Sanokaa nyt onko tää normaalia vai ei? (tosta tytöstä)

[NeitiNasu]

Selitin tänään jo aiemmin, että se on vähän mummien ja mummojen juttu: rapsutella ja paijata, kun vanhemmilla on usein muutakin tekemistä, laittaa ruokaa, hoitaa pienempiä sisaruksia, kotia, jne. Tajusi kyllä, ja puhuttiin vielä kuinka äitiäkin on mummu paijannut kun äiti oli lapsi, äidin äiti (mummi) taas juuri ei, kun oli silloin niin paljon muuta meneillään. Mutta sitten taas, illalla sama kitinä.

Eiiii....surullista

Minulla on toistaiseksi vielä enemmän lapsia kuin sinulla ja on joka päivä aikaa (opiskeluiden ja töiden lomassa) rapsutella, paijailla, pusutella ja silitellä ihan jokaista lastani. Ajan puute on vain tekosyy.

Olisikohan sinun syytä varata itsellesi varata aika jonnekin ammattiauttajalle, jonka kanssa voisit purkaa tunteitasi pientä tytärtäsi kohtaan? Kenties ne syyt ovat paljon syvemmällä...?

Kyll oon vakavasti harkinnut. Jotainhan meillä on pielessä koko ajan. Eikä se varmasti johdu tytöstä.

 

[Valaja]

Eikös tuo oo ihan normaali kotiinpalaavan reaktio. Tarkistetaan, välitetäänkö ja kiukutelllaan, kun kotona on turvallista kiukutella. Se paluu arkeen ilahduttaa ja harmittaa. Jospa se tasaantuu. Paijaile ja rapsuta välillä.

 

[afis]

NO TIETYSTI KERJÄÄ SUN HUOMIOTA, onko siinä jotain vikaa että se haluaa sun huomiota?!?!?!?! Ollu kaks viikkoa poissa sun luota, ja jossain määrin tuntee olonsa hylätyks: Äiti haluu nyt olla uuden vauvan kanssa, joten mut pitää lähettää pois etten mä häiritse...

Aika kahdestaan vauvan kanssa on tosi tärkeätä, mutta kun se 6-vuotias tuli sieltä takas, tarvitsee se paljon huomiota ja rakkautta että ymmärtää ettei hän ole pelkkä riesa, vaan tasavertainen ja rakastettu aivan niinku vauvakin.

 

[NeitiNasu]

Mun mielestä on ihanaa tehdä juttuja esikoisen kanssa (poika 5v) kun kuopus ei oo viemässä mun huomiota. Uimassa on tosi kivaa yhdessä tai kauppareissuilla tai pyöräilemässä. Yritä nyt herran tähden keksiä kahden keskistä tekemistä sulle ja tytölle.

Kyll me tehdään: kyläillään kaksin kun mies on kotona vauvan kanssa, käydään kauppareissuja yhdessä, jätskillä, hakeen kioskilta mehujäät. Mutt mikään ei riitä. Ei vaikka miten yrittäis. Enkä mä veny enempään, en mä veny olemaan vain tytön käytettävissä silloin, kun mies on pois. Mulla on pari muutakin huolehdittavaa juttua.. :/

 

[kumma tyyppi]

mä en tajua minkä takia sä pusket lisää lapsia, kun et osaa edellistenkään kans olla

Mulla on nyt pikkusen erilaiset lähtökohdat tähän perhe-elämään nyt, kuin silloin saadessani tytön: meillä on ollut alusta asti vaikeaa, eikä vähiten siksi että mun ja tytön isän suhde oli niin helvetin hankala. Mulla ei ollut missään vaiheessa aikaa luoda mitään äiti-lapsi suhdetta, kun koko ajan yritin vaan pitää perhettä pystyssä. Äiti-lapsi suhteen aika tuli vasta myöhemmin, mutta kyllähän se vaurio syntyi jo siinä, kun juuria ei ollut luotu.

Jos tiedostat asian näin hyvin, miksi et hae tilanteeseen apua? Pienempi varmasti nukkuu esim. päikkäreitä, jolloin voit hetken olla isomman kanssa kahden?

 

[Williviini]

aika surulliselta kuulostaa. :ashamed:

Miksi et osaa ottaa lasta syliin, johan se lapsinkin aistii että et oikeasti halua eikä tunne itseään halutuksi. Haluaa huomiota ja sinä kiellät sen. Kun nyyhki niin otitko kainaloon ja kysit mikä on vialla?

