N
nikittä
Vieras
Sanokaa te, onko tämä mahdollisesti masennusta vai uupumusta vai mitä on?
Elämäntilanteemme on hurjan rankka ja stressaava, ollut jo kauan.
Olen nykyään aina hirmu väsynyt. Heti aamulla kun silmät avaan, tunnen itseni hirmu ärtyisäksi ja alan tiuskia kaikille kaikesta.
En jaksa yleensä tehdä juurikaan mitään. Joskus on päiviä, että tunnen itseni energiseksi, mutta niitä on nykyään harvoin.
Tiskaaminen tai pyykinpesu, jokainen työ tuntuu hirmu suurelta, silti toki teen silleen, ettei tämä koti ihan pääse räjähtämään.
On hurjasti erilaisia kipuja ja kolotuksia, ihmeellisiä vaivoja.
Saan herkästi erilaisia tulehduksia. Varsinkin saan kurkun kipeäksi hyvin pienestä, riittää että ulkoilen hetken talvi-ilmassa. Pissatulehduksia tulee hyvin herkästi. Ruokatorvikin tulehtuu aina silloin tällöin.
En ole "oikeasti" tällainen. Olen pohjimmiltani positiivinen, iloinen, reipas ja rakastan lapsia, rakastan miestäni, rakastan tavallista perhe-elämää.
Jos mietin tätä mitä minulla on, olen siitä hyvin kiitollinen ja onnellinen.
En tahtoisi pois tästä mistään hinnasta! Mutta en siltikään meinaa enää jaksaa.
Rintaa puristaa useasti, eikä uni oikein tunnu antavan lepoa sekään.
Eniten minua vaivaa tämä jatkuva kärttyisyyteni, en kestä yhtään mitään...en jaksaisi edes puhua lapsilleni, saati toistella ja selitellä!
Jos lähdemme käymään jossain, jossa minulla on hyvä olla ja on hyvää seuraa, tunnen itseni hyvin erilaiseksi! Jotenkin se antaa voimia ja virkistää, mutta taas kun palaamme kotiin, on kaikki sama paska niskassa ja asiat kaatuvat päälle ja tuntuu pian taas että tukehdun...
Sanon vielä, että elämäntilaneemme on erittäin stressaava. Kaikki suuret asiat ovat täysin auki, suunnittelemme muuttoa ja mies etsii töitä muualta. Tämä ei ole meidän paikka alkuunkaan, emme kuitenkaan ole ihan varmoja vielä, mihin muutamme. Työ ei tulevaa paikkakuntaamme ratkaise, on sellaista duunia.
Kokoajan täällä asuessamme olen kärsinyt ja kitunut. Täällä meillä ei ole ystäviä, vain vihamiehiä. Harrastuksiakaan minulla ei ole koskaan ollut, enkä tapaa käydä yksin "tuulettumassa". En oikein osaa lähteä yksin ja hyvää ystävää ei mieheni lisäksi lähellä ole. Kotona olen hoitanut lapsia kohta 10 vuotta.
Kirjotan tämän siksi, että auttaisitte minua tajuamaan, kuinka voin, mikä minua vaivaa...! En oikein osaa nähdä omaa tilaani. Koitan aina vain jaksaa. Ja vieläkin jaksaa. Mieheni on ihana ja välimme ovat kunnossa, en varmaan muuten olisikaan tässä. Elämänhaluni ei ole kadonnut ja suunnitelmia minulla on, mutta jotenkin vain olen ihan puhki...voisin melkein sanoa, että olen vähän kuin hengästynyt kokoajan...
Neuvolassa tästä on turha puhua, täällä on erittäin karmea neuvola, eikä ymmärretä perheitä, joissa on enemmän kuin kaksi lasta. Ihan totta.
Ketään sukulaisia ei ole, jotka voisivat auttaa.
Enkä kyllä oikein tajua edes, mitä apua tarvitsisin..."kyllä tämä tästä", hoen vain itselleni ja ihmettelen, kun ei meinaa jaksaa enää edes hengittää...
