Raskaus ja yksinäisyys

[Yksinäinen odottaja]

Pakko purkaa edes tänne. Tuntuu että kaikki muut palstat ja odottavat äidit hehkuvat raskauden iloa ja onnea. Niin minäkin luulin, mutta tässä sitä vain ollaan yksin ja itku silmässä. Miehen kanssa menee muuten hyvin, hän ei vain ole enää yhtäkkiä kiinnostunut yhtään tulokkaasta, yhtään silitystä mahalle tai kertaakaan hän ei ole huomannut kysyä että miten voin tai ylipäänsä mitään vauvaan tai odotukseen liittyvää kommenttia ei ole tullut oma aloitteisesti. Nyt menossa 18 viikko, luulisi hänen nyt jo edes tottuneen asiaan.

No luulin että saisin tukea vanhemmiltani ja he edes olisivat onnellisia tästä ensimmäisestä lapsenlapsestaan, mutta ei oikeastaan minkäänlaista muuta reaktiota kuin normaalit onnittelut ja väkinäiset kuulumis kysymykset puhelujen yhteydessä. Asumme todella kaukana toisistamme että muuten emme sillain tapaa kuin harvoin. Ja minä kun typerä luulin että äitini hieman ilostuisi ja höyrähtäisi niinkuin muut tulevat mummot mutta ei mitään.

Ystävillä ei ole vielä lapsia, mutta hekin kysyvät kohteliaasti kuulumiset mutta tunnen olevani ihan toisella planeetalla juttuineni.

En minä nyt osaa sitten enää itsekään olla asiasta iloinen ja positiivinen. Kaikenlaiset kummitukset alkavat pyöriä mielessä että mitähän tämä kaikki nyt tuo tullessaan, ja olenkohan tehnyt elämäni suurimman virheen. Itse ja miehenikin vielä yritys vaiheessa ajatteli että lapsi voisi sopia kuvioon, kun opiskelut on suoritettu, vakkari työ ja kiva koti. Eli periaatteessa kaikki kunnossa.

Harmittaa kovasti, kun haluaisin yhdessä iloita vauvasta muiden kanssa, tämä vie voimat omaltakin ilolta. Täytyy ehkä opettella yksin pärjäämään ja unohtaa muut tökeröt ihmiset ja läheiset, se vain on jotenkin niin vaikeaa...

 

[äippä22]

heippa!

ei oo mitenkään tavallista, et varsinkin ekaa odottaessa tuntee itsensä yksinäiseksi, erityisesti jos tuttavapiirissä ei ole pienten lasten vanhempia.

odotan itse nyt toista, samoilla viikoilla suunnilleen (18+2), ja nyt on siinä mielessä helpompaa, et kun esikoisen kanssa (ikää 9kk) on niin paljon touhua, ettei kauheasti ehdi murehtia asioita, mut ekasta odotuksesta alkanut yksinäisyys ei oo kyllä vieläkään helpottanut. mulla oli ekan syntyessä vielä pari ""hyvää"" ystävää, joista toisella oli pikkuinen, joten oli edes vähän kontakteja, mut nyt ei oo enää niitäkään. mulla tilanne on se, et oon niin nuori(22v), et monet tutut vielä opiskelee ja viettää sinkkuelämää, ja kun ite on ollut jo yli 4v naimisissa ja kohta kahden lapsen äiti, niin tuntuu siltä,et on ihan mahdoton löytää ketään samalla aaltopituudella olevaa, varsinkin kun oon vielä aikas huono tutustumaan uusiin ihmisiin, enkä oo mikään sellanen menijä/bailaaja-tyyppi ollut koskaan, enemmänkin koti-ihminen, niin joskus tuntuu,et oon tosiaan jäänne jostain kivikaudelta.

