Raskausajan ahdistuneisuus

[ahdistunut_]

Olen raskaana jo viikolla 26, mutta raskausajan pelkotilat ja ahdistuneisuus, vievät kovasti iloa odotusajaltani. Alkuraskaus oli hyvin stressaavaa aikaa, pahoinvointini oli tosi voimakasta ja muutenkin läheisteni suhtautuminen raskauteeni oli melko negatiivinen. Tämän jälkeen pystyin kuitenkin jo olemaan välillä hyvinkin onnellinen raskaudestani, vaikka ahdistavat painajaiset varjostivat sitäkin aikaa. Nyt kun raskaus on edennyt jo näin pitkälle, pelot ja ahdistuneisuus ovat jatkuvasti läsnä. Kun vauva liikkuu niin paljon, näitä tunteita tulee yhä vain useammin. Pelkään, että jos kaikki ei menekään niin kuin pitäisi. Pelkään jatkuvasti, että jos teen itse jotain väärää joka vaikuttaa vauvaan tai sitten vain joku muu menee pieleen. En kestäisi sitä surua, mikä minulle aiheutuisi ja masentuisin varmasti tyystin, koska rakastan jo nyt niin paljon tätä vauvaa.
Ennen odotusaikaani elämä on ollut useampia vuosia melko raskasta, jolloin olin myös usein ahdistunut, joten tämä pessimistinen elämänasenteeni voi olla myös jokin itsesuojeluvaisto. Pelkään että tipun taas liian korkealta, ja siksi tuntuu helpommalta elää jatkuvasti pelkojen ja epävarmuuden kanssa. Kuitenkin pitemmän päälle nämä ahdistustilat tuntuvat lisäävän kireyttä, ja vaikeuttavat normaali elämääni esim. heräily öisin paniikinomaisiin tuntemuksiin tuntuu tosi pahalta. Lisäksi haluaisin tietenkin nauttia odotusajasta, enkä koko ajan vain pelätä pahinta ja odottaa jotain katastrofia. Olen kuitenkin pohjimmiltani onnellisempi kuin pitkään aikaan tästä vauvasta, ja siksi pelkäänkin niin kovasti että jokin menee pieleen tai itse romahdan tai menetän jotenkin oman hallintani.

Onko muilla ollut vastaavanlaisia tuntemuksia raskausaikana? Neuvoja, miten voisin rauhoittaa mieleni ja nauttia vain tästä hetkestä?

 

[-*-]

Ei ole samanlaisia kokemuksia ainakaan noin vahvoina, koska jokainen varmasti jonkinlaista ahdistusta tuntee jossain vaiheessa. Mutta sinun tuntemuksesi kuulostaa siltä, että ulkopuolisen kanssa jutteleminen olisi enemmän kuin hyödyksi. Ainoa neuvoni onkin, oletko keskustellut asiasta neuvolassa? Jos et, niin ota ihmeessä puheeksi! Neuvolapsykologille tulisi saada aika ja sitä myöten pääsisit ammattilaisen kanssa aiheesta juttelemaan.

Voimia tilanteeseen ja hienoa, että uskallat tänne asiasta avautua. Toivottavasti saat apua tilanteeseen ja pääsisit aloittamaan uuden elämän vauvasi kanssa hyvillä mielin.

 

[Aipan äippä]

Mullakin on ollut ahdistuneisuutta kummassakin raskaudessa ja neuvolan kautta oon kummallakin kerralla päässyt juttelemaan ammattilaiselle. Esikoista odottaessa kävin parhaimmillaan kahdesti viikossa. Tsemppiä!

 

["pom"]

mäkin suosittelen kyllä lämpimästi ottamaan neuvolaan yhteyttä ja pyytämään aikaa neuvolapsykologille! lisäksi raskausajasta ja varhaisesta vuorovaikutuksesta on paljon hyvää kirjallisuutta jos olet lukijatyyppiä ja haluat sitä kautta pohtia omaa äitiyttäsi. esim tämän failin viimeisellä sivulla on ihan kiva lista. https://www.hameenlinna.fi/pages/388534/kohtuvauvan%20%C3%A4%C3%A4ni.pdf

hurjasti tsemppiä ja hyvää vointia!

 

[0ptmsm]

Olen myös jossain määrin ahdistunut ja jopa toisinaan masentunut, vaikka raskautta yritettiin pitkään ja hartaasti. On yksinäinen olo (jopa miehen seurassa), kun kenellekään ei vielä tässä vaiheessa voi kertoa, ja tuntuu oudolta kun joku on vallannut oman elimistön ja tulee pahoinvointia yms. ja töissä pitäisi jaksaa samalla tavalla kuin ennenkin... Tämä on kuitenkin niin lopullista, jos kaikki menee hyvin.