Elämäntilanteemme on hurjan rankka ja stressaava, ollut jo kauan.
Olen nykyään aina hirmu väsynyt. Heti aamulla kun silmät avaan, tunnen itseni hirmu ärtyisäksi ja alan tiuskia kaikille kaikesta.
En jaksa yleensä tehdä juurikaan mitään. Joskus on päiviä, että tunnen itseni energiseksi, mutta niitä on nykyään harvoin.
Tiskaaminen tai pyykinpesu, jokainen työ tuntuu hirmu suurelta, silti toki teen silleen, ettei tämä koti ihan pääse räjähtämään.
On hurjasti erilaisia kipuja ja kolotuksia, ihmeellisiä vaivoja.
Saan herkästi erilaisia tulehduksia. Varsinkin saan kurkun kipeäksi hyvin pienestä, riittää että ulkoilen hetken talvi-ilmassa. Pissatulehduksia tulee hyvin herkästi. Ruokatorvikin tulehtuu aina silloin tällöin.
En ole "oikeasti" tällainen. Olen pohjimmiltani positiivinen, iloinen, reipas ja rakastan lapsia, rakastan miestäni, rakastan tavallista perhe-elämää.
Jos mietin tätä mitä minulla on, olen siitä hyvin kiitollinen ja onnellinen.
En tahtoisi pois tästä mistään hinnasta! Mutta en siltikään meinaa enää jaksaa.
Rintaa puristaa useasti, eikä uni oikein tunnu antavan lepoa sekään.
Eniten minua vaivaa tämä jatkuva kärttyisyyteni, en kestä yhtään mitään...en jaksaisi edes puhua lapsilleni, saati toistella ja selitellä!
Jos lähdemme käymään jossain, jossa minulla on hyvä olla ja on hyvää seuraa, tunnen itseni hyvin erilaiseksi! Jotenkin se antaa voimia ja virkistää, mutta taas kun palaamme kotiin, on kaikki sama paska niskassa ja asiat kaatuvat päälle ja tuntuu pian taas että tukehdun...
Sanon vielä, että elämäntilaneemme on erittäin stressaava. Kaikki suuret asiat ovat täysin auki, suunnittelemme muuttoa ja mies etsii töitä muualta. Tämä ei ole meidän paikka alkuunkaan, emme kuitenkaan ole ihan varmoja vielä, mihin muutamme. Työ ei tulevaa paikkakuntaamme ratkaise, on sellaista duunia.
Kokoajan täällä asuessamme olen kärsinyt ja kitunut. Täällä meillä ei ole ystäviä, vain vihamiehiä. Harrastuksiakaan minulla ei ole koskaan ollut, enkä tapaa käydä yksin "tuulettumassa". En oikein osaa lähteä yksin ja hyvää ystävää ei mieheni lisäksi lähellä ole. Kotona olen hoitanut lapsia kohta 10 vuotta.
Kirjotan tämän siksi, että auttaisitte minua tajuamaan, kuinka voin, mikä minua vaivaa...! En oikein osaa nähdä omaa tilaani. Koitan aina vain jaksaa. Ja vieläkin jaksaa. Mieheni on ihana ja välimme ovat kunnossa, en varmaan muuten olisikaan tässä. Elämänhaluni ei ole kadonnut ja suunnitelmia minulla on, mutta jotenkin vain olen ihan puhki...voisin melkein sanoa, että olen vähän kuin hengästynyt kokoajan...
Neuvolassa tästä on turha puhua, täällä on erittäin karmea neuvola, eikä ymmärretä perheitä, joissa on enemmän kuin kaksi lasta. Ihan totta.
Ketään sukulaisia ei ole, jotka voisivat auttaa.
Enkä kyllä oikein tajua edes, mitä apua tarvitsisin..."kyllä tämä tästä", hoen vain itselleni ja ihmettelen, kun ei meinaa jaksaa enää edes hengittää...