meillä ei myöskään mies kauheesti muista kysellä vointeja ja se mikä on ollut alkuun ekan syntymän jälkeen tosi iso shokki, niin se, et miehelle ei lapsi ookaan ollut niin tärkeä kuin itselle. ilmeisesti se on vähän niinkin, et miehellä kestää huomattavasti kauemmin (ainakin joillain) sisäistää se isänroolinsa ja sitä kautta lapsi sitten tulee tärkeämmäksi. vasta ihan viime aikoina meillä on mies ja lapsi alkanu enemmän viihtyä yhdessä ja esim. kun mies tulee töistä, niin tyttö on aina ihan innoissaan, isistä puhumattakaan, kun neiti väläyttää kauneimman hymynsä isukille.

niin, enpä tiedä olikohan tästä nyt sulle mitään varsinaista hyötyä, mut purinpahan nyt sit taas näköjään jotain omiakin tuntojani.

 

[älä nyt....]

Voithan yksiksesikin iloita tulevasta vauvasta Mies kypsyy iloitsemaan asiasta varmasti myöhemmin, kun masusta on kasvanut isompi ja sinä juttelet asiasta ja ostelet kotin vauva juttuja.. tms...

Ei meilläkään tulevat isovanhemmat mitään ihme-herkkyyskohtauksia ole saaneet... soittavat kerran viikossa tai minä soitan kotiinpäin. Ei äitini / isäni tai miehen puoleltakaan kysellä muutakuin miten on voinut ja potkiiko tms... ei mitään syvällistä tai ei mitään hekumointi. Meillä on mun vanhempien puolelta elossa myös heidän mummunsa ja pappansa...heistä kukaan ei ole edes soittanut tai lähettänyt korttia...vaikka näin tekivätkin kun kuulivat veljelle ja hänen vaimolleen tulevasta vauvasta...Osaksi se ettei vanhemmat juttele vauva -asioista kanssani varmaan johtuu siitä ettemme asu kovin lähellä, joten rv 13 jälkeen emme ole sukulaisia nähneet. Nyt rv 21. Periaatteessa ainoastaan kun kerroin asiasta, näin heidän olevan asiasta iloisia...nyt he käyttäytyvät melko normaalisti...mutta uskon silti että he odottavat tätäkin lastenlasta innokkaana...kaikki eivät vain näytä niin tunteitaan...tai he puhuvat asiasta keskenään...

Kyllä miehesi vielä kerkeää intoilla vauvasta....anna hänen ottua ajatukseen... monet valittavat tuota samaa vielä rv 30-35... ei sulla tuossa vaiheessa ole hätää vaikka mies ei niin innossaan vauvasta juttele, kysele miten voit tms...

Ja voithan ilman kysymättäkin kertoa asioita...Ostat parit potkarit tai jotain muuta vaatetta ja näytät kuin suloisia ne ovat tai näyttelet masuasi ja kysyt onko jo paljon kasvanut...kyllä mies varmaan jotain vastaa. Ehkä hän ei vain tuossa vaiheessa osaa oikein jutella asiasta. Mutta varmasti vielä oppii....

Eli neuvon sua oleen kiirehtimättä...itsellesi odotus on tosi konkreettista ja varmaan vauva alkaa pian liikkumaankin...iloitse siitä!!!! Kyllä muiden innostuskin alkaa varmasti enemmän näkyä masun kasvaessa ja synnytyksen lähestyessä... juttele vauvalle ja silittele sitä....myös iltoisin...ehkä miehesikin sitten jossain vaiheessa, varsinkin kun potkut alkavat tuntumaa, haluaa silitellä masuasi ja tunnustella potkuja...

tsemppiä!!!! Varmasti kaikki menee loistavasti ja olet turhaan huolissasi!!!!

