raskaana ja yksin

[Minerva.]

Hei,

Sain tietää olevani raskaana, olemme eronneet exäni kanssa n. 2-3 viikkoa sitten ja kun kerroin hänelle ( pyysin häntä käymään) tästä raskaudestani, hän ehdotti aborttia.
En halua tehdä aborttia, olemme kummatkin yli 30-vuotiaita, mies minua 5 vuotta vanhempi ja mielestäni on vastuutonta tehdä tämän ikäisenä abortti. Jos peittoja heilutellaan, vaikkakin käytin e-pillereitä säännöllisesti, on vastuu myös kannettava.
Jotenka, näillä näkyminen olen yksin vauvani kanssa. Yksin on ehkä liian kova sana, sillä minulla on hyvä tukiverkosto, pitää vaan muuttaa lähemmäksi heitä.
Kuitenkin, pelottavaa on se, että minä olen aina haaveillut että mies on tietenkin mukana tässä vauva-jutussa, kun joskus näin sattuu. Mutta elämä ei anna aina sitä mitä toivot?
Viikon päästä juttelemme lisää exäni kanssa, viikon siis kummatkin mietimme mitä haluamme tehdä ja siitä sitten tiedän enemmän, mutta jos kaikki merkit pitävät paikkaansa, minä olen yksin, ilman miestä siis.
Haluaisin kumminkin nyt kysyä, että onko kenellekkään käynyt niin, että ensi alkuun mies on lähtenyt / ei halua raskautta tms. mutta tullut sitten takaisin? Jotenkin sitä haluaisi kuulla hyviä tarinoita.
Ja toisaalta, ne jotka ovat yksin, siis ilman miestä, miten olette pärjänneet vauvan ja odotuksen kanssa?
Tämä on minun ensimmäinen raskauteni ja aivan puun takaa ja minua pelottaa ihan hirveästi, mutta samalla on..voinko sanoa.. jopa onnellinen olo? Onko se väärin.. joten suojeleva olo tuli heti kun sain tietää olevani raskaana.
Raskaustestin teki lääkäri, jolta kävin hakemassa uutta reseptia e-pillereilleni ja sanoin ohimennen, että muuten ei menkkoja ole viimeisimmän levyn jälkeen kuulunut, että onko H1N1 rokotte syynä, siis raskaus ei tullut mieleenikään, kunnes lääkäri sanoi, että tehdään varmuuden vuoksi raskaustesti ja jos n neg. niin katsotaan onko polyyppeja tai muuta sen tyyppistä.
Positiivinen tuli.

 

[Tsemppiä]

Jotenkin tuntuu, että Ellit on hiljentynyt uusidistuksen jälkeen. Pelottaako uusi käyttöliittymä?

Halusin vain kirjoittaa sinulle, Minerva, että hienon päätöksen olet tekemässä eli pitämässä vauvan. Ei varmasti tule olemaan helppoa yh:na, mutta ei mitenkään vallan tavatonta. Tietysti ihan vauva-aika on varmasti rankkaa, joten ota kaikki tuki vastaan, jota vain saat. Pyydä joku ystävä/äiti tms. kotiin, kun tulet sairaalasta. Tietysti hienoahan olisi jos pystyisitte ex:n kanssa sopivaan tällaisista asioista. Hänen kuitenkin täytysi päästä heti mukaan vauvan kanssa, sillä jos asutaan eri osoitteissa tutustuminen voi olla hankalampaa. Joskus äiti omii vauvan ja samassa taloudessa asuva isäkin jää ulkopuoliseksi.

Mukavaa raskausaikaa sinulle. Toivotaan, että saat tänne samassa tilanteessa olleita/olevia juttukavereita.

 

[zueri]

Heippa,

Oma tarinasi oli kuin suoraan omani. Exäni jätti, täysin odottamatta. sitä ennen oltiin kyllä harrastettu seksiä ahkeraan ja puhuttu lapsista. Yksin jäämisen jälkeen aavistin sen heti "mun tuurilla olen nyt paksuna" ja osui ja upposi. Ilmoitin exälleni ja vastauksena sain kehoituksen mennä suorinta tietä aborttiin. Minä olen 30 hän 41 joten ehei, ei onnistu.
Yksin olen tässä mahani kanssa ja ensimmäinen raskaus on minullakin. Pelottaa, välillä itkettää välillä tunnen olevani vihdoin kokonainen. Miehestä ei ole kuulunut....

et ole yksin, meitä on monta samassa jamassa. En enää jaksa tuntea syyllisyyttä yksin raskaana olemisesta, sillä se ei ollut minun oma valintani. Iskä lähti. Mutta äiti jäi. Voimia.

 

[,khgc]

Jotenkin tuntuu, että Ellit on hiljentynyt uusidistuksen jälkeen. Pelottaako uusi käyttöliittymä?

Mä en usko, että uudistus pelottaa montakaan, mutta asia on niin, että tänne on vaikea löytää uudistuksen jälkeen... Katsos, jos tämä saitti on vaikka ollut omalla suosikit listalla, niin se yrittää yhä sinne vanhaan paikkaan, jonka sivustoa ei enää ole. Jos myös googlettaa joillain tietyilla hakusanoilla tänne, niin google tarjoaa sitä vanhaa sivustoa, jota ei sitäkään löydy linkin takaa... Tänne on siis vaikea löytää enää. Minäkin luulin, että paikka oli vain lopetettu, kunnes jotain kiertoreittiä pääsin tänne. Harmi varmaan joillekin vakkarikirjoittajille.

Ap:lle en oikein osaa mitään sanoa, kuin toivoa, että kaikki kääntyisi parhain päin. Vaikka tilanne tuntuukin vaikealta, niin onnelliselta sellaiselta kuitenkin, kuten totesit.