Mä pidän sitä kyllä sylissä, mutta sitt kun nää kohtaukset on päällä mä en kykene siihen. Nousee muuri. Tuntuu että ainoa mitä kykenen tuntemaan on lievä inho koko lasta kohtaan ja sitä kohtaan, miten käyttäytyy mulle. Ja tiedän, mun pitäisi olla tässä aikuinen.

Selitin tänään jo aiemmin, että se on vähän mummien ja mummojen juttu: rapsutella ja paijata, kun vanhemmilla on usein muutakin tekemistä, laittaa ruokaa, hoitaa pienempiä sisaruksia, kotia, jne. Tajusi kyllä, ja puhuttiin vielä kuinka äitiäkin on mummu paijannut kun äiti oli lapsi, äidin äiti (mummi) taas juuri ei, kun oli silloin niin paljon muuta meneillään. Mutta sitten taas, illalla sama kitinä.

Mä puhuin jo neuvolassa: kuuluu ikään. Voishan sitä kokeilla jotain yhteistä kerhoa. Mutt sinne ei kyllä saa sitten ottaa nuorempaa mukaan. Vaikka kerran viikossa.

Ei mulla ole mahdollisuutta kerran viikossa tiettyyn aikaan olla tietyssä paikassa vain toisen lapsen kanssa: mun mies tekee reissutöitä. Se yhteinen aika on otettava silloin, kun mies hoitaa kuopusta kotona.

Pahoillani sinun ja vielä enemmän tämän tytön puolesta. rapsuttelu ja halailu kuuluu kyllä myös vanhemmille.

Kirjoituksesi perusteella tulee sellainen mielikuva että teet hänen kanssa vaan välttämättömän ja kun hän ei käyttäydy kuinka sinä haluat suljet hänet pois.

Sinuna hakisin apua itsellesi. En sano tätä pahalla enkä ilkeässä mielessä.

 

[äiti]

Mun mielestä on ihanaa tehdä juttuja esikoisen kanssa (poika 5v) kun kuopus ei oo viemässä mun huomiota. Uimassa on tosi kivaa yhdessä tai kauppareissuilla tai pyöräilemässä. Yritä nyt herran tähden keksiä kahden keskistä tekemistä sulle ja tytölle.

Kyll me tehdään: kyläillään kaksin kun mies on kotona vauvan kanssa, käydään kauppareissuja yhdessä, jätskillä, hakeen kioskilta mehujäät. Mutt mikään ei riitä. Ei vaikka miten yrittäis. Enkä mä veny enempään, en mä veny olemaan vain tytön käytettävissä silloin, kun mies on pois. Mulla on pari muutakin huolehdittavaa juttua.. :/

Mitä jos laittaisit sen miehen ja vauvan ulos? Ja röhnöttäisit vaikka tytön kanssa kirjaa lukien sohvalla? Ei aina tarvitse mennä johonkin..

 

[:)]

Kyll oon vakavasti harkinnut. Jotainhan meillä on pielessä koko ajan. Eikä se varmasti johdu tytöstä.

Tosi hyvä, että olet ajatellut niin tekeväsikin. Olet ihan oikeassa, tyttäressäsi se syy ei ole. Ne tunteet häntä kohtaan voi ajan kanssa löytyä ihan muualta. Ehkä sieltä, jota vähiten osaat ajatellakaan. Ne voivat johtua myös lapsen isän käytöksestä sinua kohtaan ja teidän erosta.

Entä sinun oma äitisuhteesi? Millainen lapsuutesi oli? Entä nuoruutesi? Sinun ei ole pakko kertoa sitä tässä. Tarkoitukseni oli, että mietit peilaatko omaa lapsi - vanhempi -suhdettasi oman lapsuuden tai nuoruuden kautta? Peitettyjä ja kätkettyjä tunteita?

 

[NeitiNasu]

mä en tajua minkä takia sä pusket lisää lapsia, kun et osaa edellistenkään kans olla

Mulla on nyt pikkusen erilaiset lähtökohdat tähän perhe-elämään nyt, kuin silloin saadessani tytön: meillä on ollut alusta asti vaikeaa, eikä vähiten siksi että mun ja tytön isän suhde oli niin helvetin hankala. Mulla ei ollut missään vaiheessa aikaa luoda mitään äiti-lapsi suhdetta, kun koko ajan yritin vaan pitää perhettä pystyssä. Äiti-lapsi suhteen aika tuli vasta myöhemmin, mutta kyllähän se vaurio syntyi jo siinä, kun juuria ei ollut luotu.

