Sanokaa te.

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja nikittä
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
N

nikittä

Vieras
Sanokaa te, onko tämä mahdollisesti masennusta vai uupumusta vai mitä on?

Elämäntilanteemme on hurjan rankka ja stressaava, ollut jo kauan.
Olen nykyään aina hirmu väsynyt. Heti aamulla kun silmät avaan, tunnen itseni hirmu ärtyisäksi ja alan tiuskia kaikille kaikesta.
En jaksa yleensä tehdä juurikaan mitään. Joskus on päiviä, että tunnen itseni energiseksi, mutta niitä on nykyään harvoin.
Tiskaaminen tai pyykinpesu, jokainen työ tuntuu hirmu suurelta, silti toki teen silleen, ettei tämä koti ihan pääse räjähtämään.
On hurjasti erilaisia kipuja ja kolotuksia, ihmeellisiä vaivoja.
Saan herkästi erilaisia tulehduksia. Varsinkin saan kurkun kipeäksi hyvin pienestä, riittää että ulkoilen hetken talvi-ilmassa. Pissatulehduksia tulee hyvin herkästi. Ruokatorvikin tulehtuu aina silloin tällöin.
En ole "oikeasti" tällainen. Olen pohjimmiltani positiivinen, iloinen, reipas ja rakastan lapsia, rakastan miestäni, rakastan tavallista perhe-elämää.
Jos mietin tätä mitä minulla on, olen siitä hyvin kiitollinen ja onnellinen.
En tahtoisi pois tästä mistään hinnasta! Mutta en siltikään meinaa enää jaksaa.
Rintaa puristaa useasti, eikä uni oikein tunnu antavan lepoa sekään.
Eniten minua vaivaa tämä jatkuva kärttyisyyteni, en kestä yhtään mitään...en jaksaisi edes puhua lapsilleni, saati toistella ja selitellä!
Jos lähdemme käymään jossain, jossa minulla on hyvä olla ja on hyvää seuraa, tunnen itseni hyvin erilaiseksi! Jotenkin se antaa voimia ja virkistää, mutta taas kun palaamme kotiin, on kaikki sama paska niskassa ja asiat kaatuvat päälle ja tuntuu pian taas että tukehdun...

Sanon vielä, että elämäntilaneemme on erittäin stressaava. Kaikki suuret asiat ovat täysin auki, suunnittelemme muuttoa ja mies etsii töitä muualta. Tämä ei ole meidän paikka alkuunkaan, emme kuitenkaan ole ihan varmoja vielä, mihin muutamme. Työ ei tulevaa paikkakuntaamme ratkaise, on sellaista duunia.
Kokoajan täällä asuessamme olen kärsinyt ja kitunut. Täällä meillä ei ole ystäviä, vain vihamiehiä. Harrastuksiakaan minulla ei ole koskaan ollut, enkä tapaa käydä yksin "tuulettumassa". En oikein osaa lähteä yksin ja hyvää ystävää ei mieheni lisäksi lähellä ole. Kotona olen hoitanut lapsia kohta 10 vuotta.

Kirjotan tämän siksi, että auttaisitte minua tajuamaan, kuinka voin, mikä minua vaivaa...! En oikein osaa nähdä omaa tilaani. Koitan aina vain jaksaa. Ja vieläkin jaksaa. Mieheni on ihana ja välimme ovat kunnossa, en varmaan muuten olisikaan tässä. Elämänhaluni ei ole kadonnut ja suunnitelmia minulla on, mutta jotenkin vain olen ihan puhki...voisin melkein sanoa, että olen vähän kuin hengästynyt kokoajan...

Neuvolassa tästä on turha puhua, täällä on erittäin karmea neuvola, eikä ymmärretä perheitä, joissa on enemmän kuin kaksi lasta. Ihan totta.
Ketään sukulaisia ei ole, jotka voisivat auttaa.
Enkä kyllä oikein tajua edes, mitä apua tarvitsisin..."kyllä tämä tästä", hoen vain itselleni ja ihmettelen, kun ei meinaa jaksaa enää edes hengittää...
 
Onko tosi, ettei teillä ole mitään sanottavaa minulle...? Mietin kauan, kirjoitanko tänne ja uskoin jo, että täällä ehkä joku tajuaa tilanteeni...onko nämä asiat sellaisia, jotka täytyy vain sietää ja pitää sisällään?
 
Kuulostaa aika selkeästi masennukselta! :hug: Mullekin tuttuja tunteita, terapia ja lääkitys auttoi taas saamaan elämänilon eikä enää tunnu että kaikki kaatuu päälle.Mene terveyskeskuslääkärille jos neuvolassa et voi kysyä apua.
 
voi enpä tiedä mitä sanois..kyllä sinne jotain apua tarviit, väsyny kovasti jo kuulostat olevan. onko lapset kovinki pieniä?jos ei neuvola niin seurakunnan diakoni on hyvä apu kuunteleman ja saa sieltä muutakin apua.. mulla on kans välillä tommosia hetkiä mutta ne on kyllä menny pian ohi.. varsinki jos oon päässy jonneen ilman lapsia ihan itte aikuisten seuraan..
ei tarvii olla ku tunnin niin kaikki on taas paremmin..voimia sulle toivon koko sydämestäni että saat tilanteen selvenemään. :hug:
 
Hmmm, auttaa en kyllä valitettavasti osaa mutta jollakin tasolla ymmärrän mistä puhut. Itselläni on samankaltaisia tuntemuksia aina aika-ajoin, tai ainakin tekstisi kuulosti "tutulta". Me ollaan viimeiset vuodet eletty "väliaikaista" elämää eli kokoajan on nurkan takana odottanut uusi elämänvaihe muuttoinen yms. Nyt molemmilla alkaa olla ns. mitta täynnä ja haluttais asettua aloilleen. Vielä vuoteen ainakaan se ei kuitenkaan näytä todennäköiseltä.

Mulla ainoa mikä auttaa on, että pidän itseni vaikka väkisin liikkeessä. Eli jos päiväksikin jähmetyn neljän seinän sisään, niin jo on heti niiin saamaton ja surkee fiiilis että ei oo tottakaan. Joskus on vain väkisin repästävä itsensä ulos ja pakottaa lenkille yms. Palattua on heti ihan toinen olo.

Eipä tästä nyt sulle mitään apua varmaan ollut, tahdoin vain sanoa ettet ole ainoa!
 
Saankos udella että onko sulla elämässä jokin erityinen stressin aihe?

Kuulosti kirjoituksesi NIIN niin tutulta kuin minun kirjoitukseltani.
ja itsessäni olen syynkin tuohon löytänyt, tunnistanut stressini aiheet; elämänkatsomukseni on nimittäin muuttunut täysin viimeisien vuosien aikana ja sitäkautta oma minuus on hieman hukassa..,.

Jos haluat vaihtaa enemmälti ajatuksia niin paiskaa YV.tä.

 

Yhteistyössä