Me olemme miehen kanssa akateemisesti koulutettuja ja molemmat töissä. Lapsia 4, 11v, 8v, 6v ja 4v. Maksamme talo-, mökki, auto- ja opintolainoja. Ostamme kaikille kaikki vaatteet alusvaatteita, sukkia, sukkahousuja ja osittain kenkiä lukuun ottamatta kirppareilta. Syömme terveellistä mutta ehdottomasti edullista kotiruokaa 7pv/viikko. Käymme hampurilaisella/pizzalla 2x vuodessa: yhdesti joululomalla ja yhdesti kesälomalla. Leivomme kaiken leipä- ja pullapuolen itse. Sanomalehteä ja paria ammattilehteä lukuun ottamatta luemme kaikki lehdet kirjastossa tai lainaamme anoppilasta.Tällä ohjelmalla pystymme n. 6000 euron kuukausituloilla hoitamaan kaikki maksut ajallaan ja pistämään hiukan sivuun pahanpäivän varalle.
Meillä on ystäväperhe opiskelupiireistä. 3 kouluikäistä lasta, vuokra-asunto. Heidän elämänsä lähti vähän sivuraiteelle kesken jääneiden opintojen myötä. Tekevät mitä työtä milloinkin sattuvat saamaan, ovat välillä työttöminä, välillä työvoimatoimiston tukitoimenpiteissä (vai millä nimellä työharjoitteluja yms. kutsutaankaan?). Mutta auto ja koko perheen vaatetus on hienoa ja hintavaa.
Meillä on avoimet välit ja puhumme kaikesta aina tavatessamme. Perheen äiti on usein kertonut kuin kateellisena hän katsoo meidän vähällä rahalla viettämäämme elämää. Kerrankin istuimme meillä naapurimme kaatopaikkakuormasta pelastetussa puutarhakalustossa. Hän sanoi, että he eivät koskaan voisi laittaa vuokra-asuntonsa pienelle pihapläntille tuollaisia kalustoja, koska silloin kaikki näkisivät kuin kurjaa ja köyhää heidän elämänsä oikeasti on. Sama pätee vaatteisiin, autoon yms. Hän on usein sanonut, että on niin kadehdittavaa, että elämä on niin kunnossa, että on itsetuntoa elää varojensa mukaan eikä ole tarvetta näyttää kenellekään mitään muuta!
Voin vilpittömästi sanoa, että en kadehdi heidän kalliita vaatteitaan enkä uusia puutarhatuolejaan. En myöskään ap:n sosiaalitoimiston maksusitoumuksella ostettuja laadukkaita lastenvaatteita.