Jos tiedostat asian näin hyvin, miksi et hae tilanteeseen apua? Pienempi varmasti nukkuu esim. päikkäreitä, jolloin voit hetken olla isomman kanssa kahden?

Mä en tiedä mihin mä haen apua! Se on lähtökohtaisesti nyt ongelma. Mä nimittäin olen hakenut apua jo silloin, kun olin yhdessä vielä tytön isän kanssa, ja kaikki käsiteltiin siellä: mä olen luullut, että kaikki on suunnilleen ok, kunhan nyt rissataan välillä. Mutta nyt tää on niin toistuvaa ja jatkuvaa ja mä olen koko tilanteeseen niin kyllästynyt että mieleen hiipii pieni epäilys...

Toi meidän pieni nukkuu, jos nukkuu. Ja jos nukkuu, saattaa nukkua vartin. Tai koiralenkillä. Ei siinä juuri kerkiä mitään tekemään, ehkä juuri aloittamaan.

 

[Mrs Bean]

Meillä oli tota kanssa esikoisella kun se oli pienempi. Pienet sisarukset vei mun aikaa paljon ja tunsi kai jotenkin jäävänsä ilman mun huolenpitoa ja huomiota. Asiasta paljon keskustelin iltaisin tytön kanssa ja sovittiin että viikossa on joakiselle lapselle yksi ilta kun saa valvoa hiukka pidempään kun toiset lapset ja olla äidin kanssa kaksin. Ja myös yritin huomioida tytön reippaan käytöksen ja pienet hyvät teot heti ja runsain kehuin, jopa ne normaalit päivätoimet kehuin aina.

 

[Ninniliina]

Ihan normaalia. Kuin myös se, että äitiyteen kuuluu kaikenlaiset tunteet, jopa se inho lapsia kohtaan joskus. Sehän ei kuitenkaan tarkoita ettetkö heitä rakastaisi. Vanhemmuus on varmaankin se kaikkein raastavin mutta myös palkitsevin "rakkaussuhde" joka ihmisellä elämässä voi olla, sillä aika lailla kaikenlaista noi lapsoset keksii. Kiukuttelu jne. on kuitenkin aina myös merkki siitä, että sinä olet lapselle tärkeä ja lapsi luottaa sinuun: eihän se uskaltais kiukutellakaan jos näi ei olisi.

Meillä esikoinen on paljon pienempi, mutta koska vauva on ollu koko ajan varsinainen mammanpoika ja välillä tosi itkuinen ja minä sitä myötä väsynyt, jää tuo "helpompi" ehkä turhankin helposti vähemmälle huomiolle. Mä oon itte koittanu antaa kahdenkeskistä aikaa hänelle, ollaan mm. askarreltu kun vauva nukkuu yms. ja lisäks oon koittanu keksiä sellaisia puuhia, joihin molemmat pojat voi osallistua omalla tavallaan.

Pitkää pinnaa!

 

[outoa toimintaa]

mitä enemmän ruikuttaa, sitä vastenmielisemmäksi mä alan taas kokea sylissä pidon ja halailun ja kaiken normaalin, mitä äidin kuuluu tehdä. Mä en vaan pysty ottamaan sitä syliin, mä en kestä sitä että syyllistää mua koko ajan ja ruikuttaa ja on hankala. Ja mun pitäisi siis etenkin nyt kyetä ottamaan vastaan tämä kaikki: justhan se oli kaksi viikkoa pois, ja mä nautin (todella nautin) olosta yksin vauvan kanssa. Mutta en mä jaksa.

nyt kyllä oikeesti kannattaa miettiä missä on lapsen paras olla, isän vai sun luona..
kuinka kukaan voi oikeeesti inhota omaa lastaan... mee hoitoon

 

[Valaja]

Mun mielestä on ihanaa tehdä juttuja esikoisen kanssa (poika 5v) kun kuopus ei oo viemässä mun huomiota. Uimassa on tosi kivaa yhdessä tai kauppareissuilla tai pyöräilemässä. Yritä nyt herran tähden keksiä kahden keskistä tekemistä sulle ja tytölle.