 

[EmiliaX]

Minä olen kokenut tuon ja olen nyt reilu 1-vuotiaan pojan äiti. Isä ei osallistu arkeemme mutta isovanhemmat osallistuu senkin edestä. Kaikki on mennyt hienosti. En kiellä etteikö yh:lla rankkaa olisi enkä voi olla painottamatta tukiverkon merkitystä mutta silti sanon että kyllä tästä selviää ja pärjää. Ihmiset tarjoavat enemmän apua ja tukea yksinäiselle kun muuten, se vain pitää osata ottaa vastaan. Kannattaa jo ajoissa miettiä itselleen tukihenkilö joka voi tulla mukaan synnytykseen ja sairaalaan koska silloin tosiaan kaipaa läheistä jonka kanssa jakaa asioita. Varoitus kuitenkin että sen tukihenkilön on oltava niin hyvä ystävä että hänen edessä kehtaa rähjätä, piereskellä, itkeä, huutaa jne. Siis ei salaisuuksia ja hienostelua vaan ihminen joka hyväksyy sinut ehdoitta. Minulla oli ystävä mukana sairaalassa ja oli tosi mahtava tuki. Toinen on sitten se lapsen kanssa kotiutuminen... minulla äitini oli luonani useita päiviä apuna ja se oikeasti tuli tarpeeseen vaikka tuntuikin alkuun surkealta että tarvitsee "vajota" siihen että äiti majailee kotonani eikä aviomies. Nöyrtymistä se vaatii mutta se tulee tosi tarpeeseen kun alkuun on kaikki hakusessa ja harjoitellaan kotielämää ja jännittääkin se elämän alku ja miten pärjää ja siihen vielä kun tulee se baby blues kun hormonit romahtaa ja itkua pukkaa niin kyllä sitä aikuista ihmistä kaipaa rinnalleen apuun ))

Mutta lopulta voin sanoa että on paljon mitä olen joutunut oppimaan, nöyrtymään ja muuttumaan, kasvamaan vauhdilla aikuiseksi. En minäkään ajatellut näin tulevani äidiksi mutta olipa asiat miten vaan, tuossa minulla on rakas poika joka moiskauttaa äidille ison pusun keskelle naamaa ja antaa halauksen nukkumaan mennessä. Nukahtaa päiväunille kainaloon. Nauraa käkättää piiloleikeille ja huutelee ensimmäisiä sanojaan. On isän epäonni ettei hän pääse tätä kokemaan. Ne tunteet ja kiukku isää kohtaan on syytä käsitellä ja hakea niihin vaikka neuvolasta jutteluapua jos tuntuu siltä, se voi olla kova pala vielä lapsen synnyttyäkin ja silti on pakko muistaa että viha ei auta ketään vaan on jatkettava matkaa.

Olen ajatellut että toimisin mielelläni keskustelutukena vastaavissa tilanteissa yksin lasta odottavilla jos joku kaipaa. Itse en odottaessani tuntenut ketään vastaavaa enkä halunnut osallistua yleisiin yksinodottavien ryhmiin joita kyllä muutamia oli. Juttelen kyllä mielellään enemmän jos joku yksinodottava kaipaa mutta tähän en jaksa nyt enempää kirjoitella, varsinkaan liian henkilökohtaista

Voikaa hyvin, nauttikaa mahasta sillä raskaus oli ainakin minulla upeaa aikaa enkä vaihtaisi sitä kokemusta mihinkään! Enkä tuota lastakaan tietenkään!! )

Halauksin
EmiliaX

 

[Minä myös]

Täällä taas mennään, tosin mies ei ole vielä päätöstään tehnyt, mutta halusi, että teen abortin. En vaan pysty, en kertakaikkiaan pysty. Harkitseminen vei yöunet ja toi romahduksen.
Nyt sitten sain kerrottua, etten voi sitä tehdä ja pidän lapsen. Tiedän, ettei ketään voi pakottaa vanhemmaksi ja sanoinkin, että jos tietää ettei voi ryhtyä tähän, lähtee sitten nyt eikä myöhemmin.

Olen tässä töissä ollut ja koittanut pysyä kasassa. Tekee mieli itkeä ja kaikki asiat tuntuu raskailta. En olisi nyt halunnut raskautua, en ole uskossa tai mitään, mutta kaikella on aina tarkoituksensa. Kun ymmärtäisi mikä se tässä hetkessä oli.

Hajottaa. Tilanne kuitenkin on tuttu, tavallaan, nyt vaan on vähän erillaiset kuviot, kai se huono-onni vain seuraa. Neljäs lapsi minulle, edellisen odotin periaatteessa yksin, vaikka lapsen ottoisä oli läsnä aikalailla.

 

[zueri]

Kiitos kun kirjoitit. Olen itse aika hajalla, masentaa, ahdistaa, tunnen epäonnistuneeni täysin, en koskaan ajatellut tekeväni lasta yksin vaan minkäs nyt enää teen... En ole kertonut raskaudestani juuri kenellekään, pelkään jo etukäteen työkavereiden uteluita miehestä ja lapsen isästä sekä sääliviä katseita ja voivotteluja. Valvon öitäni kun kurkkua kuristaa niin, ettei saa nukutuksi, päivät työskentelen rutiininomaisesti ja illat vatvon elämääni: miten helvetissä näin kävi ja mitä mä nyt teen. Mutta elämä jatkuu ja kai mä tästä selviän, tosin anelen, ettei tää mun ahdistus ja masennus ja pakokauhu vahingoita tätä lasta. En vaan osaa olla onnellinen ja rento, vaikka haluaisin.
Jos vaan haluaisit tutustua paremmin, olisi huippu juttu.

 

[EmiliaX]

Kiitos kun kirjoitit. Olen itse aika hajalla, masentaa, ahdistaa, tunnen epäonnistuneeni täysin, en koskaan ajatellut tekeväni lasta yksin vaan minkäs nyt enää teen... En ole kertonut raskaudestani juuri kenellekään, pelkään jo etukäteen työkavereiden uteluita miehestä ja lapsen isästä sekä sääliviä katseita ja voivotteluja. Valvon öitäni kun kurkkua kuristaa niin, ettei saa nukutuksi, päivät työskentelen rutiininomaisesti ja illat vatvon elämääni: miten helvetissä näin kävi ja mitä mä nyt teen. Mutta elämä jatkuu ja kai mä tästä selviän, tosin anelen, ettei tää mun ahdistus ja masennus ja pakokauhu vahingoita tätä lasta. En vaan osaa olla onnellinen ja rento, vaikka haluaisin.
Jos vaan haluaisit tutustua paremmin, olisi huippu juttu.