 

[tepa]

näyttää siltä, että tänään täytyy pistää lusikkansa vähän joka soppaan meikäläisen... mulla on viikkoja nyt 16+1 , kolmas lapsi, mutta mieheni eka...olemme yrittäneet tätä nyyttiä pari vuotta enemmän ja vähemmän aktiivisesti ja kun nyt tärppi tuli oli mieheni ensin tosi innoissaan... nyt jo jonkin aikaa on ollut täysin toisenlaista...ei kysymyksen kysymystä, ei kommentteja, ei mitään..olemme alkaneet pikkuhiljaa kertoa ympärille, että perheenlisäystä on tulossa ja onnitteluihinkin mieheni vastaa, että "" ei se vielä ole syntynyt ""...luulen siis, että osa ""välinpitämättömyyttä"" onkin pelkoa ja huolta, jota mieheni ei osaa pukea sanoiksi ja päätyy sitten käyttäytymään ""huonosti""...ehkä teillä on sama juttu ...ehkä miestäsi pelotta meneekö kaikki hyvin, ehkä se, viekö vauva kaiken aikasi ja huomiosi...raskaus ja lapsen saaminen on miehillekin iso juttu ja ehkä vielä vaikeampaa kuin meille naisille, koska he eivät saa kokea sitä fyysisesti...ovat polot ikäänkuin "" tuuliajolla "" koko hommassa... tsemppiä sinulle ja koeta puhua miehellesi tunteistasi ja tuntemuksistasi, vaikka hän ei kyselisikään tai vaikuttaa siltä, ettei hän ole kiinnostunut...minäkin täällä höpöttelen iltaisin jalkapallo-otteluiden päälle

 

[Ellinoora]

Heippa Yksinäinen odottaja!

Et todella paini yksinäsi tuon kokemasi ongelman kanssa.
Mun tilanne on siinä mielessä vähän valoisampi, että mun mieheni ainakin toistaiseksi kiinnittää huomiota mun raskauteeni vaikkakin vähenevissä määrin :-(

Olen sitä miettinyt itsekseni hirveesti, että mistä tuo vähenevässä määrin johtuu, niin tulin siihen tulokseen että, hän pelkää hirveesti että jotain kamalaa tapahtuu joka veisi tän onnen meiltä hetkessä pois ja se miksi hän todnäk. tätä pelkää johtuu siitä, että meidän ystävä piirissä on todella montaa pariskuntaa kohdannut ensimmäisen raskauden aikana keskenmeno.

Oon yrittänyt puhua asiasta enenevissä määrin, mutta lopputulos on aika usein, että ei viitsi miettiä noin negatiivisiä asioita. Kuitenkin kaipaan vatsan ( siis tän minkä oon saanut hyvällä huolenpidolla kasvatettua, vaikka itse kääty on vasta puolitoista senttinen) silittelyä ja sellasta ylenpalttista huolenpitoa. Meillä raskaus on myös ensimmäinen ja vasta viikolla 9, muutenkin paljon on asioita jotka pelottaa ja pyörii mörköinä ajatuksissa. Mut en anna periks, mä uskon että puhuminen / KUUNTELEMINEN auttaa ainakin ymmärtämään toisen tunteita, onhan hänkin ekakertalainen.

Mut tuo yksinäisyys muuten on kyllä aika hirvee asia. Mä tunnen, et en oikein voi kenellekkään elämäni /-mämme ihanimmasta asiasta kehuskella / huutaa julki koska ympärillä on niin paljon ihmisiä joihin se iloitseminen vaikuttaa eri tavalla kuin tarkoitan, he rupee miettiin niitä omia menetyksiä ja tulee surumielisix. Ekana viikkona puhuin kaiken mahdollisen julki ja kerroin kaikki suunnitelmatkin jne.. mut sain nenilleni. Toisaalta ymmärrän toisen aran kohdan, mutta tuntuu pahalta kun tän pitäis olla elämän parasta ja onnellisinta aikaa ja kieltämättä ei kyllä siltä tunnu. Päin vastoin joskus itkee iltaisin ja miettii että ei tässä näin pitänyt käydä.
Mulla ei kaveripiirissä ole kuin yksi lapsellinen pariskunta, ja odottaviakaan en tiedä läheisestä ystäväpiiristä. Odottavia kyllä, mutta sellasia joiden kanssa en oikein ole henkkoht missään vaiheessa tutustunut, halua kyllä olisi mutta olen ajatellut, että kyllä he ottanee yhteyden jos on kiinnostunut mun seurasta, en halua tuppautua.

