Raskaus ja äidiksi tulo ahdistaa :(

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja enymmärrä
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
E

enymmärrä

Vieras
En tiedä miten tätä ahdistusta oikein käsittelisi, joten ajattelin kysyä jos täällä kellään on ollut samanlaisia tuntemuksia, ja miten olette päässeet niistä yli.

Eli, olen raskaana viikoilla 10+1. Päällisin puolin asiat ovat ihan kunnossa, on vakituinen työ, hyvä poikaystävä joka suhtautuu raskauteen oikein positiivisesti, yhteinen iso asunto jne. Silti en pääse yli raskauden mukana tuomista ahdistusajatuksista. Vauva tuli ns. edellä "aikataulusta" (vaikka toki ymmärrän ettei vauvoja voi millään tarkalla aikataululla tehdä), eli olen aina ajtellut perustavani perheen vasta joskus kolmenkympin jälkeen. Sitä ennen oli tarkoitus elää vaan itselle ja parisuhteelle. No, olen 29v, joten tiedän miten naurettavalta kaikki tämä ulkopuolisen korvaan varmasti kuulostaa. Enhän ole kovinkaan kaukana tuosta isosta asettamastani rajapyykistä.

Olen kovasti soimannut ja syytellyt itseäni näistä ahdistusajatuksista, sillä rationaalisesti ymmärrän kuinka typerältä ja kiittämättömältäkin ne kuulostavat. Haluaisin niin kovasti olla odotuksesta onnellinen ja hehkua odottavan äidin onnea. Silti en voi mitään sille, että pyörin öisin tuskissani ajatellen kuinka oma elämäni on nyt loppu, parisuhteen ihanat ajat vaihtuvat vain väsymykseen ja kakkavaipparalliin, muutun epähaluttavaksi, paikatkin varmaan väljistyy, matkustelulle ja muille elämän nautittaville puolille voin heittää hyvästit seur. 20 vuodeksi jne jne. Ja juuri oli se joku tutkimuskin Hesarissa jonka mukaan lapset vähentävät dramaattisesti onnellisuutta verrattuna ei-lapsellisiin. Tiedän tämän kaiken kuulostavan todella itsekkäältä ja se onkin sitä. Mutta juuri nyt mietityttää, olenko valmis uhraamaan kaiken lapsen vuoksi?

Ironisinta on, että olen myös aina pelännyt hirveästi lapsettomuutta. Oma kuukautiskiertoni on tosi epäsäännöllinen ja menkkakivut aivat hirveät, joten olen aina ajatellut että raskautuminen tulee olemaan mulle varmaan vaikeaa. Siksi n. 10 v pillereiden aikana aina stressasin, että kamalaa jos sitten päälle kolmikymppisenä homma ei onnistukaan.

Kaikki tämä on hirveän ristiriitaista ja ahdistavaa, ja syyllisyys näistä ajatuksista on iso. Siksi en tarvitsisi mitään hirveää haukkumisryöppyä niskaan, toki jos jollain sellaisiakin tästä herää niin olen valmis ne ottamaan vastaan. Toivoisin kuitenkin vertaistukea, onko kukaan muu kokenut tällaisia ajatuksia? Miten olette käsitelleet ne? Ovatko menneet ohi? Kaikki joille olen live-elämässä näistä maininnut, sanovat että kun vauva syntyy, et edes muista näitä ajatuksia. Mutta mitä jos niin ei käy? Päin naamaa kukaan ei tunnusta katuvansa äidiksi ryhtymistä, mutta netissä anonyyminä näitäkin naisia tuntuu olevan aika paljon... mistä tietää jos itselle käy juuri niin? Onko elämä silloin oikeasti pilalla? Se olisi ihan hirveän epäreilua lastakin kohtaan, syytönhän hän tähän kaikkeen on.
 
Mulle olisi käynyt varmaan samalla tavalla, jos olisin tullut raskaaksi 29 v. Nyt olin vähän yli kolmekymppinen ja oli vähän sellainen fiilis, että nyt tai ei koskaan. Kun lapsen saa, kaikki tuo unohtuu. Mietin itse asiassa, että mitä tässä oikein odoteltiin ja olisin mielelläni saanutkin ne lapset jo muutamaa vuotta aiemmin! Se on kyllä ihmeellistä, miten niin alunperin ahdistavasta asiasta tulee niin perin normaali ja ihana juttu.