Moikka,
Tottakai sulla tunteet kuohuvat tällaisen yllätyksen vuoksi. Ja siihen vielä lisätään en raskaushormonit päälle Voin kertoa että minua pelotti ihan mielettömästi kertoa raskaudestani. Mitä sanoisin isäasiasta ym. ´Kaikki meni hyvin eikä kukaan enempää kysellyt kun otin vain asenteen että "nyt elämä päätti näin enkä osannut aavistaa. sen kanssa elämme ja pidämme huolen lapsesta joka on nyt tervetullut". Ei ihmiset sitten voivotellut enempää. Ihmisten voivottelu on sinusta kiinni, miten itse suhtaudut raskauteesi ja miten kerrot siitä. Kun itse et pidä mitään voivoteltavana, ihmisetkin huomaa että tämä on ihan ok juttu. Minua ei kukaan koskaan moralisoinut tai katsonut kieroon. Toki isästä tuli kyselyitä vielä lapsen syntymänkin jälkeen (onko tavannut, onko soittanut jne). Vastasin vain lyhyesti ja asiallisesti mutten alkanut sen koomin puhumaan. Enää ei kukaan kysele. Lapseen kaikki suhtautuu silti hyvin.
Toinen juttu on toi että on vaan päästävä eroon siitä mielikuvasta mitä KUVITTELI elämältään saavan. Mitä nopeammin pyyhit kuvitelmat ja odotukset aviomiehistä ja normiperheestä pois, sitä nopeammin pystyt hyväksymään tilanteen ja alkamaan nauttia siitä. On vain pakko jatkaa eteenpäin ja sitä nopeammin se käy mitä ennemmin pyyhin "vanhan kuvan" päästä pois ja hyväksyt tämän "uuden kuvan". Silloin alkaa tuntua ihan hyvältä ja rennolta. Itsekin alkushokin jälkeen alkoin todella odottaa innolla lastani, puuhasin vaatteita, tein hankintoja, paijasin mahaa ja ylpeänä ostin vatsan paljastavia vaatteita. Se oli ihanaa aikaa!! Muista että kun kadulla kävelet, ei kukaan tiedä oletko yksin kaupungilla vai oletko yksinodottaja, unohda siis mietteet. JA mitä työkaverisi ajattelee on heidän ongelma. Meitä yksinodottajia on erilaisista syistä useita, eikä tämä nykypäivänä niin tavatonta ole. Osa valitsee raskauden ilman miestä ihan tietoisesti. Se häpeä onkin omassa päässä ja siinä että asiat ei ole niin kuin itse AJATTELI. Siis on muutettava sitä ajatusta )

Tottakai huolet vaikuttaa vauvaan mutta EI SE NIIN HEIKKOA TEKOA OLE!! )Huolet ja surut kuuluu elämään ja sitten taas tulee hyvä kausi. Onko raskautesi pitkällä? Sitä vähemmän vaikuttaa mitä aikaisemmassa vaiheessa olet. Niin ja ajattelepa niitä parisuhteita joissa riidellään tai on muuten surua. Kokeehan lapsi sielläkin vaikka mitä, ei se isän läsnäolo tosiaan mikään tae ole hyvästä kodista. Joskus on parempi ettei isää ole. Mutta on hyvä että lapsella jatkossa on muitankin turvallisia aikuisia kuin sinä, joku joka voi sitoutua lapsen elämään ja lapsi oppii sitä kautta erilaisia tapoja hoitaa ja ollal vuorovaikutuksessa ja joku jonka luona se voi turvassa olla kun sinä tarvitset omaa aikaa.

Saako tästä sekavasta jutusta nyt selvää lainkaan... Toivottavasti.
Voit kirjoitalla jos haluat katis@rocketmail.com

 

[_A_]

Luin tämän ketjun ja haluan toivottaa teille kaikille vahvoille ja sisukkaille yksinodottajille paljon tsemppiä ja voimia. Elämä ei tosiaan aina mene niin kuin suunnittelee ja silloin parasta on hyväksyä tapahtunut ja kerätä asennetta. Ei tosiaan ole väliä sillä, mitä muut ajattelevat.

Halein Alviina

 

[Onnea, ap!]

Ap,

ensiksi onnea vauvasta! Raskausaika voi olla henkisesti ja fyysisesti rankkaa aikaa, mutta se päivä, kun lapsesi syntyy, on elämäsi onnellisin päivä. Jokainen päivä vie sut lähemmäs tuota hetkeä, vaikka tuntuis että et vaan jaksa enää, että romahdat ja haluat perua koko jutun. Sä tulet seuraavien kuukausien aikana kasvamaan ja kypsymään eri ihmiseksi, eikä se ole helppoa. Mutta se kannattaa varmasti. Lapsi tuo sun elämään enemmän rakkautta kuin osaat kuvitella. Mä tulin niin iloiseksi noista sun sanoistasi, että sulla on jo nyt suojeleva olo - se tarkoittaa, että olet hyvää matkaa tulossa äidiksi, lapsesi alkaa jo kasvaa sun sydämessä ja mielessä. Sulla on kaikki oikeus olla onnellinen lapsestasi, koska lapsi on elämän suurimpia onnen aiheita. Omassa elämässäni se suurin.

Suomessa n. 2000 naista saa lapsen yksin vuosittain. Sä et siis ole yksin. Onko sulla jo eka neuvolakäynti takana? Näille tuleville äideille on olemassa monia vertaisryhmiä (niitä joita neuvola järjestää + netissä omat ryhmänsä), ja sellaisesta ois sulle varmasti iso apu. Raskausaikana on muutenkin tärkeää saada tukea toisilta äideiltä ja raskaana olevilta,. Mä en usko, että sua tuomitaan, jos et itse ota sitä asennetta että olet jotenkin epäonnistunut. Elämässä sattuu ja tapahtuu, eikä siihen voi aina vaikuttaa. Mut mä en uskokaan, että sä jäät kiinni noihin raskaisiin tunteisiin, koska sulla on jo selvästi toimintasuunnitelma miten lähdet tästä toimimaan. Ja asiat järjestyy kyllä!

