E
enymmärrä
Vieras
En tiedä miten tätä ahdistusta oikein käsittelisi, joten ajattelin kysyä jos täällä kellään on ollut samanlaisia tuntemuksia, ja miten olette päässeet niistä yli.
Eli, olen raskaana viikoilla 10+1. Päällisin puolin asiat ovat ihan kunnossa, on vakituinen työ, hyvä poikaystävä joka suhtautuu raskauteen oikein positiivisesti, yhteinen iso asunto jne. Silti en pääse yli raskauden mukana tuomista ahdistusajatuksista. Vauva tuli ns. edellä "aikataulusta" (vaikka toki ymmärrän ettei vauvoja voi millään tarkalla aikataululla tehdä), eli olen aina ajtellut perustavani perheen vasta joskus kolmenkympin jälkeen. Sitä ennen oli tarkoitus elää vaan itselle ja parisuhteelle. No, olen 29v, joten tiedän miten naurettavalta kaikki tämä ulkopuolisen korvaan varmasti kuulostaa. Enhän ole kovinkaan kaukana tuosta isosta asettamastani rajapyykistä.
Olen kovasti soimannut ja syytellyt itseäni näistä ahdistusajatuksista, sillä rationaalisesti ymmärrän kuinka typerältä ja kiittämättömältäkin ne kuulostavat. Haluaisin niin kovasti olla odotuksesta onnellinen ja hehkua odottavan äidin onnea. Silti en voi mitään sille, että pyörin öisin tuskissani ajatellen kuinka oma elämäni on nyt loppu, parisuhteen ihanat ajat vaihtuvat vain väsymykseen ja kakkavaipparalliin, muutun epähaluttavaksi, paikatkin varmaan väljistyy, matkustelulle ja muille elämän nautittaville puolille voin heittää hyvästit seur. 20 vuodeksi jne jne. Ja juuri oli se joku tutkimuskin Hesarissa jonka mukaan lapset vähentävät dramaattisesti onnellisuutta verrattuna ei-lapsellisiin. Tiedän tämän kaiken kuulostavan todella itsekkäältä ja se onkin sitä. Mutta juuri nyt mietityttää, olenko valmis uhraamaan kaiken lapsen vuoksi?
Ironisinta on, että olen myös aina pelännyt hirveästi lapsettomuutta. Oma kuukautiskiertoni on tosi epäsäännöllinen ja menkkakivut aivat hirveät, joten olen aina ajatellut että raskautuminen tulee olemaan mulle varmaan vaikeaa. Siksi n. 10 v pillereiden aikana aina stressasin, että kamalaa jos sitten päälle kolmikymppisenä homma ei onnistukaan.
Kaikki tämä on hirveän ristiriitaista ja ahdistavaa, ja syyllisyys näistä ajatuksista on iso. Siksi en tarvitsisi mitään hirveää haukkumisryöppyä niskaan, toki jos jollain sellaisiakin tästä herää niin olen valmis ne ottamaan vastaan. Toivoisin kuitenkin vertaistukea, onko kukaan muu kokenut tällaisia ajatuksia? Miten olette käsitelleet ne? Ovatko menneet ohi? Kaikki joille olen live-elämässä näistä maininnut, sanovat että kun vauva syntyy, et edes muista näitä ajatuksia. Mutta mitä jos niin ei käy? Päin naamaa kukaan ei tunnusta katuvansa äidiksi ryhtymistä, mutta netissä anonyyminä näitäkin naisia tuntuu olevan aika paljon... mistä tietää jos itselle käy juuri niin? Onko elämä silloin oikeasti pilalla? Se olisi ihan hirveän epäreilua lastakin kohtaan, syytönhän hän tähän kaikkeen on.
Eli, olen raskaana viikoilla 10+1. Päällisin puolin asiat ovat ihan kunnossa, on vakituinen työ, hyvä poikaystävä joka suhtautuu raskauteen oikein positiivisesti, yhteinen iso asunto jne. Silti en pääse yli raskauden mukana tuomista ahdistusajatuksista. Vauva tuli ns. edellä "aikataulusta" (vaikka toki ymmärrän ettei vauvoja voi millään tarkalla aikataululla tehdä), eli olen aina ajtellut perustavani perheen vasta joskus kolmenkympin jälkeen. Sitä ennen oli tarkoitus elää vaan itselle ja parisuhteelle. No, olen 29v, joten tiedän miten naurettavalta kaikki tämä ulkopuolisen korvaan varmasti kuulostaa. Enhän ole kovinkaan kaukana tuosta isosta asettamastani rajapyykistä.
Olen kovasti soimannut ja syytellyt itseäni näistä ahdistusajatuksista, sillä rationaalisesti ymmärrän kuinka typerältä ja kiittämättömältäkin ne kuulostavat. Haluaisin niin kovasti olla odotuksesta onnellinen ja hehkua odottavan äidin onnea. Silti en voi mitään sille, että pyörin öisin tuskissani ajatellen kuinka oma elämäni on nyt loppu, parisuhteen ihanat ajat vaihtuvat vain väsymykseen ja kakkavaipparalliin, muutun epähaluttavaksi, paikatkin varmaan väljistyy, matkustelulle ja muille elämän nautittaville puolille voin heittää hyvästit seur. 20 vuodeksi jne jne. Ja juuri oli se joku tutkimuskin Hesarissa jonka mukaan lapset vähentävät dramaattisesti onnellisuutta verrattuna ei-lapsellisiin. Tiedän tämän kaiken kuulostavan todella itsekkäältä ja se onkin sitä. Mutta juuri nyt mietityttää, olenko valmis uhraamaan kaiken lapsen vuoksi?
Ironisinta on, että olen myös aina pelännyt hirveästi lapsettomuutta. Oma kuukautiskiertoni on tosi epäsäännöllinen ja menkkakivut aivat hirveät, joten olen aina ajatellut että raskautuminen tulee olemaan mulle varmaan vaikeaa. Siksi n. 10 v pillereiden aikana aina stressasin, että kamalaa jos sitten päälle kolmikymppisenä homma ei onnistukaan.
Kaikki tämä on hirveän ristiriitaista ja ahdistavaa, ja syyllisyys näistä ajatuksista on iso. Siksi en tarvitsisi mitään hirveää haukkumisryöppyä niskaan, toki jos jollain sellaisiakin tästä herää niin olen valmis ne ottamaan vastaan. Toivoisin kuitenkin vertaistukea, onko kukaan muu kokenut tällaisia ajatuksia? Miten olette käsitelleet ne? Ovatko menneet ohi? Kaikki joille olen live-elämässä näistä maininnut, sanovat että kun vauva syntyy, et edes muista näitä ajatuksia. Mutta mitä jos niin ei käy? Päin naamaa kukaan ei tunnusta katuvansa äidiksi ryhtymistä, mutta netissä anonyyminä näitäkin naisia tuntuu olevan aika paljon... mistä tietää jos itselle käy juuri niin? Onko elämä silloin oikeasti pilalla? Se olisi ihan hirveän epäreilua lastakin kohtaan, syytönhän hän tähän kaikkeen on.