Kyllä se siitä. Et vain ehtinyt käydä tätä läpi ennen raskautumista ja käyt sitä nyt raskauden aikana.
 
Raskausaika on pitkä, ehdit sopeutua. SUlle olisi ehtinyt se kamala kuume vauvan saantiin tulla kyllä, nyt vältyit siltä, kun vauva tulee etuajassa ;)

Ja juu, oli alussa samanlaista pelkoa. Meni ohi, vaikka palasi raskausaikana ajoittain heikompana.
 
Normaaleja ajatuksia, mutta jos ne tuntuu käyvän päälle, käy vaikka perheneuvolassa keskustelemassa.

Matkustelua ei ainakaan tarvitse lopettaa vauvan vuoksi. Rintamaidolla oleva vauvahan on mitä mainioin matkailija, eikä vähän isommankaan kanssa ole kuin mukavaa reissata. Me ollaan 7-vuotiaan kanssa lähdössä kohta hänen 12. etelänmatkalleen (jos nyt laskuissa pysyin perässä).
 
  • Tykkää
Reactions: Xelda
Meidän vauva oli ihan suunniteltu, odotettu ja toivottu. Kuitenkin samanlaiset tunteet mitä kuvasit, pääsi yllättämään kun tulin raskaaksi. Raskausaika olin hirveintä aikaa ikinä, ei ollutkaan niin ihana olla "maha pystyssä". Tuntui itsestäkin välillä tosi pahalle ajatella niin, kun kyseessä oli kuitenkin toivottu lapsi. Monen monta kertaa ajattelin että en sittenkään ole valmis tähän, olenko hullu tms... On kuitenkin ihan normaalia ajatella noin, pelätä tulevaa. Uskon että on luonnon tapa valmistella meitä äitiyteen.
Vauvan synnyttyä ei myöskään ollut ruusunpunaista, vaan puolisen vuotta siinä meni ennenkuin ihan oikeasti pystyin sanomaan että nautin elämästäni. Mietin mooooonta kertaa valvottuina öinä etten ikinäkoskaanmilloinkaan ryhdy tähän ainakaan uudestaan, elämäni on helvettiä. Mietin miksi luovuin jo valmiista hyvästä elämästä jne... Mutta, kyllä ne ajatukset äkkiä vaan unohtuu, en mä oikeasti tuosta rakkaasta otuksesta ikinä halua luopua :)
En oikein osaa ajatuksistani enempää kertoa kun ei toi suullinen anti ole mitä parhain, mutta haluan kertoa sulle että ymmärrän täysin mistä puhut. Omasta puolestani en voi sanoa kuin että en kadu ikimaailmassa lapsen saantia, sillä se antaa enemmän kuin ottaa. Mulle on avautunut ihan uusi ja ihana maailma, ehdottomasti parasta aikaa elämässäni.

Mä olin esikoista odottaessani 27v, että en kanssa enää mikään teini.
 
Jep, ihan normaalia. :)

Mä en ole koskaan ymmärtänyt noita puheita, että oma elämä loppuu kun saa lapsen. Toki rutiineja täytyy muuttaa, ja asiat pitää tehdä lapsen ehdoilla, mutta kyllä mulla on ainakin ollut hyvin täysi elämä myös lapsen syntymän jälkeen - olen opiskellut osa-aikaisesti koko lapsen elämän ajan (nyt 2v), ollaan matkusteltu lapsen kanssa, parisuhde voi paremmin kuin koskaan, seksi on parempaa kuin ennen lasta, molemmilla vanhemmilla on omaa aikaa jne. Ja ei, en hylännyt lastani päivähoitoon 2-viikkoisena tai edes 1-vuotiaana (kun tämä tuntuu olevan joillekin tärkeää tietää) vaan hän on ollut kotihoidossa koko ajan (minä, isänsä tai mummi hoitajana). Ja ettei kukaan nyt vaan pitäisi mua huonona äitinä sen takia, että pidin itsekkäästi kiinni omista jutuistani niin kyllä, täysimetin 6 kk ja osittain 1-vuotiaaksi. Ja oho, meillä oli myös kestot käytössä.

