raskaana ja ero

[nimetön]

onkohan ihan hullua harkitakaan eroa nyt kun olen raskaana ja meillä on jo yksi pieni lapsi... en oikein osaa selvittää eroamisen syitä.. ne on tosi monimutkasia ja oikeastaan hyvin pitkälti mä en vaan halua enää olla näin... mutta mies hoitaa lasta tosi paljon ja on kaikin puolin hyvä isä, uskollinen aviomies, tekee kotitöitä ei mitään vikaa hänessä.. mut tuntuu kamalalta sit ajatella niinkin että jäisin saadakseni lapsenhoito apua ja parin vuoden päästä erottais.. huoh..

 

[taustalla]

\

onkohan ihan hullua harkitakaan eroa nyt kun olen raskaana ja meillä on jo yksi pieni lapsi... en oikein osaa selvittää eroamisen syitä.. ne on tosi monimutkasia ja oikeastaan hyvin pitkälti mä en vaan halua enää olla näin... mutta mies hoitaa lasta tosi paljon ja on kaikin puolin hyvä isä, uskollinen aviomies, tekee kotitöitä ei mitään vikaa hänessä.. mut tuntuu kamalalta sit ajatella niinkin että jäisin saadakseni lapsenhoito apua ja parin vuoden päästä erottais.. huoh..

Oletko kyllästynyt tms. ??? Voin vaan kertoa että voi kauan mennä jos löytyy mitään kelvollista. Jos vain kyllästyttää, niin anna ajan kulua ja mieti,< haluatko todella olla ilman tätä miestä enkä tarkoita nyt lastenhoitoapua).

 

[nimetön]

hmm mitenhän selittäis.. tuntuu että ite oon niin väsynyt, etten jaksa panostaa mihinkään enkä jaksa ees yrittää korjata mitään.. ja oon tosi vaikee ihminen, se "huonompi osapuoli" meidän suhteessa.. enkä vaan koe osaavani olla tässä suhteessa ikinä oikein... mies ei koe näin, on oman pääni sisällä nämä ajatukset..

 

[taustalla]

Onko näin jo pidemmän aikaa? Vai olisiko ohimenevää? Viitsitkö edes arvostaa toista?

 

[Suikka]

Tavallaan ehkä ymmärrän... toisaalta elämäntilanteet on kaikilla niin erilaisia. En osaa neuvoa mikä sulle olisi parasta, kun en tunne. Ja tuskin tuttuakaan ihmistä varsinaisesti neuvoisin, on niin henk.koht päätöksistä kyse.. Itse olen kokenut raskausajan, synnytyksen, vauvanhoidon ym. yksin, ja isompi lapsi oli myös hoidettava ja huomioitava samaan malliin kuin ennenkin. Kyllä siitä selviää, mutta rankkaahan se on. Mulle oli kuitenkin ainoa oikea ratkaisu. Kyllä sinä tiedät sisimmässäsi, mitä kannattaa tehdä, kun mietit asioita joka kantilta.. :hug:

 

[Nelthilta]

Äläs nyt pidä niin itsestään selvänä, että juuri sinä saat erossa lapset.

 

[paakki]

itse tiedät oman tilanteesi parhaiten mutta omalta kohdaltani voin kertoa että odotusaika yksin on erilaista kuin yhdessä toisen kanssa vaikka siihen suhteeseen ei kovin jaksaisikaan panostaa juuri sillä hetkellä. Sanoisin että ÄLÄ tee hätiköityjä päätöksiä, juttele miehesi kanssa tunteistasi ja vaikka käykää yhdessä perhe-/pariterapiassa tai vastaavassa juttelemassa. Ja voithan käydä yksinkin jossain juttelemassa. Raskausaikana sitä liikkuu mielessä kaikkea kummallista, tunteet heittelee vielä enemmän kuin normaalisti (Ainakin minulle!) En sano että sinun tunteesi olisi pelkästään raskauden syytä!

