L
"laalaa"
Vieras
Tänään olen lueskellut facebookissa Edes yhtenä päivänä maailman tärkein-ryhmän juttuja. Siellä keskusteltiin mm. pitääkö kaikki luokkakaverit kutsua synttäreille. Muutamat vaahtoavat sitä, että kaikki pitää kutsua, koska se on kiusaamista, kun ei kaikkia kutsu. Ei muutama ylimääräinen suu maailmaa kaada. Kuinka moni meistä aikuisista kutsuisi kaikki työpaikaltaan omiin juhliinsa?
Minä en tätä nyt jotenkin ymmärrä. Meillä esikoinen on eskarissa, jossa on 20 lasta ryhmässä. Synttäreitä vietettiin juuri äsken, eskarista kutsui 4 kaveria ja muut juhlavieraat olivat harrastuksista. Kutsut jaettiin eskarin/harkkojen ulkopuolella. Vaikka toimimme hyvin "salamyhkäisesti", ettei niille tulisi paha mieli, jotka eivät kutsua saaneet, varmasti joku pahoitti mielensä. Jos olisimme kutsuneet kaikki eskarista ja harrastuksista, niin vieraita olisi ollut 80-90. (Okei, ehkä kaikki eivät olisi päässeet paikalle, mutta kuitenkin...)
Myös harrastuksista olen huomannut sen, että yritämme jotenkin poistaa pettymykset lastemme elämästä. Kaikkien pitäisi päästä joka peliin, kaikkien pitäisi olla kapteeneita, kaikkien pitäisi olla ykköskentässä, kaikkien pitäisi aina voittaa. Mielestäni lasten pitää oppia, että maailma on välillä vähän julma paikka, mutta ei siitä pidä lannistua. Seuraavan kerran voikin itse olla se kapteeni, ykköskentän pelaaja ja pelin ratkaisija. Mutta ei joka kerta, sillä joukkueessa on myös muita lapsia, joiden vuoro on välillä.
Poikaamme on pyydetty viime aikoina kaverille leikkimään ja pari kertaa on käynyt niin, että kun olen lasta kylästä hakenut, niin kylässä on ollutkin myös lapsen joku muu kaveri. Tämä kaveri on järjestetty kyläilemään samaan aikaan, kun vanhempi on saanut kuulla, että lapseni on leikkimään menossa ja omalle lapselle on tullut itku, kun hänenkin pitää päästä myös kylään, kun kerran se toinenkin pääsee. Pari kertaa olen lasta eskarista hakiessa saanut kuivata kyyneleitä, kun " Tomi on menossa Kallelle leikkimään ja mäkin haluan sinne". Olen antanut lapsen itkeä ihan rauhassa, koska asiasta ei ole sovittu etukäteen, niin me ollaan menty kotiin, vaikka lapsella onkin ollut paha mieli. Sinne Kallelle voi mennä joku toinenkin päivä.
Aina ei voi saada kutsua kaikkien juhliin, vaikka kaverit onkin kutsuttu. Okei, se ehkä itkettää hetken, mutta unohtuu jossain vaiheessa. Aina ei voi voittaa pelissä, vaikka olis parhaansa tehnyt. Aina ei voi saada sitä kivaa lelua, vaikka mieli niin tekisi ja parhaalla kaverilla lelu jo olisikin. Aina ei pääse joka paikaan, vaikka kaveri pääseekin sinne.
Mitä lapsista tulee, jos ei koskaan saa tulla paha mieli? Jossain vaiheessa vanhemmatkaan eivät enää voi siloittaa pois jokaista vastoinkäymistä tai estettä. Mitä sitten tapahtuu, kun niin käy?
Minä en tätä nyt jotenkin ymmärrä. Meillä esikoinen on eskarissa, jossa on 20 lasta ryhmässä. Synttäreitä vietettiin juuri äsken, eskarista kutsui 4 kaveria ja muut juhlavieraat olivat harrastuksista. Kutsut jaettiin eskarin/harkkojen ulkopuolella. Vaikka toimimme hyvin "salamyhkäisesti", ettei niille tulisi paha mieli, jotka eivät kutsua saaneet, varmasti joku pahoitti mielensä. Jos olisimme kutsuneet kaikki eskarista ja harrastuksista, niin vieraita olisi ollut 80-90. (Okei, ehkä kaikki eivät olisi päässeet paikalle, mutta kuitenkin...)
Myös harrastuksista olen huomannut sen, että yritämme jotenkin poistaa pettymykset lastemme elämästä. Kaikkien pitäisi päästä joka peliin, kaikkien pitäisi olla kapteeneita, kaikkien pitäisi olla ykköskentässä, kaikkien pitäisi aina voittaa. Mielestäni lasten pitää oppia, että maailma on välillä vähän julma paikka, mutta ei siitä pidä lannistua. Seuraavan kerran voikin itse olla se kapteeni, ykköskentän pelaaja ja pelin ratkaisija. Mutta ei joka kerta, sillä joukkueessa on myös muita lapsia, joiden vuoro on välillä.
Poikaamme on pyydetty viime aikoina kaverille leikkimään ja pari kertaa on käynyt niin, että kun olen lasta kylästä hakenut, niin kylässä on ollutkin myös lapsen joku muu kaveri. Tämä kaveri on järjestetty kyläilemään samaan aikaan, kun vanhempi on saanut kuulla, että lapseni on leikkimään menossa ja omalle lapselle on tullut itku, kun hänenkin pitää päästä myös kylään, kun kerran se toinenkin pääsee. Pari kertaa olen lasta eskarista hakiessa saanut kuivata kyyneleitä, kun " Tomi on menossa Kallelle leikkimään ja mäkin haluan sinne". Olen antanut lapsen itkeä ihan rauhassa, koska asiasta ei ole sovittu etukäteen, niin me ollaan menty kotiin, vaikka lapsella onkin ollut paha mieli. Sinne Kallelle voi mennä joku toinenkin päivä.
Aina ei voi saada kutsua kaikkien juhliin, vaikka kaverit onkin kutsuttu. Okei, se ehkä itkettää hetken, mutta unohtuu jossain vaiheessa. Aina ei voi voittaa pelissä, vaikka olis parhaansa tehnyt. Aina ei voi saada sitä kivaa lelua, vaikka mieli niin tekisi ja parhaalla kaverilla lelu jo olisikin. Aina ei pääse joka paikaan, vaikka kaveri pääseekin sinne.
Mitä lapsista tulee, jos ei koskaan saa tulla paha mieli? Jossain vaiheessa vanhemmatkaan eivät enää voi siloittaa pois jokaista vastoinkäymistä tai estettä. Mitä sitten tapahtuu, kun niin käy?