Oman itsensä säilyttäminen on todella tärkeetä, mulle ainakin. Toki me oltiin/ollaan siitä onnellisessa asemassa, että meillä on ollut koko ajan vahva tukiverkosto meitä auttamassa. Tästäkin huolimatta mua rasittaa aika useinkin kotona "homehtuminen" kun haluaisin jo takaisin kouluun jatkamaan opintoja ja sitten töihin, mutta nyt täytyy vaan odottaa muutama vuosi - olen siis uudelleen raskaana, haluan tehdä lapset ennen työelämään siirtymistä. Mä voin ainakin rehellisesti myöntää, että välillä päähän löytää tiensä nekin ajatukset, että mitä jos meillä ei oliskaan tota lasta, voisin hypätä ex tempore koneeseen ja asua meluisissa hostelleissa, tavata ihmisiä... Mutta sitten katson tuota heppua silmiin, saan hymyn ja "Moi äiti" viimeistään hävittää kaikki negatiiviset tuntemukset.

On se oikeasti sen arvoista.
 
ahdistaa voi jo ihan raskausoireena ja mä hehkuin odotuksen onnea ainakin vasta puolen välin toisella puolen.. Meijän parisuhde on muuttunut vain paremmaksi lapsen myötä. eikä sitä kakkavaipparallia kovin kauaa kestä. Mun kroppa ei oo muuttunu juur mihinkään, mut ihmisenä olen kasvanut ja mitä matkusteluu tulee niin meidän 2.v on jo matkannut amerikat ja thaimaat ja mukavaa on ollut! Tsemppiä odotukseen! :)
 
[QUOTE="vieras";23172536]Juominen auttaa tuohon tilapäiseen ahdistukseen parhaiten. Ihan kovia kännejä ei tietenkään kannata raskaana juoda mutta iltaisin sellainen pieni muutaman oluen ja paukun pöhnä tuudittaa mukavasti uneen ja auttaa rauhoittumaan.[/QUOTE]

No huh huh!!!!
 
Hesarin tutkimus oli JENKEISTÄ! Siellä lapset on ihmisten mielestä vain este rahanteolla ja itsenäiselle elämälle. Toisin on täällä meillä.
Suomalaisen tutkimuksen mukaan juuri alle 3-vuotiaiden lasten vanhemmat ja kotiäidit &-isät ovat kaikkein onnellisimpia. :D
http://www.iltalehti.fi/uutiset/2010110812632411_uu.shtml
 
niin joo ja piti sanoa, että ihan normaalia ajatuksia sulla. mulla vielä toisen lapsenkin odotus toi samanlaisia ajatuksia. vasta nyt yli kolmikymppisenä ja kolmatta lasta odottavana ahdistus on tiessään.. ja siis kyllä se ensimmäistä ja toistakin lasta odottaessa sit hävis kun masu alkoi kasvaa ja puoliväli raskaudesta ylitetty.

harmi ettei toi mun linkki toiminut, koitetaas uudestaan:

http://www.iltalehti.fi/uutiset/2010110812632411_uu.shtml
 
[QUOTE="anu";23172573]Hesarin tutkimus oli JENKEISTÄ! Siellä lapset on ihmisten mielestä vain este rahanteolla ja itsenäiselle elämälle. Toisin on täällä meillä.
Suomalaisen tutkimuksen mukaan juuri alle 3-vuotiaiden lasten vanhemmat ja kotiäidit &-isät ovat kaikkein onnellisimpia. :D
IL tutki: He ovat Suomen onnellisimmat | Kotimaan uutiset | Iltalehti.fi[/QUOTE]

Höh. Hesari vain referoi lyhyesti Ylioppilaslehden artikkelia, jossa oli käsitelty ties kuinka montaa tutkimusta, ja johtopäätöksenä voitiin vetää, että länsimaissa yleisesti lastensaanti keskimäärin vähensi onnellisuutta, ainankin joksikin aikaa.

