saako äitiä vihata?

[mä vaan]

Tulin äitini hylkäämäksi ollessani pieni lapsi, mutta muistiini on jäänyt mm. erotilanne äidistä. Hän kävi muutamien vuosien aikana katsomass minua muutamia kertoja.
Lapsena kannoin mukanani pahaaoloa, häpeää ja vanhempiani olen koko ikäni suojellut tältä minun tunteeltani.
Äidiksi tuleon jälkeen olen alkanut oirehtimaan ja olenkin käynyt jo vuoden terapiassa. Suurin keskustelunaihen on juuri tämä mitätön äiti-lapsisuhde.
Olen alkanut tuntemaa vihaa äitiäni ja hänen ratkaisujaan kohtaan, hän lähti toisen mihjen matkaan ja otti muut sisarukseni mukaan.

Hän ei osaa olla äiti, mitä se nyt sitten tarkoittaakaan. Hän on kylmä ja tunteeton ihminen, vailla empatiaa. Hänelle kuolema jne ovat vain asioita sen kummemmin mietimättä. Hän on aina toiminut niin,että hän saattaa jättää lapset päineen kotiin vanhimmat vastuulle (ala-asteikäinen). Hän vain häipyy ja tulee tunien päästä kotia jne.

Hän saattaa juuri minua loukata todella raa'asti puhumalla ja on jopa lyönyt minua lapsena.Hän ei muista minua ja perhettäni esim jouluna muita sukulaisia kylläkin. Hän auttaa ylenpalttisesti muita ja lupaa ollaa esim lapsenvahtina (joka todellisuudessa on joku muu lapsista).

Muille lapsille hän on aina osoittanut rahalla rakkautta. Minulle ei ole myötätuntoa herunut edes sairaalassa ollessa.

En ole koskaan sanonut hänelle mitkä arvet hän minuun jätti ja on jättänyt käytöksellään.

En voi arvostaa häntä, vihaan häntä ja tekisi mieleni pamauttaa päin naamaa kaikki asiat. Onneksi on terapia, en kuulema saisi kiiruhtaa antamaan anteeksi äidilleni...

Pitkä sepustus, haluaisin kuulla myös muiden kohtalotovereiden epäonnistuneista äiti-lapsisuhteista tai siitä kun sitä ei ole... Oletteko saaneet traumoja jne... Vai olenko ainoa???!!!!!!!

 

[taustalla]

Saat vihata äitiäsi. Sinuksi on asian kanssa kuitenkin tultava ja ryhdyttävä elämään omaa elämää, karistaen menneisyyden peikot pois. Tähän varmaan terapiasikin tähtää.
Minä joskus aikuisiässä tajusin että minun ei tarvitse pitää vanhemmistani jo edesmenneitä silloin molemmat. Isääni vihasin alkoholisminsa takia jo lapsena, mutta äiti istutti valituksillaan kunnioituksen. Hän oli kylmä, tunteeton, sankari tavallaan, mutta minä en lapsuutta saanut, huolenpidosta puhumattakaan. Kyllä se jätti jäljet joita nyt sitten aikuisena paikataan.

 

[äippä]

Kyllähän äidin käytös on jättänyt jälkensä, jos kyllä isänkin. En minä voi sanoa vihaavani äitiäni, mutta läheisiä emme ole olleet koskaan eikä varmaan tulla olemaankaan. Itse äidiksi tullessani, pintaan nousivat tosi vahvasti oman äidin tehdyt ja tekemättömät teot, myös vahva vihakin oli silloin jonkin aikaa päällä, mutta se on mennyt pois ja tilalla on jonkunlainen sääli. Veljeni teki hieman rankemmin, isäksi tullessaan katkaisi välit isäämme kokonaan, eikä ole lastaankaan hänelle näyttänyt, äitiin pitää satunnaisesti yhteyttä, mutta on ilmoittanut välien paranevan vasta sitten, kun jättää isämme. Mutta äitimmehän ei sitä ymmärrä, eikä halua tai kykene ymmärtämään syitä siihen. Itse kärvistelen parisuhteessa joka on epätasapainossa ja onneton, mutta se viimeinen rohkeus lähteä puuttuu. Syynä voi olla vaikka turvattomuus, pelko ja kykenemättömyys luottaa toisiin ihmisiin, jonka olen perintönä vanhemmiltani saanut, tai sitten ei tiedä sitä.