On tosiaan hyvä ajatus muuttaa lähemmäs tukiverkkoja, koska niitä tulet tarvitsemaan. Et ehkä fyysisesti, koska jos lapsesi nukkuu hyvin saat levättyä, mutta henkisesti on tärkeää, että joku iloitsee kanssasi lapsen päivittäisestä kehityksestä. Monet sun lapsellisista ystävistäsi antavat varmasti myös tukea ja apua jos pystyvät. He tietävät, että raskausuutinen aiheuttaa aina jokseenkin järkyttyneen olon, vaikka raskaus oli toivottukin.

Tsemppiä sulle kovasti, muista pitää itsestäsi huolta!

 

[voimaa...]

zuerille tsemppiä. Älä ajattele niin kauheesti mitä ne työkaverit ja muut ajattelee, ei se elämä ole täydellistä kenelläkään. Mun työkaveri sai aikoinaan lapsen vastaavassa tilanteessa ja en koskaan häntä säälinyt tai ajatellut että tilanteessa ois jotain outoa. Pari vuotta lapsen saannin jälkeen hän sairastui syöpään ja kohtu ym poistettiin. Hyvin hän selvisi siitäkin (oli ystäviä tukena) ja oli iloinen kun lapsi tuli tehtyä. Kyllä ne asiat selviää vaikka vaikeelta tuntuukin.

 

[Hei]

Itse en ole yh äiti, mutta mummoni kasvastti yksin 3 lasta, vanhimman saadessa oli 18-vuotta ja pärjäsi aivan mainiosti ja haluan vain sanoa, että aivan varmasti pärjäätte vaikka kasvattaisittekin lapsenne yksin =).

 

[ella_sv]

Kuulostaa tutulta, minäkin 30v ja mies 41. hänellä on jo lapsi edellisestä liitosta ja minun nyt sitten pitäisi mennä abortoimaan oma ensimmäinen lapseni. olemme miettimistauolla. aika julmalta tuntuu.
tsemppiä kanssasisarille. kyllä tämä tästä, jos kaveri häippäsee niin joku kaunis päivä tulevaisuudessa kuvioissa on ihan erilainen uusi mies.

 

[zueri]

Kuulostaa tutulta, minäkin 30v ja mies 41. hänellä on jo lapsi edellisestä liitosta ja minun nyt sitten pitäisi mennä abortoimaan oma ensimmäinen lapseni. olemme miettimistauolla. aika julmalta tuntuu.
tsemppiä kanssasisarille. kyllä tämä tästä, jos kaveri häippäsee niin joku kaunis päivä tulevaisuudessa kuvioissa on ihan erilainen uusi mies.

JUu, Mun lapseni isällä 2 lasta ennestään. Mun kanssa seurustellessaan kieltäytyi kondomista( itse en saa käyttää mtn hormonaalista ehkäisyä), sanoi että jos lapsi tulee, niin hän olisin mielissään. Ja lapsi se tulee, nyt vkoja 19+4 ja miehestä en ole kuullut sanaakaan koko raskausaikana. Olen yrittänyt otta yhteyttä, olla ystävä ihan lapsen takia, mutta hän ei vastaa mtn mihinkään, joten annan olla.
Katkeruus meinaa välillä vallata mielen. Pyysin häntä käyttämään kondomia, muistan lukuisia kertoja sanoneeni, etten halua jäädä yksin jos raskaus osuu kohdalle ja hän vakuutti toivovansa lasta. Joten näin edettiin. Minä olen kärsinyt lapsettomuudesta joten raskaus oli minulle enemmän kuin toivottu. Hän tiesi raskauden mahdollisuuden, kieltäytyi ehkäisystä ja kun lapsi ilmoitti tulostaan, jätti kaiken vastuun minulle ja häipyi. ei yhtä ainoaa yhteydenottoa, ei yhtä ainoaa vastausta MINUN viestiin : miten HÄN voi?.
Nyt kun 5kk odotusta takana, on alun shokki vaihtunut onnelliseen odotukseen. Vain minä ja vauva ja minun tukiverkosto. En kaipaa enää sitä miestä tähän kuvioon, en odota enää soittoa tai yhteydenottoa. Menköön. Suorastaan etoaa tuollainen 41v luuseri joka aina kovaan ääneen moralisoi miehiä, jotka jättivät naisen yksin raskaaksi.
Toivottavasti voi nukkua yönsä rauhassa, elää loppuelämänsä kahden lapsensa kanssa, jotka ovat oikeutettuja elämään. Minun lapsihan olisi hänen mielestään pitänyt tappaa.

Päät pystyyn naiset! Se on miehille helppo ottaa ja lähteä. Mutta olen itse oivaltanut, ettei sellaisella ihmisellä tee yhtään mtn. Ei siitä olisi tukijaksi tai vastuun jakajaksi ja prempi lapsellekin tasapainoinen yh-perhe kuin ydinperhe jossa vanhemmilla ei hyvä olla.
Voikaa hyvin.

 

[Cesssiii]

