Rakas eri paikkakunnalla

[Pk-seudun gimma]

Minulla on seuraavankaltainen "ongelma" suhteessani joka vaivaa mieltäni päivittäin. Tapasin puoli vuotta sitten nykyisen mieheni, olemme muutaman vuoden vajaaa kolmekymppisiä. Hän hieman vanhempi.

Suhteemme toimii hyvin ja hän on kaikkea mitä mieheltä toivon.En uskonut hänen kaltaisiaan olevan olemassakaan. Pystymme puhumaan kaikesta ja kunnioitamme toisiamme. Yhdessä asiassa emme vaan pääse puusta pitkään. Olemme puhuneet yhteenmuutosta teorian tasolla, mutta keskustelu tyssää aina samaan kohtaan.
Minulla on unelmieni työ pääkaupungissa, samoin kaikki ystävät, perhe, koko elämä täällä ja haluan asua täällä. Hän asuu reilun sadan kilometrin päässä, jossa hänellä on ihana koti, työ ja koko elämä. Työnsä vuoksi hänen täytyy kulkea pitkiä matkoja sekä pk-seudulle että keski-suomeen. Silti hänen työnsä keskittyy pääosin hänen omalle paikkakunnalleen. Hänelle myös työ on todella tärkeä eikä sitä voi tehdä pk- seudulta käsin. Minä en voi löytää yhtä mielenkiintoista työtä ko. pikkukaupungista.

Kumpikaan ei pysty muuttamaan toisensa paikkakunnalle ilman suuria uhrauksia. Tässä se kysymys tuleekin: kumpi luopuu omasta elämästään ja taipuu toisen mukaan? Onko kenelläkään ollut vastaavanlaista tilannetta? Oma unelmani olisi asua hänen kanssaan omalla paikkakunnallani, hän varmasti toivoisi minun muuttavan hänen luokseen. Aiheuttaisiko se että taipuu näin isossa asiassa toisen tahtoon katkeruutta myöhemmin? Kai sitä on ennenkin löydetty kumppaneita oman asuinpaikkakunnan ulkopuolelta ja silti saatu yhteinen elämä järjestymään? Onko mitään hyviä neuvoja? Tuntuu pahalta etten voi iloita täysillä suhteestamme koska yhteinen tulevaisuus tuntuu kaikilta kanteilta ajateltuna mutkikkaalta.

 

[N46]

Kun luin tuota, tuli ilman muuta mieleen että sinulla on helpompi muuttaa hänen luokseen.

Pääkaupunkiin on aika hyvät kulkuyhteydet monestakin paikkaa... itse olen kulkenut junalla 100 km päivittäin Helsinkiin töihin, onneksi työpaikkani oli ihan keskustassa. Junamatka meni nopeasti aamuisin Hesaria lukien ja iltapäivällä torkuin tai tein käsitöitä tai lueskelin romaania. Samalla voisit sitten joskus jäädä sinne pääkaupunkiin vaikka sukuloimaan, tuttuja tapaamaan ja yöksi.

Eli siis tahdon sanoa, että en näe reilun 100 km työmatkaa ollenkaan mahdottomana, riippuu tietenkin muista yhteyksistä sitten ja työajoista, onnistuuko se.

Itse seurustelen miehen kanssa joka asuu 100 km päässä kotoani ja hänen työpaikkansa on Pasilassa, pääsisi siis junalla työpaikalle. Hän olisi jo muuttanut tänne ja minä olisin valmis muuttamaan yhtä hyvin sinne ja kulkemaan päivittäin työpaikkaani mutta meitä jarruttaa tämä jälkikasvu kun emme lasten asioita halua sekoittaa. Nyt on odotettavissa enää pari vuotta ja minulle aivan sama miten päin sitten tehdään.

Emme kumpikaan ole edes harkinneet työpaikkamme vaihtoa. Se, jolla on sitten lyhyempi työmatka, ehtii käydä kaupassa ja laittaa ruuan valmiiksi....