Kyll me tehdään: kyläillään kaksin kun mies on kotona vauvan kanssa, käydään kauppareissuja yhdessä, jätskillä, hakeen kioskilta mehujäät. Mutt mikään ei riitä. Ei vaikka miten yrittäis. Enkä mä veny enempään, en mä veny olemaan vain tytön käytettävissä silloin, kun mies on pois. Mulla on pari muutakin huolehdittavaa juttua.. :/

6-v ikä on tosi haastava ikä. Lapselle ja vanhemmille. Mikään ei riitä, joka asiasta pitää kahvata, päivät on yhtä säätöä ja vinkumista. Meillä tuo kausi alkoi tossa hivenen yli 6-v iässä. Kesti noin 8kk ja loppui ku seinään. Kuulemma on kuin pieni murrosikä. (isoa odottellassa... )

Tuo on ihan yleinen ja normaali juttu. Vaatii jaksamista ja pitkää pinnaa kaikilta.

 

[vieras]

kauheaa lukea kuinka kerrot jopa tuntevasti inhoa lastasi kohtaa... siis vaikka omani tekisivät mitä (normaaleja lasten kiukkuja ja oikkuja jne.) en voi kuvitella että tuntisin inhoa heitä kohtaan... tai vihaa... tai mitään niin voimakkaan negatiivista..

lienee aiheellista sinun mennä ammattiauttajan juttusille.. ehkäpä lapsesi jopa vaistoaa tunteesi tai tunteettomuutesi häntä kohtaan

 

[sipsu]

Mielestäni on tosi tärkeää, että sinä itse huomaat asian, ja tajuat, että jotain on pielessä... Omien tunteiden purkaminen voisi olla ihan hyvä asia. Kaikki voi ihan varmasti korjaantua, mutta mielestäni sinun olisi tärkeää muistaa, että tyttö on vielä tosi, tosi pieni (vaikka vaikuttaa varmaan isolta kuopuksen rinnalla)... Ja sinä olet se aikuinen. Mites, voisiko esimerkiksi se tuleva koiranpentu olla neitin ja sun yhteinen juttu? Meillä on tytön kanssa hevoset, tyttö ratsastaa ja mie aloitan syksyllä vanhan ratsastusharrasteeni uudelleen. Illalla nukkumaan käydessä aukeaa päivän solmuja, kun ensin haastellaan heppa-asiat, ja siitä edetään sitten niihin "hankaliin" asioihin.

Sinulla on pian kolme lasta, mutta tytöllesi olet ainoa äiti. Ja paras äiti Voimia arkeen neitosen kanssa, tutulta kuulostaa, niin tutulta

 

[NeitiNasu]

Kyll oon vakavasti harkinnut. Jotainhan meillä on pielessä koko ajan. Eikä se varmasti johdu tytöstä.

Tosi hyvä, että olet ajatellut niin tekeväsikin. Olet ihan oikeassa, tyttäressäsi se syy ei ole. Ne tunteet häntä kohtaan voi ajan kanssa löytyä ihan muualta. Ehkä sieltä, jota vähiten osaat ajatellakaan. Ne voivat johtua myös lapsen isän käytöksestä sinua kohtaan ja teidän erosta.

Entä sinun oma äitisuhteesi? Millainen lapsuutesi oli? Entä nuoruutesi? Sinun ei ole pakko kertoa sitä tässä. Tarkoitukseni oli, että mietit peilaatko omaa lapsi - vanhempi -suhdettasi oman lapsuuden tai nuoruuden kautta? Peitettyjä ja kätkettyjä tunteita?

Mun äiti on aina ollut hyvä: jäi yksin meidän kanssa kun mä olin 7 ja pikkuveli 1, yksi sisko siinä välissä. Isä oli huono kestään meitä lapsia, mutta eipä se ikinä ollut kotonakaan. Ollaan paljon parempia kamuja nyt kun mä olen aikuinen, kuin silloin kun olin lapsi: toivoin usein, että isä olisi joku ihan muu. Mutta äidin kanssa meni hyvin. Jouduttiinhan me ottaan vastuuta tosi paljon siskon kanssa veljestä, mä tietty eniten kun olin vanhin. Nuoruus oli risainen, mutta eikö se kaikilla ole... En kuitenkaan ollut pahimmasta päästä ollenkaan.

 

[Aurinkokunta]

Olisiko mahdollista antaa 6-vuotiaalle "isomman oikeus" valvoa vähän pidempään, eli laittaisit ensin pikkuveljen maate ja sen aikaa tyttö leikkisi omineen.
Sitten kun pikkuveli on halittu uneen, rapsuttelisit tytön unten maille.

Juuri tästä syystä (hellyydenkipeys kaikilla ) meillä on porrastettu nukkumaanmenot. Jokaisella lapsella on oikeus "omaan hetkeen" äidin tai isän kanssa ennen nukkumaanmenoa. Silloin voi kertoa salaisuuksia tai olla vaan vierekkäin... tai äiti / isi lukee tai laulaa juuri sinulle.