Minä ja avopuolisoni molemmat haluttiin tulevaisuudessa lapsia, mies epäili ettei voi saada ja surutteli asiaa aina.. Jätettiin ehkäisy pois ja tulin raskaaksi puolen vuoden jälkeen. Miehellä puhkesi psykoosi. Mies lähti ovesta taas. Viimeiset 5 pv:ää olleet elämäni rankimpia. Hän ei usko olevansa lapsen isä ja tämän hetkisen psykoosinsa takia, sanoo ettei tule ehkä koskaan uskomaan, koska voin kuulemma jotenkin ihme keinoilla muuttaa dna-tulokset vääriksi, vaikkei olisikaan isä. Tällaista täällä. Miten elämä voikaan yhtäkkiä heittäytyä niin erilaiseksi? Kamalaa, että kun saatiin tietää raskaudesta, oltiin niin onnellisia, suunniteltiin, toin lehtiä neuvolasta, joita mies luki, juteltiin synnytykseen asti kaikki ja sitten häneltä lähtee järki? Hänen juttunsa eivät ole normaaleja ollenkaan ja käytös vaihtelevaa (kaikki psykoosin oireet). On pakko muuttaa yksin asumaan, koska psykoosi voi tulla aina uudestaan ja ties vaikka vauva ja minä joutuisimme vaaratilanteeseen!
Mies sanoi jättävänsä minut. En ole kertonut raskaudestakaan vielä omalle isälleni.
Muille läheisille olen kertonut raskaudesta ja nyt tulleista ongelmista. Vaikeaa. Niin vaikeaa.
Kysyin ennenkuin mies lähti ovesta "miten kerron tulevalle papalle asiasta, että joudun kasvattamaan lapsen yksin?" ja tämä vaan sanoi että "itseppä huoraat saatanan ämmä!".
Kamalinta on että en ole koskaan nähnyt sitä tuollaisena ja se on aivan erilainen kuin koskaan aiemmin. Hän on myös aina luottanut minuun.
Näin se elämä heittelee..
Eihän sitä tiedä mitä minun tapauksessani vielä käy, muttei voida yhdessä asua ja muutenkin epävarmaa kaikki.
Kaikista pahimmat ovat juuri nuo ajatukset "yksin synnärillä, vaikka sen toisen piti olla kädestä pitämässä" ja muut joita oltiin miehen kanssa suunniteltu ja kaikki miten kaiken _piti mennä_.
Raskauteni on vielä aika alussa, olen viikolla 10+5. Pelkään että tämä itkeminen tekee pahaa vauvalle.
Seuraavalla viikolla ultraan. Toisaalta hyvä, että tämä tapahtui näin alussa.. Pystyn tottumaan paremmin ajatukseen kun käy yksin nyt alusta lähtien ultrassa ja neuvolassa yms (tai no olihan mies kuulemassa ensimmäiset sydänäänet).
Vuodatin vähän liikaakin. Oli pakko.

 

[zueri]

Jos itkeminen tekee pahaa vauvalle, minun omani tulee olemaan hyvin pahasti sairas. Koko alkuraskauden elin kaoottisissa mielentilassa, olin liian yksin. Usko minua, se alkupaniikki/masennus/sekasorto menee ohi ja osansa siihen tuo myös hormonit, mitkä nyt toen teolla jyllää.

Pyskoosista tiedän, olen elänyt ja nähnyt vierestä mitä se tekee ja saa aikaan. Harhat ja sekopäinen käytös. Niin tuttua. Toivon, että miehesi saa tarvitsemaansa apua, sillä mitä nopeammin lääkitys ym aloitetaan, sitä varmemmin saat hänet entisenlaisena takaisin. Itsekseen ei psykoosista noin vain toivuta.

Nyt tarvitset voimaa ja tukea. Olen itse käynyt myös yksin neuvolat ja ultrat. Aluksi häpeillen eikä se vieläkään niin lystiä ole, vaikka odotus yli puolen välin. Katkeruus meinaa vallata mielen kun näkee muita odottajia yhdessä miehensä kanssa, mutta kaikkeen tottuu. Ei minunkaan elämä ole vielä täysin eletty tai menetetty, ei sinunkaan. Elän haaveessa, että vielä jonain pävänä minäkin löydän rakkauden, jossa pätee "niin hyvinä kuin pahoin aikoina sanonta". Tällä hetkellä se vaan tuntuu niin kovin kaukaiselta.

Pidä itsestäsi huoli. Äläkä ikinä anna periksi.

 

[Surullinen]

Hei,

On pakko kertoa oma tilanteeni tänne. Olemme olleet avioliitossa 7vuotta. Lasta olemme toivoneet monta, pitkää vuotta. Lapsettomuushoitoja olemme käyneet monia joista on yksi kohdunulkoinen sekä yksi keskenmeno.
Viime elokuussa-09 päätimme, että nyt saa hoidot jäädä ja elämme ilman lasta.
Nyt kuitenkin tulin raskaaksi ilman hoitoja ja olin todella onnellinen ja hämmästynyt. Tätä iloa kesti n.6h siihen asti kun mies tuli töistä kotiin. Hän haluaa eron !
Hänen elämä on tylsää, on kyllästynyt mikään ei tunnu miltään. Olen huomannut ,että mies on pikkuhiljaa muuttunut parin kuukauden aikana eteäisemmäksi ja mietinkin , että joku häntä painaa mutta kuitenkin ollut hellä ja rakastava kuten ennenkin.Olemme puhuneet näin viikkona paljon. Sanoin että lähde 1kk:deksi pois kotoan ja mieti mitä oikeasti haluat. Ajattelin niin että tämän kuukauden aikana ei soita, ei nähdä ei mitään niin mies siihen että voiko hän tulla käymään kotona? kun tulee niin ikävä. En ymmärrä enää yhtään mitä mies puhuu. Nyt alkuviikosta sanoi puhelimessa että ei halua minua menettää mutta siitä parin päivän päästä puhui että kyllä hän on päättänyt että haluaa eron.
Miehen tärkein tuki , hänen veljensä kuoli äkillisesti sydänkohtaukseen helmikuussa-09 ja hän puhui siitä kuinka ei pääse veljensä kuolemasta yli . Yhtä pahaolo nyt kuin sillloin kun veli kuoli. On miettinyt maasta muuttoa kaiken uudelleen aloittamista.
Olen miettinyt tätä asiaa niin paljon. Mietin, että miksi tuntuu että vain MINÄ olen se este hänen onnellisuudelle? Miksi minusta eroaminen tekee hänen elämästään yhtään helpompaa? eihän hän voi ajatuksiaan karkuun juosta. Työtä tekee kuin hullu. Kuulemma se helpottaa kun ei tarvitse miettiä asioita kun paahtaa vaan duunia.
Tuntuu kuin tämä raskaus olisi ollut hänelle se viimeinen niitti ja mietinkin ,että jos en olisi tullut raskaaksi olisiko hän puhunut erosta. Kuulemma olisi mutta sitähän en koskaan saa tietää.
Hän on tällähetkellä vielä kotona. Olemme kuin emme olisikaan. Näytämme että kaikki on normaalia mutta eihän tämä ikinä enää palaa siihen mitä ennen oli. Enkä rehellisesti enää tiedä haluanko ko.miestä enää eläämäni. Miestä joka on niin raukka että haluaa sille sekunnilla avioeron kun vaimo on raskaana vuosien jälkeen. Eihän tässä ole mitään järkeä.
ja mikä pahinta kaikesta huolimatta edelleen rakastan niin että kipeää tekee ja nämä raskaushormonit eivät mieltä ainakaan saa paremmaksi
Haluasin vain rehellisen syyn mieheltä mutta sitä en ole saanut ja tuskin saan.

