Y
Yöperhonen
Vieras
En kaipaa moralisointia, enkä turhia kommentteja. kaipaan viisaita neuvoja ja ajatuksia tilanteestani, jossa nyt olen.
Olen seurustellut poikaystäväni kanssa kolme vuotta ja olemme erittäin onnellisia yhä, paitsi...
Jostain järjettömästä syystä, tai monien sattumusten summana tapasin pari kesää sitten ihanan miehen, sattumalta tietenkin. Juttelimme niitä näitä ja erotessamme kerroin seurustelevani valkavasti. Jostain kumman syystä suutelin tätä miestä kuitenkin ja vaihdoimme puhelinnumeroita.
Yhteydenpitomme johti siihen, että järjestimme yhteisen tapaamisen ja vietimme yhdessä hotelliyön. Poikaystävälleni sanoin meneväni ystäväni kanssa reissuun.
Yritin perua tuota matkaa ajatellessani, että jos minulle matkalla tapahtuu jotakin ja poikaystäväni saa selville, etten ollutkaan menossa sinne, mihin sanoin meneväni.
Muutenkin syyllisyys kalvasi, mutten voinut perua matkaani, koska tämä mies oli matkannut minua varten monta sataa kilometriä. Ja niinpä tein sen.
Tämän jälkeen, kun palasin tuolta reissulta, oli hyvin vaikeaa olla enää poikaystäväni kanssa ja olin vähällä luovuttaa, mutta jatkoimme kuitenkin. Onneksi.
Tänä kesänä näin tuota toista miestä vielä kerran ja vietimme jutellen pari tuntia, jonka jälkeen sanoin tälle miehelle, etten halua häneltä mitään.
Halusin olla mieheni kanssa, jota yhä rakastin eniten.
Kaikki nuo tapahtumat liittyvät aikaan, jolloin olin oikeastaan aika hukassa itseni kanssa. Minulla oli jostain syystä koko ajan riittämättömyyden tunne, joka ei jättänyt rauhaan. Samalla epäilin poikaystävääni, joka on aina ollut minulle kiltti ja uskollinen, eikä voi sietää pettämistä, saati antaa sellaista anteeksi.
Tiedän, että tein väärin. Kadun noita aikoja välillä todella raskaasti ja syyllisyys painaa.
Monta kertaa olen jo avannut suuni kertoakseni miehelleni kaiken, mutta en vain voi, sillä menettäisin miehen, jota en kylläkään ansaitse. Hän ei antaisi anteeksi.
Ja vaikka antaisikin, ei elämä koskaan sen jälkeen olisi enää normaalia ja noihin tapahtumiin palattaisiin aina uudelleen.
Nyt vasta olen ymmärtänyt tekoni. Ja se tuntuu pahemmalta kuin mikään, että olen voinut tehdä jotain sellaista omalle miehelleni. En voi ymmärtää.
En silti koskaan haluaisi kertoa, en voi.
En halua ikinä menettää häntä.
En usko siihen, että kerran pettää, niin aina. Virheistään voi oppia, joskus kovemman kautta.
Riittääkö se, että kannan syyllisyyttä tästä loppuelämäni, vai täytyykö minun kertoa miehelleni kaikesta huolimatta?
Kiitos etukäteen kaikille ihmisille, joilla on tähän jotain sanottavaa.
Olen seurustellut poikaystäväni kanssa kolme vuotta ja olemme erittäin onnellisia yhä, paitsi...
Jostain järjettömästä syystä, tai monien sattumusten summana tapasin pari kesää sitten ihanan miehen, sattumalta tietenkin. Juttelimme niitä näitä ja erotessamme kerroin seurustelevani valkavasti. Jostain kumman syystä suutelin tätä miestä kuitenkin ja vaihdoimme puhelinnumeroita.
Yhteydenpitomme johti siihen, että järjestimme yhteisen tapaamisen ja vietimme yhdessä hotelliyön. Poikaystävälleni sanoin meneväni ystäväni kanssa reissuun.
Yritin perua tuota matkaa ajatellessani, että jos minulle matkalla tapahtuu jotakin ja poikaystäväni saa selville, etten ollutkaan menossa sinne, mihin sanoin meneväni.
Muutenkin syyllisyys kalvasi, mutten voinut perua matkaani, koska tämä mies oli matkannut minua varten monta sataa kilometriä. Ja niinpä tein sen.
Tämän jälkeen, kun palasin tuolta reissulta, oli hyvin vaikeaa olla enää poikaystäväni kanssa ja olin vähällä luovuttaa, mutta jatkoimme kuitenkin. Onneksi.
Tänä kesänä näin tuota toista miestä vielä kerran ja vietimme jutellen pari tuntia, jonka jälkeen sanoin tälle miehelle, etten halua häneltä mitään.
Halusin olla mieheni kanssa, jota yhä rakastin eniten.
Kaikki nuo tapahtumat liittyvät aikaan, jolloin olin oikeastaan aika hukassa itseni kanssa. Minulla oli jostain syystä koko ajan riittämättömyyden tunne, joka ei jättänyt rauhaan. Samalla epäilin poikaystävääni, joka on aina ollut minulle kiltti ja uskollinen, eikä voi sietää pettämistä, saati antaa sellaista anteeksi.
Tiedän, että tein väärin. Kadun noita aikoja välillä todella raskaasti ja syyllisyys painaa.
Monta kertaa olen jo avannut suuni kertoakseni miehelleni kaiken, mutta en vain voi, sillä menettäisin miehen, jota en kylläkään ansaitse. Hän ei antaisi anteeksi.
Ja vaikka antaisikin, ei elämä koskaan sen jälkeen olisi enää normaalia ja noihin tapahtumiin palattaisiin aina uudelleen.
Nyt vasta olen ymmärtänyt tekoni. Ja se tuntuu pahemmalta kuin mikään, että olen voinut tehdä jotain sellaista omalle miehelleni. En voi ymmärtää.
En silti koskaan haluaisi kertoa, en voi.
En halua ikinä menettää häntä.
En usko siihen, että kerran pettää, niin aina. Virheistään voi oppia, joskus kovemman kautta.
Riittääkö se, että kannan syyllisyyttä tästä loppuelämäni, vai täytyykö minun kertoa miehelleni kaikesta huolimatta?
Kiitos etukäteen kaikille ihmisille, joilla on tähän jotain sanottavaa.