Mutta ap, nuo ajatukset on ihan normaaleja ja kuuluu "prosessiin". Se on niin ison luokan asia, että olisi ihme jos mitään huolta ei olisi. Jos vielä ahdistaa, puhu neuvolassa.
 
Jep, ihan normaalia. :)

Mä en ole koskaan ymmärtänyt noita puheita, että oma elämä loppuu kun saa lapsen. Toki rutiineja täytyy muuttaa, ja asiat pitää tehdä lapsen ehdoilla, mutta kyllä mulla on ainakin ollut hyvin täysi elämä myös lapsen syntymän jälkeen - olen opiskellut osa-aikaisesti koko lapsen elämän ajan (nyt 2v), ollaan matkusteltu lapsen kanssa, parisuhde voi paremmin kuin koskaan, seksi on parempaa kuin ennen lasta, molemmilla vanhemmilla on omaa aikaa jne. Ja ei, en hylännyt lastani päivähoitoon 2-viikkoisena tai edes 1-vuotiaana (kun tämä tuntuu olevan joillekin tärkeää tietää) vaan hän on ollut kotihoidossa koko ajan (minä, isänsä tai mummi hoitajana). Ja ettei kukaan nyt vaan pitäisi mua huonona äitinä sen takia, että pidin itsekkäästi kiinni omista jutuistani niin kyllä, täysimetin 6 kk ja osittain 1-vuotiaaksi. Ja oho, meillä oli myös kestot käytössä.

Oman itsensä säilyttäminen on todella tärkeetä, mulle ainakin. Toki me oltiin/ollaan siitä onnellisessa asemassa, että meillä on ollut koko ajan vahva tukiverkosto meitä auttamassa. Tästäkin huolimatta mua rasittaa aika useinkin kotona "homehtuminen" kun haluaisin jo takaisin kouluun jatkamaan opintoja ja sitten töihin, mutta nyt täytyy vaan odottaa muutama vuosi - olen siis uudelleen raskaana, haluan tehdä lapset ennen työelämään siirtymistä. Mä voin ainakin rehellisesti myöntää, että välillä päähän löytää tiensä nekin ajatukset, että mitä jos meillä ei oliskaan tota lasta, voisin hypätä ex tempore koneeseen ja asua meluisissa hostelleissa, tavata ihmisiä... Mutta sitten katson tuota heppua silmiin, saan hymyn ja "Moi äiti" viimeistään hävittää kaikki negatiiviset tuntemukset.

On se oikeasti sen arvoista.


kuule mä ymmärrän hyvin noi tunteet siitä että oma elämä loppuu

minulle kun syntyi esikoinne,kaikki kaverit lähti, mies lähti jo raskausa aikana toisen matkaan. vauva oli 15min päiväunia nukkuva, yöllä 5-12kertaa heräävä,yöllä tunteja valvova. jatkuvasti kannettava. ja sitten sen jälkeen jatkuvasti vahdittava(ja se on sitä vieläkin nyt 6,5v iässä,paitsi jos ollaan kotona kaksin) kivaa. siihen päälle ei mulla ollutkaan tukiverkkoi,niinku luulin että 24/7 olin ekat 2vuotta lapsen kanssa. sitten pyysin tukiperheen sain 2vrk/kuukaudessa lomaa. lapsi heräili 1v 10 ajan öisin. <3 rakas lapsi. mutta voisi olla niin paljon helpompaa

naapurilla nukkuu hyvin vastasyntynyt ja koko ajan on tyytyväinen. no erilaisia kaikki ovat.

tuon kanssa ei ainakaan voisi ikinä kuvitella menevän ulkomaille, eihän siitä tulisi mitään.
 
Ihanaa, kiitos kaikille ymmärtävistä kommenteista :,) odotin paljon enemmän linjaa että "kiittämätön idiootti, lapset ovat lahja jumalalta ja tollaiset ihmiset ei niitä edes ansaitsis" tms..