 

[terapia?]

pitäiskö sun miehen mennä johonkin terapiaan keskusteleen siitä mikä painaa? veljen kuolemasta, siitä pelosta voiko hänkin saada sydänkohtauksen jne jne? Ei sen takia että miehessäsi olisi jotain vikaa, vaan siksi että hän saisi oman päänsä ja elämänsä järjestykseen. teinä tekisin niin, ja sitten tarvittaessa vaikka parisuhdeterapiaan sen päälle.

 

[Surullinen]

Olen asiasta sanonut että ehkä olisi hyvä mennä lääkäriin kun on masentunut mutta ehei, hän kuulemma ei tarvitse apua hän hoitaa tämän asian itse joten mitäs minä enää voisin tehdä?
Kun aikuinen mies ei hae apua vaikka itse välillä sanoo, että kaikki ei kunnossa.

Nyt hän näkee tilanteen niin että kun minusta eroaa niin ehkä hänen pahaolo helpottaa. Kysyinkin että mikä sinun elämässä sitten muuttuu kun lähdet? Ei hän tiedä ja että häntä pelottaa jos hän katuu jälkeenpäin. Kysyin että no, mitä sitten? Siihen hän vastasi että sitten hän tulee takaisin. Niin varmaan. Sanoin, että kun viimeisen kerran lähdet niin se on sitten oikeesti viimeinen kerta, takaisin en ota. Eihän siinä ole mitään järkeä että esim. puolen vuoden päästä kun olen saanut elämäni jatkumaan eteenpäin tulee toinen sanomaan, että kaduttaa ota mut takaisin ja taas alkaa sama leikkiminen. Mistä voin tietää ettei hän taas joku päivä sano että kyllästyttää hän lähtee. Ei . Olen asian niin päättänyt että nyt katsotaan tämä leikki loppuun ja jos ratkaisu on sitten se että lähtee niin se oli sitten siinä.

Mietin vain omaa tilannettani . Asunto jossa asumme on liian kallis minulle yksi pidettäväksi. Kun asiasta sanoin hän sanoi, että hän maksaa vuokrasta puolet aina ettei minun tarvitse lapsen kanssa muuttaa muualle. Eihän se nyt niinkään mene , että olisin sitten loppuelämäni hänen armoillaan kun maksaa vuokrasta puolet. Enhän näin pysyt omaa elämääni saamaan kasaan ollenkaan.
Sitäkin mietin, että nyt hänen on periaatteessa helppoa lähteä kun tietää, että lähde bilettämään , iskemään miehiä tässä tilassa kun olen. Voi olla hyvillä mielin kun tietää , että olen vain kotona.
Sanoinkin kerran että mitäs sitten kun tulee päivä kun näet minut toisen miehen kanssa(tosin en pysty edes ajattelemaan toisia tällähetkellä)siihen hän että Ei halua edes ajatella asiaa sitten kysyin että mitäs sitten jos joku päivä ehkä joku toinen kasvattaa sinun lapsen siihenkin vastaus ettei todellakaan halua sellaista ajatella.
Että näin....
Päivä kerrallaan. Ajatukset aikalailla sekaisin

 

[Rimpula]

Hei,

Täällä myös yksi, joka kokee odottavansa yksin. Tajusin olevani raskaana tilanteessa, jossa olin seurustellut parisen kuukautta ja tajuamassa ihastuksen ohi mentyä, että meillä tuskin on jatkamisen edellytyksiä. Hetken toivoin, että uusi tilanne olisi kasvualusta myös uusille tunteille, mutta heikolta näyttää...

Siksi tunnen olevani todella yksin, vaikka isä on innoissaan lapsesta ja olisi myös minusta. Läheiset tukevat parhaansa mukaan, mutteivät ymmärrä miksi minulle ei kelpaa mukava mies. Voi kun voisin pakottaa tunteeni! Mutta miehen seura ahdistaa ja ärsyttää suunnattomasti.

Luin juuri, että ahdistuneen äidin lapsesta tulee myös ahdistunut kortisoliarvojen ym takia. Olen itkenyt ja surrut niin paljon, että tuntuu ihmeeltä, että raskaus ei ole mennyt kesken! Muut ihmiset ympärillä mm. töissä ovat aivan innoissaan vauvauutisesta. Minä, maailman lapsirakkain ihminen taas olen vaan kauhuissani ( Olen jo sen ikäinen, etten voinut harkitakaan aborttia - jospa tämä on meikäläisen ainoa tilaisuus. Ja nyt valintaa ei enää edes voi tehdä.

On tosi vaikea hyväksyä, että minun elämäni menee näin. Olen koettanut etsiä jotain tukiryhmää tai tukihenkilöjärjestelmää kovasti, mutta tuloksetta. Onko ideoita?

 

[Surullinen]

[Rimpula-

Täällä on yksi joka kaipaa todella paljon tukiverkkoa. Olisi kiva jutella sun kanssa asioista kun samassa veneessä melkein ollaan.

 

[she]

Myös minä sain tietää olevani raskaana noin viikko sitten. Shokki on vielä päällä.

Mies ei ole valmis ja nyt yritän kerätä itseäni, voimia ja rohkeutta, sillä tahtoisin pitää lapsen. Mielelläni juttelisin yksityisemmin samantyyppisessä tilanteessa olevien kanssa.

-S

 

[Ada78.]