 

[astrid]

\

Äläs nyt pidä niin itsestään selvänä, että juuri sinä saat erossa lapset.

ikävä kommentoida tähän, mutta kyllähän ne lapset yleensä äidille "määrätään" erossa... Pitää olla aika painavat syyt ettei lapsia äidille annettais. Viime syksynä mun ex-mies uhkaili, että ottaa pojan huoltajuuden ja vie pojan pois, niin asianajaja sanoi, että, kun lastenvalvoja on määrännyt lapsen minun luo, niin isällä ei ole oikeutta edes riitauttaa asiaa...

 

[Nelthilta]

Ainakin toivoa sopisi, että tuo ei olisi ihan niin itsestään selvää ja huoltajuusriitojen yleistyminen on selvä merkki siitä.

On meinaan aika törkeä temppu tehdä pari lasta ja sen jälkeen tuumata miehelle, että sun naamas on alkanut tympiä, muutapa pois, saat lapsesi kylään joka toinen viikonloppu.

 

[nimetön]

ei oo kysymys siitä että naama tympis.. kyllä ne syyt on syvemmällä..kauheesti stressiä ja vielä raskaana ja pitäis kestää tätä.. oon kai semmonen ihminen jolle pois lähteminen on aina ollu ratkaisu... jos nyt kellään kiinnostaa niin mies kuitenkin puhui mut jäämään vielä, että koitettais jotain pariterapiaa tms, ja oikeessa kait se on...

 

[taustalla]

Älä mene parisuhdeterapiaan, vaan hakeudu psykiatrille/psykologille/ kuntasi mielenterveystoimistoon. Menet sine päivystystapauksena, eli et soita ja varaa aikaa, koska silloin joudut jonon perälle. Selität että olet raskaana ja pelkäät, ja että koko maailma tuntuu kaatuvan niskaan. Etkä suostu jos ne sanovat että meillä olisi yksi vapaa aika 3 viikon päästä. Aikaa heillä kyllä on, mutta sanovat näin koska ennaltaehkäisevän mielenterveystyön määrärahat ovat niin pienet.

Pariterapiaan sinun ei kannata mennä VIELÄ. Mitä hittoa teet pariterapiassa, miten voisit uskoutua ja olla rehellinen miehellesi jos kerran et vielä osaa olla kunnolla rehellinen itsellesi. Siinä tilanteessa kun koko maailma tippuu niskaan on ensin saatava oma pääkoppa selviteltyä, ja omat ongelmat, ja keskityttävä sitten vasta ratkomaan parisuhteen probleemeja.

Että näin. Terveisin toinen 'puolihullu' joka meinasi pilata hyvän suhteensa koska ei luota toisiin ihmisiin. Yksin olo on aina parempaa ja helpompaa... Jos haluat vaihtaa ajatuksia, niin laita sp osoitteesi niin laitan viestiä!

 

[kiitos]

mulla ei alkuperäiselle ole neuvoja-itse painiskelen samanlaisten olotilojen kanssa. Mutta tuo edellinen kirjoittaja sai minutkin oivaltamaan, että tosiaan nyt on korkea aika siivota oma pää, että elämä menisi eteenpäin.

 

[nelikymppinen]

Jännä juttu että neuvolassa ja julkisuudessa ei puhuta enemmän siitä että lasten saaminen ja pienten lasten vanhempana olo rassaa pahasti suurinta osaa parisuhteista.

Minä erosin ekan mieheni kanssa kun lapsi oli alle 2v. ja nykyisen miehen kassa oli vaikea kriisi kun lapsi oli pieni. Älysin sentään olla eroamatta toisen kanssa eli kaikki on nyt hyvin.

 

[huvittavaa]

\

Ainakin toivoa sopisi, että tuo ei olisi ihan niin itsestään selvää ja huoltajuusriitojen yleistyminen on selvä merkki siitä.

On meinaan aika törkeä temppu tehdä pari lasta ja sen jälkeen tuumata miehelle, että sun naamas on alkanut tympiä, muutapa pois, saat lapsesi kylään joka toinen viikonloppu.