 

[clivia]

Raskaushormoonitkin vaikuttaa asiaan.Se menee ohi kyllä Nasu,ajan kanssa.

 

[MorbidMama]

Tyttös kuulostaa ihan normaalilta, on vaan kateellinen vauvalle sun huomiostasi.
Sinä taas et kuulosta normaalille...

Höpö höpö.

 

[Maamikki]

kauheaa lukea kuinka kerrot jopa tuntevasti inhoa lastasi kohtaa... siis vaikka omani tekisivät mitä (normaaleja lasten kiukkuja ja oikkuja jne.) en voi kuvitella että tuntisin inhoa heitä kohtaan... tai vihaa... tai mitään niin voimakkaan negatiivista..

lienee aiheellista sinun mennä ammattiauttajan juttusille.. ehkäpä lapsesi jopa vaistoaa tunteesi tai tunteettomuutesi häntä kohtaan

Samaa mieltä.
Minä tunnen kuopusta kohtaan välillä jopa inhoa, kun se on NIIIIIIIN tottelematon, mut se tunne kestää oikeasti 2 sekuntia ja sit on niin huono omatunto, että kuopus saa miljoona pusua ja halia siitä että äiti on ajatellut niin pahasti hänestä.

Lapset kyllä vaistoaa vanhempiensa tunnetiloja, eli voi hyvinkin olla että tyttö tuntee noin sun kirjoittamat tunteesi. Ja silloin tyttösi on siis ihan oikeilla jäljillä...

 

[elli]

Meillä neiti 5v oli mammalla viime yön. Sai tänään iltapäivällä (välipalan jälkeen, oli kai melko väsynyt) aivan hirveän raivokohtauksen, rääkyi ja heittelehti, repi jalastani (yritin tyhjentää välillä tiskikonetta) ja huusi ja kirkui, lopulta tukkakin oli hiestä märkä Tää oli toinen kerta siellä yötä, ja kerran on ollut mummilla 2 yötä, ja edellisillä kerroilla kans sama mutta ei ihan näin hirveää. Huomiotahan se vaati, ei ole valmis vielä yökyläilyyn.

TEIN NÄIN: otin tytön syliin välillä, välillä sitten tein jokun pikku askareen koska en jaksanut pidellä rimpuilevaa tyttöä. Välillä sanoin jotain josta saattaisi kiinnostua, välillä kuuntelikin hetken mutta aloitti taas kirkumisen. Lopulta huomasin isoveljen askartelujutun (kello pahvilautasesta) ja kysyin haluaako myös tehdä sellasen. No se veti, naurahti joo ja lähti hakemaan tarvikkeita. Tartti sitten koko ajan apua, ei osannu ite... mutta kello valmistui ja tyttö lähti sillä leikkimään, ja äiti huoahti helpotuksesta. Toista tuntia se huusi.

 

[Minttu]

Jos vaikka vuorovaikutus ongelmiin? Äitisuhteeseen? Varhaisen vuorovaikutuksen häiriöiden paikkaukseen? Lapsen psyykkisen kehityksen tukemiseen? Voisit kysyä neuvolasta vinkkiä, että pääsisitkö johonkin puimaan vastenmielistä asennettasi omaa tytärtäsi kohtaan. Sehän tosiaan voi jountua vaikka sun omasta lapsuudesta tai äitisuhteesta.

 

[NeitiNasu]

Mun mielestä on ihanaa tehdä juttuja esikoisen kanssa (poika 5v) kun kuopus ei oo viemässä mun huomiota. Uimassa on tosi kivaa yhdessä tai kauppareissuilla tai pyöräilemässä. Yritä nyt herran tähden keksiä kahden keskistä tekemistä sulle ja tytölle.

Kyll me tehdään: kyläillään kaksin kun mies on kotona vauvan kanssa, käydään kauppareissuja yhdessä, jätskillä, hakeen kioskilta mehujäät. Mutt mikään ei riitä. Ei vaikka miten yrittäis. Enkä mä veny enempään, en mä veny olemaan vain tytön käytettävissä silloin, kun mies on pois. Mulla on pari muutakin huolehdittavaa juttua.. :/

6-v ikä on tosi haastava ikä. Lapselle ja vanhemmille. Mikään ei riitä, joka asiasta pitää kahvata, päivät on yhtä säätöä ja vinkumista. Meillä tuo kausi alkoi tossa hivenen yli 6-v iässä. Kesti noin 8kk ja loppui ku seinään. Kuulemma on kuin pieni murrosikä. (isoa odottellassa... )

Tuo on ihan yleinen ja normaali juttu. Vaatii jaksamista ja pitkää pinnaa kaikilta.