Ja se mitä isovanhempiin tulee, niin mein molempien vanhemmilla on jo entuudestaan lapsenlapsia, mutta toden totta odotin myös aivan toisenlaista onnitteluparaatia :-(
Kyllä he sillon tällön kyselee mutta jotenkin tuntuu että ne kysymykset tulee six, että me ei loukkaannuta.

Mut meintäytyy yhdessä koittaa keventää toistemme kuormaa

Mietein jo sitäkin että oletko ollut jotenkin alakuloinen muuten viime aikoina? Nimittäin joskus noi miehet on niin ""hienotunteisia"" että antaa naisille omaa rauhaa kun huomaavat että naiset käpertyvät miettimän omiaan.. voishan se olla sellastakin.. mut mene ja tiedä.

Nosta asia pöydälle ja kerro ihmeessä myöhemmin mikä oli vaikutus jos vaan et koe sitä liian henkilökohtasex.

Ei muut kun hyvä yötä... sieltä kuulemma tulee dokumenttiä naisen klitoriksesta, pitänee mennä katsoon ;-)

 

[Minna]

Moi!

Mua riipaisee sun kertomuksesi ja haluan vain kertoa, että esikoistani odottaessa mulla kans oli kamalaa. Mun mies häpesi vatsaani ja ei kehdannut kertoa raskaudestani edes äidilleen tai isälleen. Törmäsin niihin kotona ja se heitti mun päälle peiton, ettei ne olisi nähnyt mun raskautta, siis hullu vai ei?!
Ainoa, joka oli sairaalloisen innostunut lapsesta oli psyykkisistä harhoista kärsivä äitini, joka suunnitteli sitä, kuinka lapseni pian huomaa kaikki mummon jutut paremmiksi kuin äitinsä ja tahtoo pian vain mummon ruokaa ja muuta..Mutta tosipaikan tullen, kun hän kerran hoiti vauvaani jotta saisin levätä hän sai niin pahan paniikkikohtauksen, että oli valmis keskellä yötä laittamaan vauvan itkemään parvekkeelle..ilman vaatteita (koska vauva itki niiin paljon) että sellaista..taxilla menin äkkiä paikalle ja kaikki hyvin.
Isäni ja veljeni olivat vauvasta kiinnostuneita...omalla tavallaan..kun ovat miehiä Ainoat terveet tapaukset.

Nyt mulla toka tulossa. On vanha jätetty ja paras mies maailmassa ja paras mahd. isä vauvallemme. hänen sukunsa on innostunut vauvasta.

Toivon sulle jaksamisia. Ota vauva käsiesi väliin, kun se liikehtii. Se on onnellinen, että juuri sinä olet sen äiti ja se iloitsee sinusta. Sinä olet sille maailman tärkein ihminen maailmassa. Se rakastaa sun ääntä, sun aivastuksiasi myöten ja sydämesi sykettä. Vauva näkee sinut syntymänsä jälkeen ja tunnistaa heti äitinsä.
Siinä on yksi tyyppi joka todella rakastaa sinua. Eli jaksamisia.
Puhu miehellesi ja toivottavasti se ei ole niin pöllö, ettei ymmärrä, vaan tajuaa edes jotenkin.

 

[Elisa]

Mun oma isä (nyt lähemmäs 70 v) kertoi, ettei hän ymmärtänyt arvostaa lasten syntymää tai sitä miten lapset on ihania pieninä, kuten sitten vanhemmalla iällä näkyy tekevän. Eli on innoissaan omista lastenlapsistaan. Hän oli jotain 20 v kun minä synnyin. Samaa olen kuullut miehiltä jotka saavat lapsen sitten vanhemmalla iällä.

Sitä paitsi mies voi tuntea itsensä aika ulkopuoliseksi. Onhan raskaana olevalla naisellakin ihan tarpeeksi asiassa ihmettelemistä, tuntuu ettei hallitse kehoaan ja sen salaisuuksia.

