H
huokaus
Vieras
On alkanut naureskellen kertoa tälläistä juttua, että kun esikoisemme oli vastasyntynyt ja olimme juuri kotiutuneet niin minä olen itkien ja nyyhkien soittanut äidilleni, että mitä ihmettä teen sen kanssa.
Ja minä itseasiassa muistan kristallin kirkkaasti sen kuuden vuoden takaisin puhelun, jonka soitin silloin ensimmäisenä aamuna kotiuduttuamme. Olimme siis kotiutuneet perjantaina iltapäivällä ja soitin äidilleni lauantaiaamuna. Minä en todellakaan itkenyt. Muistan puhelun ja asiani erittäin tarkkaan, jopa sen mitä vauvalla oli sillä hetkellä päällä, kun oli soittaessani minun sylissäni.
Sairaalassa kätilö sanoi minulle, että sen ikäinen vauva syö kerralla vain jotain 10-20ml ihan maksimissaan. Meillä poika sai siis heti alusta asti myös korviketta, kun oli niin hoto syömään ja tissistä huoli vain rintakumin kanssa. Minä sitten olin syöttänyt pojalle sen 20ml sitä maitoa ja kohtapian sen jälkeen hän alkoi huutaa ja huutaa. Kysyin sitten äidiltäni sitä, että mikähän sillä hänen mielestään on ja että voisikohan sitä korviketta antaa kuitenkin enemmän mitä ne sairaalassa sanoi. Äitini ei sitten osannutkaan sanoa tähän yhtään mitään, vaikka hän itseään niin erinomaisena äitinä pitääkin ihan pelkän lapsiluvun perusteella. Eli puhelun aikana todellakin kuului itkua, mutta se oli vauvan itkua.
Puhelun jälkeen soitin kätilölle sairaalaan ja siellä toinen kätilö sanoi, että niin paljon saa antaa syödä kuin menee ja että vauva ei juo määräänsä enempää sitä maitoa. Ja sitten annoin lisää ja itkut loppui siihen ja sen jälkeen meillä ei pahemmin vauvanitkuja kuultukaan... ellei sitten maitopullo kestänyt turhan pitkään lämmetä.
Mutta äitini on saanut nyt jostain syystä suuren huvituksen itselleen, kun on 6 vuotta tapahtuneen jälkeen alkanut muistella minun puhelimeen poraamistani. Veljelleni tulossa esikoinen ja mässäilee siis tälläisellä tyhmällä tarinalla millä ei ole mitään merkitystä.
Avauksen pointti on siis ihan se, että mitähän varten oma äitini haluaa irvailla minulle tuollaisesta ja kun ei edes usko sitä, että minä todellakin muistan, että en ole itkenyt äidilleni puhelimessa.
Äh tyhmää, mutta pisti vain ärsyttään kun veljeni tänään naureskeli minulle sitä miten kovasti olen itkenyt kuulemma.
Ja minä itseasiassa muistan kristallin kirkkaasti sen kuuden vuoden takaisin puhelun, jonka soitin silloin ensimmäisenä aamuna kotiuduttuamme. Olimme siis kotiutuneet perjantaina iltapäivällä ja soitin äidilleni lauantaiaamuna. Minä en todellakaan itkenyt. Muistan puhelun ja asiani erittäin tarkkaan, jopa sen mitä vauvalla oli sillä hetkellä päällä, kun oli soittaessani minun sylissäni.
Sairaalassa kätilö sanoi minulle, että sen ikäinen vauva syö kerralla vain jotain 10-20ml ihan maksimissaan. Meillä poika sai siis heti alusta asti myös korviketta, kun oli niin hoto syömään ja tissistä huoli vain rintakumin kanssa. Minä sitten olin syöttänyt pojalle sen 20ml sitä maitoa ja kohtapian sen jälkeen hän alkoi huutaa ja huutaa. Kysyin sitten äidiltäni sitä, että mikähän sillä hänen mielestään on ja että voisikohan sitä korviketta antaa kuitenkin enemmän mitä ne sairaalassa sanoi. Äitini ei sitten osannutkaan sanoa tähän yhtään mitään, vaikka hän itseään niin erinomaisena äitinä pitääkin ihan pelkän lapsiluvun perusteella. Eli puhelun aikana todellakin kuului itkua, mutta se oli vauvan itkua.
Puhelun jälkeen soitin kätilölle sairaalaan ja siellä toinen kätilö sanoi, että niin paljon saa antaa syödä kuin menee ja että vauva ei juo määräänsä enempää sitä maitoa. Ja sitten annoin lisää ja itkut loppui siihen ja sen jälkeen meillä ei pahemmin vauvanitkuja kuultukaan... ellei sitten maitopullo kestänyt turhan pitkään lämmetä.
Mutta äitini on saanut nyt jostain syystä suuren huvituksen itselleen, kun on 6 vuotta tapahtuneen jälkeen alkanut muistella minun puhelimeen poraamistani. Veljelleni tulossa esikoinen ja mässäilee siis tälläisellä tyhmällä tarinalla millä ei ole mitään merkitystä.
Avauksen pointti on siis ihan se, että mitähän varten oma äitini haluaa irvailla minulle tuollaisesta ja kun ei edes usko sitä, että minä todellakin muistan, että en ole itkenyt äidilleni puhelimessa.
Äh tyhmää, mutta pisti vain ärsyttään kun veljeni tänään naureskeli minulle sitä miten kovasti olen itkenyt kuulemma.
Oon monesti meinannut sanoakin, että enhän mä kuitenkaan möläyttänyt, joten mikä jutun pointti on...? Ja näitä tämän tasoisia juttuja tosiaan piisaa :x Jonakin päivänä mun mitta tulee vielä täyteen ja möläytän siinä kahvipöydässä naapurien ja kumminkaimojen kuullen, että muistaako hän vielä, kuinka hassua ennen oli, kun hän meni aina syötyään vessaan oksentamaan ja kolautti tekohampaansa kovaäänisesti pytyn vesisäiliön päälle, etteivät nekin menisi viemäriin... :kieh: