Olemme 30+ -pariskunta, suhteen ikä noin 1,5 vuotta. Riitelemme jatkuvasti ja verisesti, silti olemme jollain ilveellä pysyneet yhdessä (huippuja ja aallonpohjia vuoronperään, takerrun aina eroa harkitessa kuitenkin huippuhetkiin).
Alusta saakka ongelmia on tuonut kommunikoinnin puute ja miehen ryyppääminen. Hän ottaa aina kun tulee riita, ja silloin 3-4 päivää putkeen. Hän sanoi ettei näe asiassa ongelmaa, mutta erolla todella uhattuani suostui hoitoon, joka tähtää kuulema kohtuukäyttöön oppimiseen. Mies tulee hoidosta naltreksoni kourassa ja meni viimeksikin suoraan, siis suoraan vastaanotolta terassille, koska lääkäri siihen kuulema hymähdellen kannusti. Eli kannusti "rentoutumiseen, kerralla kun ei voi eikä kannata lopettaa, kaikki voivat oppia kun harjoittelevat". Noh, sen jälkeen on tullut riitoja (oravanpyörä: viinanjuonnista riitaa ja katkeruutta, sitten mies ryyppää taas, riitaa, katumus, turha lupaus ja avot, uusi kierros....). Naltreksonit joko unohtuvat tai ne eivät tehoa. Mies voi tyhjentää viinakaapin kerralla ja kun valitan, olen ryyppäämisen syy.
Mies ei siis omastakaan mielestään osaa selvittää ongelmia, vaan häipyy ovesta (monesti tehnyt) vihaisena ja uhkaa lähteä juomaan. Tekee sen, ja raapii takaisin viimeistään viikon sisällä. Olen kuunnellut lupauksia nyt aika monesti, ja nyt pistin suhteen katkolle koska viimeisin kerta meni todella pahaan solvaamiseen, huoritteluun ja jopa sukulaisten asiattomaan mollaukseen. Myös miehen aikoinaan harrastamat prostituoidut vaivaavat minua järjettömän paljon. Ei, kyse oli ajasta jolloin emme edes tunteneet, mutta näitä huoria ei ole kokeiltu, vaan käytetty parikymmentä kertaa....Mielestäni se on kuvottavaa. Näen koko ajan silmissäni miehen jonkun maksullisen kanssa, ja saan ajoittain hirveitä itkuraivareita tämän vuoksi. Mies syyttää lähinnä sitä henkilöä, joka minulle tuli kertomaan tästä harrastuksesta.
Meillä on toki myös harvinaisen onnellisia hetkiä. Hauskaa, läheistä, omana itsenä olemista. Mutta sitten tulee taas riita, jossa ei keinoja säästellä. Milloin joudun pyytämään, ettei mies puhuisi asioistamme ympäri kyliä, milloin hän syyttää minua vanhojen kaivelusta. Tasapainoa wi löydy. Nykyään pelkään häntä, erotilanteessa saan niin pahoja solvauksia ja uhkailua.
Hän pyrkii mielestäni hieman kontrolloimaan minua, tarjoamalla apuaan eri asioissa ja sitten, riidan tullen, mainitsemalla siitä kuinka kiitollinen minun olisi oltava ja kuinka paljon mikäkin asia on maksanut. Hän haluaa ostaa minulle kalliita esineitä, ja puhuu hyvästä sydämestä, mutta minua odottaa aina lasku, henkinen tai konkreettinen, muodossa tai toisessa. Pelottaa melkein ero enemmän kuin yhdessäolo.
Mitä nyt haluan sanoa, on se, että tuska alkaa olemaan sietämätön. Tottakai rakastan häntä, mutta myös pelkään ja vihaan. En usko että hän paranee alkoholismistaan, tai mtä tuo lieneekään. Mies painostaa minua jatkamaan suhdetta, mutta mielestäni muutama viikko selvinpäin ei vakuuta minua. Lupaus on ns. kussut yli 10 kertaa. Olenko nyt pelle, vai olenko rakastava nainen, joka antaa erehtyneelle mahdollisuuden?