 

[*R*]

Moni mies voi tuntea olonsa ulkopuoliseksi raskaudessa. Harvempi mies käy aina mukana neuvolassa, ei tunne liikkeitä, ei kärsi vaivoista, -eli ei tunne konkreettisesti vauvan tuloa! Itse pidin miehen mukana raskaudessa tiedottamalla kaikesta mahdollisesta aiheeseen liittyvästä. Pyysin katsomaan ""vatsanahan myllerrystä"", kun vauva hyöri ja pyöri masussa, luin välillä ääneen aiheeseen liittyvää tekstiä, hän oli aina mukana ultrissa, ""seurustelimme ja leikimme"" yhdessä mahassa olevan vauvan kanssa jne... Eli varmasti on paljon myös kiinni tulevasta äidistä, miten hyvin isä on mukana raskaudessa. Kun mies ei tiedä asiasta mitään, niin hänen on vaikea olla osaanottava.

 

[kurjaa...]

Vähän noloa kirjoittaa tähän kun oma mies tukee niin hienosti ja sukukin odottaa hyvällä mielellä.

Silti pitää sanoa että miehen ja naisen suhtautuminen raskauteen on hyvin erilaista. Nainen tuntee raskauden omassa kehossaan aivan erilailla, kaikkia hormonimyrskyjä myöten. Miehelle odotus ei voikaan olla niin omakohtaista ja kokonaisvaltaista.

Naisen odotus on tunnepitoista aikaa ja vaatii paljon mietteitä ja puhetta ja kasvamista. Mies taas on paljon käytännönläheisempi. Hän todennäköisesti miettii itsekseen taloudellisia asioita, sopivaa autoa ja asuntoa ja konkreettisia arkirutiineihin tulevia muutoksia. Mies voi olla jostain tällaisesta hyvinkin huolissaan, muttei ehkä halua edes puhua siitä naiselle kun nainen puhuu raskaudesta niin eri tasolla. Ja jos suurempia huolia ei ole, miehen mielestä raskaudessa ei ehkä ole niin paljoa hössötettävää. Miehelle riittää että laskettu aika on olemassa ja sitä sitten odotellaan ja katsotaan kuinka käy.

Nainen taas voi tuntua kaikessa ""äitiydessään"" jopa vieraalta ja sulkeutuneelta. On ehkä helpompi antaa naisten hössöttää ja vetäytyä itse syrjään.

Konkreettiset asiat helpottavat monia miehiä. Se, että he selvittävät mahdollista auton vaihtoa ja etsivät viimeisimmät turvakaukalotestit. Tai käyvät kaupassa hakemassa pahoinvoivalle vaimolle sitä ainoaa alasmenevää ruokaa. Miehen voi ottaa neuvolaan mukaan kuuntelemaan niitä sydänääniä, ja selkeät faktat vauvan mitoista kullakin viikolla voivat kuitenkin olla kaivattua informaatiota.

Mutta sinä tarvitset myös niitä ""hössötyskavereita""! Jos ystäväpiirissäsi ei ole raskaana olevia tai lapsiperheitä, etsi vaikka nettipalstoilta! Meidän perheklubi.net:n ryhmämme ainakin tapaa säännöllisesti, niin monen muunkin keskustelupalstan odottajat. Myös seurakunnat ym. tahot järjestävät mm. äiti-lapsi -kerhoja, joihin voi monesti mennä jo odotusaikana. Raskaus on yksi niitä harvoja elämänvaiheita jolloin on ihan luontevaa tavata ja tutustua täysin outoihin ihmisiin! Vauvajutut kyllä yhdistävät.

 

[Tuuli]

Hei

Älä, masennu, mieheni on todella innoissaan, kun kauan odotettu vauva on nyt tuloillaan, mutta ei hänkään juuri kysele vointiani tai vauvan asioita. Minä kerron hänelle kiinnostaa tai ei.

Olen ostanut äitiyskirjan, jossa kerrotaan viikoittain vauvan kehityksestä kohdussa ja luen ääneen miehelleni sen viikon tapahtumat. Pituus ja paino ainakin kiinnostavat ja tekevät vauvan kasvamisesta konkreettisemman.