 

[Jen1]

Oliskos mahdollista, että harkitsisitte asunnon ostoa esimerkiksi puolivälistä, jolloin matka olisi kohtuullinen kummallekin? Tai voisitko esimerkiksi sinä ottaa töistä vuoden virkavapaata ja siis asua miehen paikkakunnalla vuoden kokeeksi ja tehdä lopullisen päätöksen vasta sitten. Jos rahaa riittää, ehkä myös sekin onnistuisi, että Helsingissä olisi yksiö, jossa voisit yöpyä silloin, kun mieskin on reissussa, jotta välttyisit pitkiltä työmatkoilta ja jos miehellä on asiaa pääkaupunkiseudulle, voisitte kumpikin yöpyä siinä asunnossa.

Omat vanhempani aikoinaan muuttivat Helsinkiin työn perässä ja jättivät kaiken taakseen. Heillä siis isäni meni edeltä ja äiti mietti jäädäkö vai lähteäkö. Hän päätti seurata isääni. Äitini kertoi, että tuo ensimmäinen muutto on ollut kaikista vaikeinta. Sen jälkeen he ovat muuttaneen muutaman kerran eri paikkakunnille (ympäri Suomea Lappia lukuunottamatta).

Omalta kohdaltani olen huomannut, että vaikka asun Helsingissä yhä, niin kaverini ovat halvempien perheasuntojen vuoksi muuttaneet pois Helsingistä. Minä siis olen pysynyt paikoillani ja olen nyt yksin!!! Naapuritkin vaihtuvat tuhkatiheään. Tosin silloin, kun kaverini alkoivat saada lapsia, niin tapaamiset harvenivat muutoinkin muutamaan kertaan vuodessa. Olenkin huomannut, että ihan sama, missä kaverit ja sukulaiset asuvat, niin ihan yhtä usein/harvoin heitä näkee joka tapauksessa. Toisaalta siksihän parisuhteessa on niin tärkeää, että puoliso olisi myös hyvä kaveri, koska omat kaverisuhteet tahtovat kärsiä. Ja toimiihan sähköposti ja puhelimet...

Onko oikeasti niin, että kumpikaan teistä ei pysty työtä tekemään toisella paikkakunnalla? Ymmärrän, että jos vaikkapa joku toimii sellaisessa hommassa, että kyseistä työtä ei kerta kaikkiaan tehdä muualla kuin juuri sillä paikkakunnalla (heitetään nyt hatusta vaikka kansanedustajan työ tai vaikka pörssimeklarina toimiminen tai esim. vaativa tutkijan työ yliopistolla), mutta useinkin sitä kiintyy tiettyihin ihmisiin, eikä sen vuoksi halua edes yrittää vaihtaa työtä.

Minusta uuden kivan työpaikan löytäminen on todennäköisempää kuin uuden ihanan rakkaan löytäminen. Entä sinusta?

JOka tapauksessa teidän yhteenmuuttoa ja yhteiseloa pitää testata käytännössä, sillä arjen sietokyky on ihan ratkaisevan tärkeää. Sen vuoksi pitäisin parhaimpana vaihtoehtona juuri sitä, että ottaisit väliaikaista vapaata työstäsi, jottei käy niin, että parisuhde ei toimikaan ja huomaat olevasi katkerana keskellä "ei-mitään" ilman miestä, ilman työtä ja ilman ystäviä.

Ystävistä en olisi huolissani. Todennäköisesti tutustut esim. miehen kavereiden vaimoihin tai vaikkapa jos miehellä on veljiä tai miespuolisia serkkuja, niin heidän vaimoihin. Myös mahdollisen uuden työn kautta tulee uusia tuttavuuksia. Jos hankitte lapsia, niin hiekkalaatikon reunalta ja päiväkodista löytyy ne uudet arkiystävät. Vanhoja ystäviä ehtii kyllä tapaamaan enemmän tai vähemmän, sillä he eivät katoa minnekään etkä toisaalta voi tietää heidänkään tulevaisuuden suunnitelmista. Ainakin omassa kaveripiirissäni paljon kavereita on ollut töissä projekteissa ympäri maailmaa.