En tosiaan tiennyt että on näin yleistä kokea tällaisia tunteita, täällä kaksplussassakin kaikki tuntuvat olevan vain yksinomaan onnellisia odotuksesta, ja onnettomia jos raskautuminen ei onnistu, eikä toisinpäin. Yritin mm. etsiä ketjuja hakusanoilla "raskaus ahdistaa" ja löysin vain yhden ainoan, todella vanhan ketjun, eli ajattelin olevani tosi poikkeava ja "epäonnistunut" ihmisenä kun koen näin vielä tämän ikäisenäkin. Itsesyytökset ovat tosiaan olleet suuret, kun tuntuu että niin paljon nuoremmatkin ja paljon hankalammassa elämäntilanteessa olevat ottavat äitiyden paremmin vastaan kuin minä.

Seinät ovat välillä todella tuntuneet kaatuvan päälle ja yön mustimpina hetkinä pallottelin päässäni myös aborttia, mutta en voisi elää itseni kanssa jos sen tekisin. Tästä syystä on ollut olo, että elämä on joka tapauksessa loppu, en voi nauttia enää elämästä kummankaan vaihtoehdon jälkeen (abortin tehneenä tai lapsen pitäneenä). Aborttia en siis aio tehdä kun raskaus on nyt näinkin pitkällä (eniten harkitsin asiaa viikoilla 5-6), mutta välillä toivon kovasti että luonto hoitaisi asian ja syyllisyys näistäkin ajatuksista on hirveä :(

Onneksi tosiaan raskausaika on pitkä ja tässä on aikaa vielä sopeutua ajatukseen. Ja yritän lohduttautua sillä, että en jää lapsen kanssa yksin, vaan on mies sekä kahdet isovanhemmat jotka sanovat mielellään osallistuvansa ja auttavansa. Ehkä näin omalle itselle ja persoonalle jää siten tilaa myös äitiyden jälkeen.
 
Minulla on täysin samoja ajatuksia kun viestiketjun aloittajalla... onneksi löysin tämän ketjun koska olen itkenyt kuinka erilainen olen. Syyttänyt nimenomaan ahdistuneisuushäiriötä tästä kaikesta.. tuntuu niin paskalta että ottaa kaikki asiat niin kovin raskaasti...pelkään kuollakseni miten pärjään vauvan kanssa kun jouduin luopumaan koirastani vuosi sitten juuri jaksamiseni takia... Keskeytystä olen miettinyt,mutta jokin minua jarruttelee,enkä selvästikään sitä haluaisi tehdä.

voikun aloittaja olisi täällä jonka kanssa voisin vaihtaa kysymyksiä ja kysellä miten heille kävi...
 
Vanha viestiketju, mutta edelleen ajankohtainen. Itsellä raskaus alussa rv 7 ja jotain. Aivan järkyttävä ahdistus ja päässä pyörii vaan ajatus, että en ole valmis. Keskeytys ei kuitenkaan tunnu vaihtoehdolta vaikka salaa olen myöskin toivonut, että "luonto" hoitaisi asian. Kamala syyllisyyden tunto, että ajattelen näin...
 
Silti en voi mitään sille, että pyörin öisin tuskissani ajatellen kuinka oma elämäni on nyt loppu, parisuhteen ihanat ajat vaihtuvat vain väsymykseen ja kakkavaipparalliin, muutun epähaluttavaksi, paikatkin varmaan väljistyy, matkustelulle ja muille elämän nautittaville puolille voin heittää hyvästit seur. 20 vuodeksi jne jne. Ja juuri oli se joku tutkimuskin Hesarissa jonka mukaan lapset vähentävät dramaattisesti onnellisuutta verrattuna ei-lapsellisiin.

Tämähän nyt pitää täysin paikkaansa. Kaikki jotka väittävät muuta niin valehtelevat. Mutta kaikkeen tottuu. Kannattaa yrittää heti alkuun pitää kiinni omista jutuista. Vauvalle säännöllisesti hoitaja, että pääsette miehen kanssa kahdestaan jonnekkin. Kyllä se elämä palautuu normaaliin uomaan sitten vuosien päästä.
 
Raskauteen ja äitiyteen liittyy myös negatiivisia tunteita; toisilla vähemmän ja toisilla enemmän, toisilla toisessa muodossa ja toisilla toisessa.

Myös syyllisyys kuuluu asiaan, mutta kannattaa opetella olemaan itselle armollisempi.