Oliko miehesi mukana ultrassa? Ultra oli tosi tärkeä miehelleni ja häntä helpotti kovasti, kun sai nähdä, että vauva on kunnossa.

 

[Lilja]

Hei.

Minulla ei ole ongelmaa mieheni kanssa tai hänen suhtautumisellaan raskauteen.
Ongelmana lähinnä se, että olen asunut paikkakunnalla 3 vuotta ja tietenkin sinä aikana tutustunut paljon uusiin ihmisiin, mutta muutimme pois ""kaupungin sykkeestä"" ja tämän jälkeen olen alkanut vieraantua kavereistani.
Asumme mukamas niin kaukana ettei tänne jaksa tulla käymään ja toiseksi, näistä ensimmäisistä ystävistäni täällä, minä olen ainoa jolla on tai on siis tulossa lapsi.

Olen ollut sairaslomalla jo muutaman viikon ja äitiysloma alkaa pian. Lähestulkoon kaiken tuon ajan olen viettänyt kotona yksikseni kun mies on töissä.
Tunnen oloni välillä tosi yksinäiseksi ja masentuneeksi. Stressaan hirveästi asioista ja tiedän ettei se todellakaan tee hyvää vauvalle.

Tunnen itseni ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi.

Mieheni yrittää tukea minua mutta tervejärkinen ihminen kaipaa ympärilleen muutakin kuin miehensä ja kodin!! eikö vaan..

Uskon, että hormoneilla on oma osansa asiaan ja toiseksi, en jaksa eikä minua enää huvita pyöriä kaupungilla kahviloissa tuntikausia kuten ystäväni tekevät.

Voimia sinulle alkuperäinen ja kaikille muillekin!

 

[Alkuperäinen]

Niin ehkä mieheni käytökseen on syynä juuri tuo että hän miettii tarkasti miten käytännössä tämä vauva muuttaa elämäämme. Mietinhän sitä itsekin, että mitenkäs pärjäämme missäkin tilanteessa. Varsinkin kun varsinaiset tukijoukot, siis sukulaiset ja isovanhemmat asuvat monien satojen kilometrien päässä. Jotenkin miehen suhtautuminen tuntuu vaan niin kylmältä, ihan kuin hän ei enää haluaisi koko vauvaa. Tosin oikeasti en usko tuohon vaihtoehtoon, mutta aina tulee miettineeksi kaikkea vähän liikaa. Mies on ollut mukana ultrissa, ei ole tarvinnut pakottaa, vaan yhdessä sinne on menty, muttei hän sen jälkeen ole liiemmin aiheesta innostunut keskustelemaan.

Onneksi on niitä mukavia kommenttejakin tullut, muuten en olisi varmaan kestänyt, aina joskus, mutta todella harvoin. Jotain että maha on kasvanut tai että aattele meillä on tulossa vauva. Nuo olisivat juuri niitä kommentteja mistä voisi jatkaa keskusteluja. Mutta itse olen niin herkistelijä tässä tilanteessa, että on vain pakko mennä pois kun tulee edes jostain huomiosta kyynel silmään, eikä halua alkaa tihrustamaan siinä toisen edessä.

Välillä tuntuu kummalta kun kertoo melkeinpä tuiki tuntemattomalle työtoverille tulevasta äityislomasta ja raskaudesta, hän ottaa asian ilosemmin kuin äitini. Mutta ehkä tämä on juuri niitä ihmisen luonne kysymyksiä, kaikki ei ehkä osaa suhtautua asiaan niin super luonnollisesti, ja voihan äidillänikin olla tuo menettämisen pelko. Vaikka eihän sitä saisi tietenkään surra etukäteen.

Hieman kuitenkin helpotti, kun sai kuulla että muitakin on, eikä kaikkien tilanne ole yhtä vaaleanpunaisen iloisen onnellinen kuten näiltä vauva palstoilta yleensä saa lukea.....

