Seitsemän vuoden kriisi!

[karita76]

Seitsemän vuoden kriisi on iskenyt parisuhteeseeni. Vauvapuheille ja uuden kodin ostolle on yllättäen tullut stoppi, kun mieheni on ilmoittanut omistautuvansa uralleen, joka vie häntä työkomennuksille ulkomaille viikkokausiksi kerrallaan. Minun unelmani on ollut kiinteä perhe, ei lasten kanssa yksin kotona odottaminen. Siksi haluaisin mieheni vaihtavan ammattiaan tai ainakin työpaikkaansa.

Suhdettamme on hiertänyt myös välikohtaus melkoisen omistushaluisen anopin kanssa, joka teki ikävän tempun minulle pari vuotta sitten. Olen antanut anteeksi hänelle, mutta se satuttaa, että mieheni meni äitinsä puolelle riidassa. Hän on kyllä selittänyt "objektiivisesti ajatellen sinä toimit oikein, äiti väärin", mutta silmäni ovat aueneet sille, että hänelle äiti on minua tärkeämpi.

Olo on todella ahdistunut tulevaisuuden suhteen. Tuntuu, että minun pitää pitää nyt unelmastani kiinni, etten katkeroituisi ajan mittaan, kun mies toteuttaa itseään ja minä jään yksin hoitovastuuseen. Ero tuntuu ainoalta mahdollisuudelta, mutta kamalalta sellaiselta. Mitä pitäisi tehdä?

Otan vastaan kaikki neuvot kiitollisena.

 

[MopoMieSS]

[Ylläpito on muokannut viestiä]

 

[kotiäiti]

Minun mieheni on AINA töissä. Syinä oma yritys ja pieni työnarkomania taustalla. Hän on aina ollut kova tekemään töitä enkä ajatellutkaan, että hän lopettaisi sen lasten synnyttyä. Tiesin siis joutuvani kantamaan vastuun kodista pääasiassa yksin ja suosittelen Sinullekin, että mietit tarkasti jaksatko yksin vai haluatko enemmän tukea.
Et voi vaatia miestäsi lopettamaan työn josta tykkää. Teidän täytyy keskustella tulevaisuuden toiveistanne ja tavoitteistanne. Ehkä toiveenne ovat erilaisia tai näkemyksenne tulevaisuudesta ja perhe elämästä ovat eri "planeetalta".
Voin tuntua kylmältä ja tunteettomalta kun sanon näin, ja ehkä puhunkin vain omasta puolestani. =) Joillekin tällainenkin elämä käy. Siis että mies paljon poissa ja aina joutuu kaiken tekemään ja järjestämään itse, kuin yksinhuoltaja. Joillekin ei lainkaan. Ja siksi onkin tärkeää , että selvitätte tilanteen puhumalla. Ehkäpä te löydätte yhteisen sävelen ja tavan toteuttaa unelmanne.
Kaikkea hyvää Sinulle.

 

[What a shame]

Ihmiset haluavat eri asioita. Oma unelmieni kumppani olisi päämäärätietoinen, eteenpäin pyrkivä ja luonteeltaan positiivinen mies. En tulisi valittamaan liiasta työnteosta. Toki sen ymmärrän, että pitemmän päälle ei toimi, jos työ menee aina ykköseksi eikä kumppania huomioida mitenkään.

Oma parisuhteeni on kestänyt myös noin seitsemän vuotta ja pikku hiljaa olen väsynyt kumppanini saamattomuuteen ja negatiivisuuteen. Näkökulma tämäkin eli tuntuisiko mukavammalta, jos sinulla olisi kotona kumppani, joka ei sieltä juuri mihinkään lähtisi, saisit häntä patistella tekemään opintoja loppuun ja menemään töihin... Ehkä miehesi haluaa takoa nyt, kun "rauta on kuumaa" ja perustaa perheen sitten (kanssasi), kun olette taloudellisesti vakaammalla pohjalla tms. Eli mieti kahdesti, laitatko miehesi vaihtopenkille. Yrittäkää keskustella tarpeistanne vaikka parisuhdeterapiassa, jos ne olisivat kuitenkin yhteensovitettavissa.

Valitettavasti kukaan ei voi valita perhettään. Nahjuksella, joka asuu kanssani, on myös lievästi sanottuna mielenkiintoinen äiti (siis anoppini), mutta siitä en sentään voi miesparkaa syyttää.

 

[skskskj]

Minä haluan olla mieheni elämässä ykkösenä!!! Myönnän sen suoraan. En halua olla joku pakollinen velvollisuus työn, kodin ja äidin jälkeen, vaan haluan olla hänelle ykkönen ihan kuten mies on minulle ykkönen.

En mitenkään erityisemmin rakasta mieheni äitiä, mutta olen ottanut sen linjan, että pysyttelen kuitenkin väleissä hänen kanssaan. Emme tapaa usein pitkän välimatkan vuoksi, mutta otan irti niistä tapaamisista sen mitä voin: saan hyvää ruokaa ja mahdollisuuden harrastaa siellä paljon ulkoilua, joten loma on sellaista hermolepoa kaupunkikiireisiin verrattuna. En halua tulla äitini ja mieheni väliin, sillä miehellä tietenkin on oikeus rakastaa ja välittää sukulaisistaan, mutta mitään äidin mammanpoikaa en halua.

Toisaalta alkuperäisen miehellä on siinä mielessä hyvä tilanne, että nythän on hyvä tehdä reissuhommia, kun ei vielä ole lapsia. Yleensä reissuhommista jää myös mukavasti rahaa, joten jos mies pistää niitä sivuun esim. äitiysloman ajalle, niin sehän olisi upeaa. Näistä pitäisi kuitenkin jutella miehen kanssa, että mitä hän oikein suhteeltanne haluaa. On ihan oma valintasi, että haluatko antaa miehelle aikaa kypsyä vai haluatko päätöksiä asiasta nyt heti.