Eli käytännössä tää vois olla ihan normaalia, vaikka teoriassa kuulostaa pahalta?


Kyllä mä tiedän omat puutteeni: äärettömän lyhyt pinna, herkkä korottamaan ääntä, ja helposti toisille naksahtava niin että kukaan ei jää ilman vihoja kun kerran suutun (saattaa noilla sukurasitteillakin olla osuutta asiaan, mustalaisjuuret ja isä on ollut meidän kanssa ihan just samanlainen). Mutta mä olen tehnyt kuitenkin paljon töitä, etten ois niinkuin isä (meillä ei ole vaihtoehto lainkaan fyysinen kuritus missään muodossa) ja äänen pyrin pitämään aina normaalitasolla vaikka tekisi mieli karjua. On paljon kehitettävää vielä, mutta aika paljon oon kolmessa vuodessa saanut aikaankin... vaikkei se siltä ehkä kuulosta. :ashamed:

 

[häh]

aika surulliselta kuulostaa. :ashamed:

Miksi et osaa ottaa lasta syliin, johan se lapsinkin aistii että et oikeasti halua eikä tunne itseään halutuksi. Haluaa huomiota ja sinä kiellät sen. Kun nyyhki niin otitko kainaloon ja kysit mikä on vialla?

Mä pidän sitä kyllä sylissä, mutta sitt kun nää kohtaukset on päällä mä en kykene siihen. Nousee muuri. Tuntuu että ainoa mitä kykenen tuntemaan on lievä inho koko lasta kohtaan ja sitä kohtaan, miten käyttäytyy mulle. Ja tiedän, mun pitäisi olla tässä aikuinen.

Selitin tänään jo aiemmin, että se on vähän mummien ja mummojen juttu: rapsutella ja paijata, kun vanhemmilla on usein muutakin tekemistä, laittaa ruokaa, hoitaa pienempiä sisaruksia, kotia, jne. Tajusi kyllä, ja puhuttiin vielä kuinka äitiäkin on mummu paijannut kun äiti oli lapsi, äidin äiti (mummi) taas juuri ei, kun oli silloin niin paljon muuta meneillään. Mutta sitten taas, illalla sama kitinä.

Mä puhuin jo neuvolassa: kuuluu ikään. Voishan sitä kokeilla jotain yhteistä kerhoa. Mutt sinne ei kyllä saa sitten ottaa nuorempaa mukaan. Vaikka kerran viikossa.

Ei mulla ole mahdollisuutta kerran viikossa tiettyyn aikaan olla tietyssä paikassa vain toisen lapsen kanssa: mun mies tekee reissutöitä. Se yhteinen aika on otettava silloin, kun mies hoitaa kuopusta kotona.

Pahoillani sinun ja vielä enemmän tämän tytön puolesta. rapsuttelu ja halailu kuuluu kyllä myös vanhemmille.

Kirjoituksesi perusteella tulee sellainen mielikuva että teet hänen kanssa vaan välttämättömän ja kun hän ei käyttäydy kuinka sinä haluat suljet hänet pois.

Sinuna hakisin apua itsellesi. En sano tätä pahalla enkä ilkeässä mielessä.

Peesaan, apuahan tuollaisiin tunteisiin ON SAATAVA!! Ei kukaan!!!!! voi inhota omaa lastansa

 

[:)]

Nuoruus oli risainen, mutta eikö se kaikilla ole... En kuitenkaan ollut pahimmasta päästä ollenkaan.

Ei toki ole kaikilla risainen nuoruus. Nuoruus on jokaisella eräänlaista etsikkoaikaa. Toiset kokeilee rajojaan enemmän, toiset vähemmän. Etsitään itseä ja halutaan tavalla tai toisella kuulua johonkin yhteisöön, "porukkaan". Ihminen on loppuviimein laumaeläin, jolla ei ole hyvä olla täysin yksin.

Älä suutu seuraavasta kysymyksestäni, mutta tuli mieleeni, että tunnetko tyttäresi ajoittain ulkopuolisena teidän uusioperheessä? Muistuttaako tyttäresi sinun entisestä, väkivallan täyttämästä elämästä, jolle ei ole tilaa nyt, kun ole löytänyt vast´ikään uuden ja toivottavasti väkivallattoman onnen?