Joskus voimakkaat ja jatkuvat neg. tunteet kertoo siitä, ettei ihminen ole oikeasti valmis vanhemmuuteen mutta toisaalta: äidiksi kasvetaan, ei kukaan ole "heti valmis äiti". Toisilla kasvu voi kestää kauemmin tai voi tuntua ainakin siltä esim. elämäntilanteen tai nuoren iän vuoksi.

Pelot ja neg. tunteet kannattaa käsitellä, kuten nyt teettekin mm. kirjoittamalla asiasta. Yleensä tuollaisen käsittelyn kautta kyseiset tuntemukset väistyy pikku hiljaa taka-alalle, olo helpottuu ja raskaudesta/äitiydestä/vauvasta pystyy nauttimaankin.

Mikäli olo ei ala helpottua, kannattaa miettiä vakavasti eri vaihtoehtoja ja hakea apua heti alussa, jos aikoo synnyttää lapsen.
 
Ihanaa, kiitos kaikille ymmärtävistä kommenteista :,) odotin paljon enemmän linjaa että "kiittämätön idiootti, lapset ovat lahja jumalalta ja tollaiset ihmiset ei niitä edes ansaitsis" tms..

En tosiaan tiennyt että on näin yleistä kokea tällaisia tunteita, täällä kaksplussassakin kaikki tuntuvat olevan vain yksinomaan onnellisia odotuksesta, ja onnettomia jos raskautuminen ei onnistu, eikä toisinpäin. Yritin mm. etsiä ketjuja hakusanoilla "raskaus ahdistaa" ja löysin vain yhden ainoan, todella vanhan ketjun, eli ajattelin olevani tosi poikkeava ja "epäonnistunut" ihmisenä kun koen näin vielä tämän ikäisenäkin. Itsesyytökset ovat tosiaan olleet suuret, kun tuntuu että niin paljon nuoremmatkin ja paljon hankalammassa elämäntilanteessa olevat ottavat äitiyden paremmin vastaan kuin minä.

Seinät ovat välillä todella tuntuneet kaatuvan päälle ja yön mustimpina hetkinä pallottelin päässäni myös aborttia, mutta en voisi elää itseni kanssa jos sen tekisin. Tästä syystä on ollut olo, että elämä on joka tapauksessa loppu, en voi nauttia enää elämästä kummankaan vaihtoehdon jälkeen (abortin tehneenä tai lapsen pitäneenä). Aborttia en siis aio tehdä kun raskaus on nyt näinkin pitkällä (eniten harkitsin asiaa viikoilla 5-6), mutta välillä toivon kovasti että luonto hoitaisi asian ja syyllisyys näistäkin ajatuksista on hirveä :(

Onneksi tosiaan raskausaika on pitkä ja tässä on aikaa vielä sopeutua ajatukseen. Ja yritän lohduttautua sillä, että en jää lapsen kanssa yksin, vaan on mies sekä kahdet isovanhemmat jotka sanovat mielellään osallistuvansa ja auttavansa. Ehkä näin omalle itselle ja persoonalle jää siten tilaa myös äitiyden jälkeen.
 
Vieläkö olet linjoilla????

Hei!

Täällä eräs toinen ahdistunut mamma. Mulla taitaa ollakin syytä ahdistukseen. Sain ekan lapsen 10 vuotta sitten. Nyt kasassa on neljä ja yksi enkelivauva.

Ajattelin, että tässä se on. Varasin kahdesti ajan sterilisaatioon. En uskaltanut. Ensin en siksi, että jos kadun, sitten en siksi, jos vaikka tulee joku komplikaatio.

Nyt odottelen neuvolakäyntiä, joka on ensi viikolla. En ole vauvasta innoissani. Toivon myös, että luonto sen hoitaisi pois. En jaksaisi enää. En ole enää niin nuori, toki en myöskään ikäloppu.

Onko tämä nyt sitten joku plussaamisen jälkeinen masennus?
 
Hei!

Samoilla ajatuksilla liikenteessä, seuraakohan tätä keskustelua enää kukaan? Olisi mukava kuulla miten nyt perheelliste arki sujuu tai löytää uusia raskaana olevia.
 

Yhteistyössä