Törkeetä?? Minä en ainakaan edes haluaisi yh-isäksi, joten olisi helpotus jos lapset "määrätään" äidille

 

[taustalla]

\

Jännä juttu että neuvolassa ja julkisuudessa ei puhuta enemmän siitä että lasten saaminen ja pienten lasten vanhempana olo rassaa pahasti suurinta osaa parisuhteista.

Minä erosin ekan mieheni kanssa kun lapsi oli alle 2v. ja nykyisen miehen kassa oli vaikea kriisi kun lapsi oli pieni. Älysin sentään olla eroamatta toisen kanssa eli kaikki on nyt hyvin.

Tuo on niin totta. Itsekin esikoista odottaessani oli joka päivä tunne, että nyt erotaan. Yhdessä pysyttiin vain lapsen takia. Kummasti se rakkaus siitä syttyi uudestaan kun lasta kasvatettiin ja nyt niitä on jo kolme - saman miehen kanssa :heart:

Ei kannata luovuttaa, koska useimmiten jos näkyvää syytä ei ole (alkoholismi tm.) niin se syy on syvällä itsessä ja omissa asenteissa. Mikäpä näihin asenteisiin naisilla äkillisimmin vaikuttaisi kuin hormoonit.

Eikä se auta kyllä, että toinen sanoo sun olevan vain hormoonipilvessä... Itsensä kanssa pitäisi asiat selvitellä. Mä tein sen päiväkirjan ja runojen kautta ja ou boi kun oonkin kasvanut - nyt kun jälkeenpäin niitä siis lueskelen

 

[Nelthilta]

\

Törkeetä?? Minä en ainakaan edes haluaisi yh-isäksi, joten olisi helpotus jos lapset "määrätään" äidille

Eiköhän tuossa nyt sen ykkösvaihtoehdon pitäisi olla liiton jatkumisen... Mies välttämättä edes tiedä minkään olevan vinossa.

 

[nimetön]

en koe siitä olevan kauheesti hyötyä että menisin itekseni terapiaan kun ongelmat on kuitenkin hyvin konkreettisia eikä pään sisällä.. erotan niitten eron koska olen joskus ollut masentunut.. mutta on kysymys remonteista, lainoista tms paskasta josta tekis vaan mieli päästä eroon ja toisaalta parisuhde ei kauheesti kukoista kun ei muuta kuin hoidetaan lasta ja setvitään ongelmia.... mies on semmonen selviytyjä tyyppi ettei stressaa ja sen vierellä saa tuntea ittensä heikommaksi kun otan pulttia pienemmistäkin asioista enkä osaa ottaa rennosti... no siihen vois terapeutilla olla sanottavaa, että ratkon asioita lähtemällä pois, mutta jotenkin tuntuu että kun nää on meidän yhteisiä ongelmia niin yhdessä nää on parempi selvittääkin...

 

[taustalla]

\

en koe siitä olevan kauheesti hyötyä että menisin itekseni terapiaan kun ongelmat on kuitenkin hyvin konkreettisia eikä pään sisällä.. erotan niitten eron koska olen joskus ollut masentunut.. mutta on kysymys remonteista, lainoista tms paskasta josta tekis vaan mieli päästä eroon ja toisaalta parisuhde ei kauheesti kukoista kun ei muuta kuin hoidetaan lasta ja setvitään ongelmia.... mies on semmonen selviytyjä tyyppi ettei stressaa ja sen vierellä saa tuntea ittensä heikommaksi kun otan pulttia pienemmistäkin asioista enkä osaa ottaa rennosti... no siihen vois terapeutilla olla sanottavaa, että ratkon asioita lähtemällä pois, mutta jotenkin tuntuu että kun nää on meidän yhteisiä ongelmia niin yhdessä nää on parempi selvittääkin...