No tämä ei kuitenkaan ollut sinun ongelmasi, vaan ongelmana tuntuu olevan asennemaailma. Joskus kuulee sanottavan, että pessimisti ei koskaan pety - mikä tosin saattaa olla totta. Mutta jos on koko ajan varautunut pahimpaan, voiko elämästä oikeastaan koskaan nauttia?
Vähän aikaa sitten luin joidenkin vanhojen ihmisten elämänviisauksia ("mitä olisi pitänyt tehdä toisin"). Yleinen oli se, ettei olisi pitänyt murehtia niin paljon! Eli: ne kauhukuvat, joita eteensä oli maalaillut, eivät juuri koskaan toteutuneet. Sen sijaan ikävät asiat tulivat täysin ennakoimattomasti ja yllättäen. (Eli murehtiminen ei ollut auttanut valmistautumaan yhtään mihinkään, vaan vei turhaan iloa ja voimia elämästä.)

Sinun tapauksessasi tuo "romahdus" tapahtuu jo siellä mielen tasolla, kun pelkäät. Pelko on rakkauden vihollinen. Eräs viisas kerran (tai aika monta kertaa) sanoi, että "älkää pelätkö". Se oli oikeastaan käsky eikä kehotus. Ja homma jatkui jotenkin niin, että "rakkaudessa ei ole pelkoa". Jos jo nyt rakastat vauvaasi, jokainen pelossa vietetty hetki ja ajatus vie sinut kauemmaksi tuosta rakkaudesta. Jos jotakin tapahtuu, se ei ole sinun käsissäsi. Sille ei voi mitään. Vahingollisinta tällä hetkellä on stressata ja miettiä, että "mitä jos". Vauva voi aistia äidin levottomuuden.

Mitään tästä ei ole sanottu syyllistäen, vaan rauhoittaen. Voit luottaa siihen, että elämä kantaa. Pelkäämällä pahinta houkuttelet ikävyydet luoksesi. Entä sitten, jos romahdat? Romahdus on vain hetki. Onnellisuus on elämänasenne. Rauhaa!

 

[ahdistunut_]

Kiitos kaikille rohkaisevista sanoista!
Neuvolapsykologin kanssa jutteleminen voisi tosiaan olla hyvä ajatus

Olen samaa mieltä, että jatkuva pelkojen kanssa eläminen syö elämäniloa ja elämästä on silloin vaikea aidosti nauttia. Tunteet ovat kuitenkin vain tunteita ja ajatukset ajatuksia. Niitä tulee ja menee ja välillä erityisenkin voimakkaina. Esimerkiksi ahdistus on hyvin paniikinomainen, lamauttava ja epätoivoa täynnä oleva tunne. Mutta loppujen lopuksi kuitenkin minä itsehän olen se joka tätä laivaa ohjailee. Vaikka pelkotilat voivat sillä hetkellä tuntua erityisen voimakkailta ja pahoilta, niin nekin kuitenkin ovat vain hetkellisiä, eivätkä vie mukanaan. Ihminenhän toimii yhteistyössä järjen ja tunteiden kanssa, ja ehkä minun äidiksi tulemisen suurin haasteeni on opetella nyt raskausaikana kohtaamaan ne kaikista haastavimmatkin tunteet ja käsitellä ne kuitenkin järjen kanssa. Tunteitakin pystyy kuitenkin hallitsemaan.

Siinä suhteessa itse ajattelen eri tavalla, että pelko olisi rakkauden vastavoima. Minulla pelko yleensäkin elämässä syntyy monesti rakkaudesta, siitä että tiedän että minulla on jotain arvokasta ja tärkeää, jonka niin kovasti pelkään menettäväni. Enemmän pitäisin vihaa, katkeruutta ja kateutta rakkauden vastavoimana. Välillä ehkä syyllistänkin itseäni siitä, että en saisi nyt olla ahdistunut tai stressaantunut, että se on vahingollista vauvalle. Mutta jokaisellahan on kuitenkin oikeus tuntea sitä, millaisia tunteita mikäkin tapahtuma meissä herättää. Minulla raskaus on nostanut esiin erityisesti ahdistusta, epäonnistumisen pelkoa ja epävarmuutta tulevasta. Mutta ehkä ne ovat niitä raskaudenaikaisia kehitystehtäviä, jotka pitää vain hyväksyä ja käsitellä. Pikkuhiljaa ne ehkä tuntuvatkin vähemmän pelottavilta. Haluan kuitenkin uskoa että vauva tietää että välitän siitä ja se otetaan onnellisena vastaan tähän maailmaan

 

["pom"]

kauniita ajatuksia! varmasti sinulla on mahdollisuus päästä monien ikävien tunteiden yli ja saada mielenrauhaa kun pohdit noin asioitasi. ja mikä voi olla vauvalle tärkeämpää kuin saada kokemus juuri sinun rakkaudestasi ja siitä, että haluat olla hänen äitinsä, vaikka olisikin ristiriitaisia tunteita ja omia pelkoja epäonnistumisesta. oon samaa mieltä noista ahdistutiloista; kun niitä ei voi kuin tiettyyn rajaan hallita, niin parempi antaa tulla ja mennä omaa rytmiään, ettei ainakaan kaikki energia mene siihen, että yrittää jatkuvasti kontrolloida mieltään turhaan, ettei vaan nousisi pelot pintaan..