Myös minä olen yksin, sain tietää parisen viikkoa sitten että olen raskaana. Seurustelua takana vasta 2kk ja ehkäisyä käytettiin. Alussa isä oli innoissaan, käytiin jo neuvolassakin yhdessä. Sitten viime vkl hän hävisi! Sammutti puhelimensa ja eilen yritin soittaa ja soittaa ja soittaa ja hän ei vastannut. Laittoi viestiä, että soittaa kun pääsee töistä, mutta puoli yhdeltätoista oli sammuttanut puhelimensa.
Asumme eri kaupungeissa, joten epäilen vahvasti, että hän on palannut yhteen ex naisensa luokse ja haluaa unohtaa minut ja vauvan.
En tiedä miten pärjään, sillä äitini ei tätä hyväksy, sen tiedän! Kouluni menee päin prinkkalaan tämän takia, minulla ei ole ajokorttia.. ystäviä on tukemassa kyllä, mutta pelottaa ihan hirveesti, kumminkin tämän ikäisenä, en halua tehdä abortia, vaan kantaa vastuuni, vaikka yksin, kahden edestä...

 

[Hippu]

Myös minä sain tietää olevani raskaana noin viikko sitten. Shokki on vielä päällä.

Mies ei ole valmis ja nyt yritän kerätä itseäni, voimia ja rohkeutta, sillä tahtoisin pitää lapsen. Mielelläni juttelisin yksityisemmin samantyyppisessä tilanteessa olevien kanssa.

-S

vahinko kävi ja ei asuta samassa osoitteessa tai edes kaupungissa. miehellä jo 2v. poika edellisestä suhteesta, joka on hänelle maailman napa, mutta haluaa minun tappavan tämän alun. miehellä ei töitä, todella sekava tausta, eikä pysty ilman äitinsä tukea edes edellisestä lapsesta huolehtimaan. puhuttu kuitenkin yhteenmuutosta, yhteisestä kodista ja lapsista sitten joskus. tai mies lähinnä haaveillut. minun on ollut koko kesä vaikea enää siihen uskoa, kun ei ole toiminut ollenkaan siihen suuntaan. miehen työttömyys repinyt nyt jo suhdetta. ei edes kovin innolla ole töitä katsellut. mollin sivut ahdistaa. kalastelee ja unelmoi. nyt haluaa erota, koska hänestä ei ole vastuunottoon, eikä hän ole "valmis taas isäksi". vannoo, että etsii kyllä yhteisen kodin ja töitä, ja on niitä nyt valmis yrittämään ILMAN TÄTÄ LASTA. jos lapsen pidän, suhde on ohi, eikä halua elämäämme osallistua.

en ole koskaan ollut mikään lapsirakas, vaikka olen sitten joskus sen lapsen, kodin ja perheen halunnut. olen jo 31 ja tämä ehkä ainoa tilaisuus tulla äidiksi, mutta en vaan halua ryhtyä tähän yksin. koskaan en ole kuvitellut mitä lapsi vaatii ja minulla ei ole edes pysyvää asuntoa tai työtä (keikka hommia, joita ei tehdä edes raskaana ollessa). tiedän, että läheisten tuella pärjäisin, mutta kestänkö eron minulle rakkaasta miehestä, luopua lapsen myötä minulle rakkaasta keikkatyöstä, ottamaan vastuun. minulla myös läheisriippuvuus mieheen ja mielialalääkitys keväällä todetun masennuksen ja unettomuuden myötä.

tekis vaan mieli huutaa, että teen kaiken kuten mies haluaa, mutta jotenkin minun on vaikea luopua lapsesta, se ei TUNNU oikealta, vaikka en NYT äidiksi ole valmis tai edes tiedä haluanko sitä. ehkä ei tule toista tilaisuutta (minulla hyvin epätodennäköistä, että saisin vielä lapsia) ja jossain sisimmässäni tiedän, että saisin asiat hoitumaan. uskon myös siihen, että elämällä on tarkoitus ja lapset ovat lahja. miksi en järjellä voi tätä tilannetta miettiä, mutta onko oikein pitää lapsi, jos salaa toivoo sen korjaavan tilanteen, vaikka hyvin järjellä tietää ettei yhteistä kotia ja satukirjojen onnellista loppua tule. mies ei vaan kasva isäksi, se on hyväksyttävä, mutten pysty siihen. voinko "pakottaa" hänet isäksi. miksi en pysty hyväksymään tilannetta, että olen lapsen kanssa yksin tai sitten keskeytän raskauden ja luultavasti muutenkin epävarma suhteemme päättyy siihen tuskaan...tai sitten ei ja meille annetaan joskus paremmassa hetkessä uusi tilaisuus.

tuntuu, että pää hajoaa. ihan umpikuja ja maanantaina olis pakko päättää jotain. tuntuu, että kallistun miehen tahtoon, mutta tiedän, että kadun sitä vielä joskus, enkä edes tiedä kuinka jaksan keskeytyksen tai pystynkö edes siihen. mieli muuttuu koko ajan ja ahdistus lisääntyy. kaikki läheiseni ovat lapsen kannalla, mutta itse en tiedä jaksanko ja selviänkö.

 

[Sadgirl]

Voih mitä tarinoita. Niin liippaa läheltä omaa elämää, tilannetta, sekä omia ajatuksia ja tuntemuksia, että itku tirahteli yhden jos toisen tarinan kohdalla.

Itsellä on meinaa myöskin mutkikas tilanne vatsassani kasvavan vauvan isän suhteen- KOLMATTA kertaa. Tässä tuntee itsensä jo todella naiiviksi ja typeräksi.

Tarina olisi todella pitkä mutta yritän lyhentää.

Tapasin mieheni muutamaa vuotta vajaa kolmekymppisenä. Hän vei jalat altani ja kuuluisalla tavalla oli liian hyvää ollakseen totta, kuten olikin. Noin kuukausi tapaamisestamme olin tahattomasti raskaana. Minulla on omat epäilykseni oliko miehen toiminnalla tässä sormensa pelissä, mutten halua syytellä koska en voi olla varma.