 

[Lilja]

Tosiaan, uskon että miehelläsi on tavallaan ""kriisi"" sen asian suhteen, että teille tulee vauva. Hän on varmasti tajunnut vasta nyt asian vakavuuden ja aitouden ja on ehkä vähän säikähtänyt.

Miehethän tulevat mukaan raskauteen paljon naisia myöhemmin. Mutta uskon vakaasti, että miehesi osallistuu pian yhteiseen onneenne ja varmasti tuo on vain väliaikainen vaihe.

Monet miehet tuntuu säikähtävän lapsen tuloa ja asia konkretisoituu heille vasta lapsen synnyttyä. Silloin taas saattaa tulla pelkoja siitä että onko tarpeeksi hyvä isä, osaako käsitellä lasta oikein jne.

Mutta kun vakuutat miehesi siitä, että hän on ainoa isä jonka lapsellesi haluat ja lapsellenne juuri se paras isä, hän varmasti ""syttyy"" odotukseen ihan eri lailla.

 

[tunteita]

Hei,
anna vaan kyynelten tulla siinä miehesi edessäkin, ei siinä ole mitään hävettävää. Jos lähdet aina pois, kun miehesi kommentoi jotain, hän voi luulla, ettet halua jutella näistä asioista (siis täysin päinvastoin kuin oikeasti ajattelet).
Koeta jutella asioista avoimesti miehesi kanssa ja tsemppiä vaan, kyllä kaikki järjestyy!

 

[Pauliina]

Täällä on jo moneen otteeseen sanottu sama asia alkuperäiselle minkä minäkin aion sanoa, mutta sanonpa silti vielä omasta kokemuksesta.
Kun tulin raskaaksi pitkän yrittämisajan ja munasarjasairauden jälkeen ja kerroin raskaudestani äidilleni, ei hän edes onnitellut, saati sitten että olisi jollain lailla vaikuttanut asiasta innostuneelta. Olin aivan järkyttynyt, olihan hän tietoinen ongelmistamme lapsensaantiasioiden suhteen ja tiesi miten toivottu lapsi oli. Pidin äitiäni täysin empatiakyvyttömänä ja kylmänä ihmisenä. Nyt, kun raskauteni on edennyt yli puolivälin, alkaaa äitini innostumaan tulokkaasta tosissaan. Hänen ""kylmyytensä"" oli yksinkertaisesti huolta ja varovaisuutta, ei halunnut ns. onnitella etukäteen koska aina voi myös käydä huonosti, ja ajatteli ilmeisesti että mahdollinen keskenmeno olisi ollut vaikeampi kestää mikäli suku olisi jo innoissaan ehtinyt häsläämään vauva-asioiden kanssa. Edelleen äitini muistuttaa minua siitä että ei kannata liikaa ostella valmiiksi vauvantarvikkeita, mutta hänen puheissaan jo kuultaa läpi se, että uutta tulokasta odotetaan innolla.

Miehen suhtautuminen lapseen tulee mielestäni suurimmalla osalla miehiä vähän viiveellä, asia ei oikein konkretisoidu heille ennenkuin se nyytti on sylissä. Oma mieheni on välillä pitkään vauvasta ihan hiljaa, ja jossain vaiheessa aloin jo ajattelemaan että onko tämä lapsi yksin minun, eikö mies tunne, että tämä asia koskisi häntä millään tavalla? Hitaasti on alkanut mieheni kuitenkin ""lämpenemään"" vauva-asialle ja nykyään jo joka yö ennen nukahtamistaan taputtelee ja silittää mahaani (kuulemma morsettaa hyvänyöntoivotukset vauvalle... ) ja suunnittelee vauvanhuoneen sisustusta.

Kyllä se siitä. Raskaana ollessa pitää purkaa tunteensa ulos eikä patoa niitä sisäänsä, joten itke kun itkettää ja naura kun naurattaa. Uskon, että teillä tulee olemaan vielä paljon ihania aurinkoisia päiviä edessänne, sinulla, miehelläsi ja teidän lapsella!