestä kohtaan olivat kuolleet ja jäljellä oli enää raivo, joten oli parempi lähteä ja aloittaa elämä alusta. Alussa oli pelottavaa, kun ei ollut rinnalla toista ihmistä. Mielestäni oli kuitenkin minun loppuelämäni kannalta ihan oleellisen tärkeää saada kasattua itsetunto uudelleen ja että opin ns. seisomaan omilla jaloillani. Alkuvaiheen viha ja katkeruuskin laantuivat ja pääsin suhteesta yli. Nyt koen olevani todella onnellinen.