Ahdistus oli melkoinen, sillä olimme vasta juuri tavanneet. Siitäkin huolimatta että mies vaikutti täydelliseltä isältä ja puolisolta. Pohdimme asiaa pitkään ja lopulta miehen tahdosta päädyimme aborttiin. Oli juuri sama tilanne kun sinulla Hippu; sain valita että joko lapsi tai mies. Ahdistus isäksi pakottamisesta olisi varmasti ajanut miehen tiehensä siinä vaiheessa. Ahdistus minun kohdalla aborttiin "pakottamisesta" ei kuitenkaan ajanut meitä eroon vaikka niin aluksi ajattelinkin. Päin vastoin. Minuun jäi valtava tyhjiö ja se sitoi minut entistä tiukemmin mieheen, joka osoittautui melko pian henkisesti erittäin epäkypäksi, narsistisesti käyttäytyväksi, henkisesti väkivaltaiseksi, epäluotettavaksi ja empatia sekä tunnekyvyttömäksi mieheksi.

Abortin jälkeen tuen sijaan sain osakseni mm. syyttelyä siitä, että mikäli en olisi tällainen kun olen, hän ei ikinä olisi halunnut aborttia. Se oli tavallaan vajavaisuuteni ihmisenä syytä, miksi hän sitä halusi. Myöhemmin kävi ilmi että hän roikkui vielä exässään pitkään suhteemme kanssa samaan aikaan, joka oli tod näk syy aborttiin, enkä minä, kuten hän väitti. Satuttaminen on hänen paras taitonsa. Minulla oli suhteessa paha olla mutten päässyt irti. Päinvastoin, olisin kuollut ennen kuin luopunut miehestä, joka oli minulle niin paha.

Exän kanssa ei miehellä kuitenkaan välit ottaneet tuulta alleen ( mies tyytyi minuun) ja miestä kai sitten suhteemme jatkuessa jäi myös abortti harmittamaan. Parin vuoden päästä olin uudelleen raskaana. Olimme olleet ilman ehkäisyä vajaan vuoden. Kun kerroin raskaudesta iloisena, mies alkoi ensikädessä kummastella miten se on mahdollista. Hän kun kuulemma oli laskenut ovulaatiokiertopäiväni siten että en olisi voinut olla raskaana (!). Koko raskauden riitatilanteissa hän huusi kuinka maailman kamalin asia on että sisälläni kasvaa hänen lapsensa, jonka oli kieroillut ja manipuloinut sisääni, että se oli suuri virhe ja kohteli minua todella epäkunniottavasti koko raskauden ajan. Toisia naisiakin oli. Kun lapsi syntyi, hän tuli synnytykseen mukaan ja oli ylpeä isä. Siitä asti hän on auttanut lapsen hoidossa, lapsesta on tullut hänelle kaikki kaikessa ja näen hänestä kuinka hän lasta rakastaa.

Mies halusi heti lapselle sisaruksia, mutta minä en elämäni kauheimman raskausajan ( parisuhteen kannalta ) ja historiamme vuoksi tahtonut muuta kun erota. Riitelimme koko raskausajan ja nyt 1 vuotiaan lapsen koko vauva-ajan rajusti. Tajusin että lapsen vuoksi on erottava. Ja niin hullua on miehen käytös välillä. Toisaalta juuri tuo hullu käytös esti eroamasta sillä pelkäsin mitä tapahtuu jos lapsi joutuu kahden isänsä kanssa enkä ole häntä suojelemassa.

Epäkunniottava käytös on vähentynyt koska minulla on nyt jotain mikä on miehelle tärkeintä maailmassa, mutta ei minun takiani. Eikä se ole loppunut. Mies on henkisesti eristäytynyt minusta lähes täysin, puhuu vain pakolliset tai sättii / riitelee. Lapseen keskittää paljon huomiota. Luulen että olemme tärkeitä lähinnä kulissien ylläpitämistä ajatellen.

Lopulta lähdin ja muutin lapsen kanssa pois. Mies tuli perässä melko pian ja kun kuukauden jouduin olla ilman pillereitä, mies ehti tehdä minut uudelleen raskaaksi. Itse olen tilanteeseen yhtälailla syyllinen sillä yritin järkeillä lapsellemme sisarusta pienellä ikäerolla ja mieluiten saman isän kanssa joka kuitenkin on osoittautunut olemaan hyvä isä vaikka minulle huono puoliso onkin.

Noh, nyt olen uudelleen raskaana ihan alkumetreillä. Mies on innoissaan raskaudestani ja suunnittelee meille tulevaisuutta ja taloa ym. yhdessä, perheenä. Olen ilmeisesti antanut hänelle singnaalin, että tällainen elämä on minulle ok. Mutta kun ei todellakaan ole! Minulla on nyt pulpahdellut asioita koko historiamme, viimeisimmän raskauden ajoilta, kaikkia niitä loukkauksia ja järkyttäviä olotilolja sitä tuskaa mitä olen kokenut tämän miehen kanssa. Olin jo saamassa uuden alun ja elämän, mutta hän tuli teki tämän taas. Ja minä annoin tämän tapahtua.

On järjetön ahdistus. En rakasta, en kunniota enkä enkä luota enää mieheeni. Pelkään ja vihaan häntä. Hän ällöttää minua. Tuntuu etten voi enää päivääkään olla tämän miehen kanssa. Mutta raskausaika täysin yksin pelottaa. Tiedän että raskaus on muutenkin henkisesti rankkaa- niin tämä mies vaan lisää ahdistusta vähättelevillä ilkeillä kommenteillaan ym. Eli ei ole hyviä vaihtoehtoja. Olen pohtinut ja arponut kuukausia, lemppaanko miehen lopullisesti ja nyt kun olen taas raskaana, tuli jotenkin vahvempi tunne kun koskaan, kuinka paljon hän tekee vaan pahaa minulle ja vauvoilleni.

Todella ahdistava tilanne. Itken myös joka välissä enkä voi puhua kenellekään. Ulospäin nimittäin kaikki kulissimme ovat täydelliset. Olen iloinen vauvasta mutta surullinen että tuntuu että on pakko tehdä tämä yksin......välillä mietin myös keskeytystä mutten ikinä antaisi sitä itselleni anteeksi. Tämän hetkinen lapseni saattaisi jäädä ainoaksi ja joutua tuleavaisuudessa kulkea yksin isätapaamisiin ymym. Kyllä voi ajatukset olla sekaisin.

Olisi kiva kirjoitella muiden samassa tilanteessa olevien kanssa.