 

[riittaliisa]

Tuota asunnon ostamista työpaikkojen puolivälistä en kannata kuulemieni kokemusten perusteella.

Ensinnäkin silloin tarvitaan todennäköisesti kaksi autoa tai ainakin molempien työmatka on pitkä ja aikaa vievä. Sitten kun on lapsia, se korostuu entisestään, lapsillakin on väkisin pitempi päivä.

Muuten kannatan edellisiä. Ei hyvää suhdetta tuon takia kannata heittää menemään. Kokeile vaikka kulkea miehen luota töihin, alkuun vaikka pari viikkoa - kuukausi. Katso, miten se toimisi.

 

[mie-s]

Tutustukaa nyt ihan rauhassa, kun asuttekin aivan lähekkäin. Eihän teillä ole välissä juuri mitään.
Mikä estää tapaamasta vaikka päivittäin. Ei lapsia, ei huonoja, tai pitkiä kulkuyhteyksiä?
Olette oikeastaan onnellisen lähellä ja riittävän kaukana toisistanne. Nauttikaa!

 

[alk.p]

Kiitos vastauksista,tuli hyviä uusia näkökulmia asiaan. Olisikin niin rohkea että uskaltautuisi heittäytyä miehensä varaan ja muuttaa hänen luokseen vailla varmuutta uusista ystävyyssuhteista tms. Asiaan varmasti vaikuttaa edellinen 4v kestänyt suhteeni, joka loppuaikoina oli täysin kylmennyt, mies meni silloin omien kavereidensa kanssa vapaa-aikansa ympäriinsä. Tuolloin heräsin tajuamaan että olisin ollut todella pulassa ilman ystäviä.
Jen sanoi hyvin että uusi kiva työ on helpompi löytää kuin uusi rakas. Todellakin pitää paikkansa.
Ja mieskin kysyi että jos asuinpaikkani valintaan vaikuttaa se missä ystävät asuu, niin mitä jos he muuttavatkin pois? Aionko olla viimeinen joka asuu täällä kunnes kaikki muut ovat lähteneet.
Puoliväliin muuttamista mietin itsekin mutta toisaalta kuten mieskin sanoi, miksi muuttaa sellaiseen paikkaan missä kummallakaan ei ole mitään ja eikä kummallakaan ole helppo työmatka yms
Itse haluaisin siksikin asua täällä että tulevaisuudessa jos/kun tulee lapsia, olisi kiva että vanhemmat asuu lähellä, saisi hoito ja muutakin apua. Miehen vanhemmat eivät asu hänen paikkakunnallaan.
Tuntuu että nyt näen entistä enemmän hyvää omassa asuinpaikassa ja mietin että tätä tai tätäkään en voisi tehdä jos asuisin toisaalla. Esim. että ystävä piipahtaa extempore käymään tai minä ystävän luo.
Ja tuolla pikkupaikassa on jotenkin ulkopuolinen ja olo ja ihmisten käytös tuntuu oudolta ja jopa sivistymättömältä, esim. aletaan tapella nujakoida pienistäkin asioista nyrkein yms. Pelkään etten löytäisi samanhekisiä ihmisiä.
Huoh.
Työssä on vielä se ongelma että olen aloittamassa vasta uraani tuolla "unelmien työssä", ollut vasta muutaman kk:n. Huomaan että olen hyvä siinä ja kehityn kokoajan. Tuo kokemus avaa paljon uusia mahdollisuuksia. Tuntuisi haaskaukselta heittää tämä työ hukkaan ja mennä mieheni kaupunkiin johonkin vaatimattomampaan työhön ja jymähtää siihen.
Elämä on tietysti valintoja täynnä mutta ei tiedä mikä olisi hyvä ratkaisu ettei kaduta myöhemmin.