\

en koe siitä olevan kauheesti hyötyä että menisin itekseni terapiaan kun ongelmat on kuitenkin hyvin konkreettisia eikä pään sisällä.. erotan niitten eron koska olen joskus ollut masentunut.. mutta on kysymys remonteista, lainoista tms paskasta josta tekis vaan mieli päästä eroon ja toisaalta parisuhde ei kauheesti kukoista kun ei muuta kuin hoidetaan lasta ja setvitään ongelmia.... mies on semmonen selviytyjä tyyppi ettei stressaa ja sen vierellä saa tuntea ittensä heikommaksi kun otan pulttia pienemmistäkin asioista enkä osaa ottaa rennosti... no siihen vois terapeutilla olla sanottavaa, että ratkon asioita lähtemällä pois, mutta jotenkin tuntuu että kun nää on meidän yhteisiä ongelmia niin yhdessä nää on parempi selvittääkin...

Voisiko olla, että mieskin tuntee olonsa vaikeaksi mutta haluaa sun vuoksi "esittää selviytyjätyyppiä", ettet sä murtuisi?

Mä en oikein ymmärrä, että sanot ongelmien olevan yhteisiä mutta toisaalta sanot, että mies ei ota ongelmaa mistään? Sanoit, että sua stressaa kun tunnet olosi heikommaksi sen vierellä. Luepa tekstiäsi uudelleen ja mieti että onko se vika sitten todella molemmissa. Ei pahalla. :hug:

Yleensä tuo ajatusvirta jota kirjoitit kertoo tilanteen todellisen kuvan paljon selkeämmin kuin se päivittäinen oman pään sisällä tapahtuva pohdinta. Ehkä olis syytä katsoa keskustelussa (terapiassa) itseään peiliin ja miettiä miksi ongelmat tuntuu ylipääsemättömiltä vaikka kumppani on selvästi sitoutunut huolehtimaan susta ja sun perheestä.

 

[nimetön]

huoh ku pitää selventää.. siis ongelmat on siinä mielessä yhteisiä että mun on vaikee meidän parisuhdetta ratkoa yksinään, eiks niin? varsinkin kun monet sitä rasittavat asiat kuten raha-asiat jne on kuitenkin yhdessä ratkottavia asioita. siinä oon ihan samaa mieltä että ongelma on mun pään sisällä ja mun suhtautumisessa mutta mikään yksilöterapia sitä ei korjaa koska olen tälläinen ihminen ja aikanani kun kävin terapiassa myös hyväksyin sen, että oon stressiperse ja mulla on huono itsetunto... sehän tässä just onkin se ongelma kun en koe sopivani parisuhteeseen ihan yleisellä tasolla kun olen vaan vaikea ihminen ja sen kyllä miehelleni sanoinkin kun tavattiin etten oo tämmösissä hyvä, mutta se on aina saanut mut suostuteltua...

 

[oho]

\

huoh ku pitää selventää.. siis ongelmat on siinä mielessä yhteisiä että mun on vaikee meidän parisuhdetta ratkoa yksinään, eiks niin? varsinkin kun monet sitä rasittavat asiat kuten raha-asiat jne on kuitenkin yhdessä ratkottavia asioita. siinä oon ihan samaa mieltä että ongelma on mun pään sisällä ja mun suhtautumisessa mutta mikään yksilöterapia sitä ei korjaa koska olen tälläinen ihminen ja aikanani kun kävin terapiassa myös hyväksyin sen, että oon stressiperse ja mulla on huono itsetunto... sehän tässä just onkin se ongelma kun en koe sopivani parisuhteeseen ihan yleisellä tasolla kun olen vaan vaikea ihminen ja sen kyllä miehelleni sanoinkin kun tavattiin etten oo tämmösissä hyvä, mutta se on aina saanut mut suostuteltua...

Sulla on ollut ihan törkeen ammattitaidoton terapeutti, jos saan sanoa Nyt hakeudut kunnon ihmisen puheille, eikös niin :hug: Ei kukaan saa noin rumasti itsestään puhua :heart:

Varmasti et oo vaikea ihminen sitten, kun opit itsekin ymmärtämään MIKSI reagoit tietyllä tavalla. Se on se terapian pohja, että oppii ITSE tuntemaan itsensä ja tietää etukäteen mikä mielen taas myllertää. Ei terapeutin homma olekaan takoa mitään tiettyä käsitystä itsestä asiakkaalle, vaan opettaa opiskelemaan ja tarkkailemaan itseään lempeästi. Sä olet jo ottanut tämän puheeksi ja pohdinnan alle, seuraavaksi vain suoraa toimintaa :flower:

 

[nimetön]

plaah tänne ei ois kyl pitäny kirjottaa mitään.. mut kun kerran alotin niin... siis onko kaikilla tosissaan noin silonen kuva maailmasta? kysyin että onko hölmöö erota raskaana ollessa ja nyt tässä ruoditaan mun mielenterveyttä.. voin nyt kertoa että olin ihan hyvällä ja empaattisella terapeutilla, opin tuntemaan itteni liiankin hyvin ja tiedän tasan jokaikisen syyn miksi reagoin asioihin niinku reagoin jne.. mut pointtihan on se, etten jaksanu vängätä itteni normi-ihmisen rooliin ja tulla helpoksi, hyväksi ja perusonnelliseksi, kun en oo semmonen... eikä mulla oo kiinnostusta semmoseks ryhtyä, tykkään olla oma itteni ja väsyn semmosten helppojen, ns. henkisesti terveiden ihmisten seurassa kun ne on niin TASAPAKSUJA.. tää nyt meni ihan off topic, mutta rohkaisisin muitakin tajuamaan sen, ettei kaikkia virheitä tarvitse korjata.. että jos kellään on mielipide siitä pitäiskö jäädä suhteeseen lasten takia niin se on tervetullut mutta en jaksa enää kuunnella tota "mee nyt parantaa ittes"-jorinaa kun, kuten sanoin, mulla ei oo mitään kiinnostusta mahtua yhteenkään "parisuhde" tai "yksilö" muottiin..

 

[vierailija_]

\

plaah tänne ei ois kyl pitäny kirjottaa mitään.. mut kun kerran alotin niin... siis onko kaikilla tosissaan noin silonen kuva maailmasta? kysyin että onko hölmöö erota raskaana ollessa ja nyt tässä ruoditaan mun mielenterveyttä.. voin nyt kertoa että olin ihan hyvällä ja empaattisella terapeutilla, opin tuntemaan itteni liiankin hyvin ja tiedän tasan jokaikisen syyn miksi reagoin asioihin niinku reagoin jne.. mut pointtihan on se, etten jaksanu vängätä itteni normi-ihmisen rooliin ja tulla helpoksi, hyväksi ja perusonnelliseksi, kun en oo semmonen... eikä mulla oo kiinnostusta semmoseks ryhtyä, tykkään olla oma itteni ja väsyn semmosten helppojen, ns. henkisesti terveiden ihmisten seurassa kun ne on niin TASAPAKSUJA.. tää nyt meni ihan off topic, mutta rohkaisisin muitakin tajuamaan sen, ettei kaikkia virheitä tarvitse korjata.. että jos kellään on mielipide siitä pitäiskö jäädä suhteeseen lasten takia niin se on tervetullut mutta en jaksa enää kuunnella tota "mee nyt parantaa ittes"-jorinaa kun, kuten sanoin, mulla ei oo mitään kiinnostusta mahtua yhteenkään "parisuhde" tai "yksilö" muottiin..

Sunkaltaisten takia maailman on niin mielenkiintoinen paikka. On olemassa tuollaisia ihmisiä, jotka tietää tekevänsä väärin ja loukkaavansa toisia, mutta haluaisi silti että muut ymmärtäisivät ja muuttuisivat siinä ympärillä. Ota ihmeessä ero. Ei se sun miehesi sun kaltaiseksi muutu kuten näyt toivovan, hän on ehkä meitä tasapaksuisia tyyppejä jotka ottaa toiset huomioon. Miettikää huoltajuutta pohtiessanne, kummasta saa lapset saavat paremman roolimallin - kumman elintapa tekee onnelliseksi.