Voisiko olla niin, että suhteestanne on suurin intohimo laantunut miehen puolelta ja hän haluaa nyt panostaa muihin haaveisiinsa kuten uraan? Ehkäpä hän on hieman lapsellinen ajatellessaan, että koska parisuhde toimii ihan hyvin, niin sitä ei sen kummemmin tarvitse hoitaa, vaan koska "parisuhdeprojekti" voi ihan hyvin, niin nyt sitten hoidellaan se ura-asia hyvälle mallille. Hän ei siis välttämättä tajua kunnolla sitä, että parisuhteessa ei toimi sanelupolitiikka, vaan hänen pitää tosiaankin kuunnella päätöksenteossa sinuakin. Jos mielipiteet eroavat, niin sitten pitää neuvotella kompromissiratkaisu esim. siten, että hän paiskii reissuhommia esim. 1-2 vuotta ja sen jälkeen hiljentää tahtia ja perustetaan perhe.

Jos tämä on suunnilleen ensimmäinen kriisi parisuhteessanne, niin nyt suhteenne on koetuksella siinä asiassa, että miten saatte tämän erimielisyyden ratkaistua. Siinä ei välttämättä ole vain yksi ainoa vaihtoehto, vaan niitä vaihtoehtoisia ratkaisuja voi olla useita.

Muuten, jos anoppisi on omistautunut pojalleen, niin miehesi voi olla vaikea ymmärtää sitä, että sinä et ole hänen "varaäitinsä", vaan tasa-arvoinen kumppani.

 

[kysymyksiä]

Minun unelmani on ollut kiinteä perhe, ei lasten kanssa yksin kotona odottaminen. Siksi haluaisin mieheni vaihtavan ammattiaan tai ainakin työpaikkaansa.



Miksi sinun unelmasi on tärkeämpi kuin miehen unelma?

Miksi mies olisi vastuussa sinun onnellisuudestasi?

Miksi et elä ja toteuta unelmaasi? kyllä maailmassa miehiä riittää. Löytyy varmasti joku jolla on samanlainen unelma kuin sinulla.

 

[karita76]

Kiitos vastauksistanne ja viisaista neuvoista! Puhumattakaan tuesta

Moni asia on ehtinyt tullakin jo mieleen, mutta sain myös paljon uutta ajateltavaa teiltä. Keskusteleminen on tietenkin kaiken lähtökohta, mutta toistaiseksi mies ei ole juuri kompromisseja suostunut ajattelemaan. Ja se eron ajatus on niin kipeä... Tuntuu, etten olisi valmis siihen sittenkään. Mutta olen samaa mieltä siinä, ettei minulla ole oikeutta miestä vaatia luopumaan omasta uraunelmastaan. Enkä sitä ole hänelle ehdottanutkaan. Mutta haluaisin olla kuitenkin se ykkönen - ennen uraa ja äitiä.

Lähipiirissä on moni suhde tullut tiensä päähän viime vuosina, vaikka rakkautta on kuulemma riittänyt. Ja yhtä nopeasti eronneet ovat löytäneet vierelleen toisen, jonka kanssa perhettä on ruvettu perustamaan. Sekin on käynyt mielessä, että ehkä nuorempana sitä on idealisti, jolle rakkaus merkitsee eniten. Kolmenkympin korvilla saattaa jo riittää, että on samansuuntaisia tulevaisuuden suunnitelmia. Kenties kyynistä ajattelua, mutta tuo nopea toipuminen pitkästä suhteesta ihmetyttää. Pystyisikö siihen itsekin? Entä haluaisiko?

Ajatuskin kauhistuttaa. Onko tämä nyt sitä läheisriippuvuutta vai vain tapauskollisuutta?

 

[ukot]

Seitsemän vuoden kriisi on iskenyt parisuhteeseeni. Vauvapuheille ja uuden kodin ostolle on yllättäen tullut stoppi, kun mieheni on ilmoittanut omistautuvansa uralleen, joka vie häntä työkomennuksille ulkomaille viikkokausiksi kerrallaan. Minun unelmani on ollut kiinteä perhe, ei lasten kanssa yksin kotona odottaminen. Siksi haluaisin mieheni vaihtavan ammattiaan tai ainakin työpaikkaansa.

Suhdettamme on hiertänyt myös välikohtaus melkoisen omistushaluisen anopin kanssa, joka teki ikävän tempun minulle pari vuotta sitten. Olen antanut anteeksi hänelle, mutta se satuttaa, että mieheni meni äitinsä puolelle riidassa. Hän on kyllä selittänyt "objektiivisesti ajatellen sinä toimit oikein, äiti väärin", mutta silmäni ovat aueneet sille, että hänelle äiti on minua tärkeämpi.

Olo on todella ahdistunut tulevaisuuden suhteen. Tuntuu, että minun pitää pitää nyt unelmastani kiinni, etten katkeroituisi ajan mittaan, kun mies toteuttaa itseään ja minä jään yksin hoitovastuuseen. Ero tuntuu ainoalta mahdollisuudelta, mutta kamalalta sellaiselta. Mitä pitäisi tehdä?

Otan vastaan kaikki neuvot kiitollisena.

Mie oon ollu niiiiii pitkään naimisissa että tähän suhteeseen mahtuu monta 7 vuoden kriisijä, ja niistä on selvittävä itte jokaisen. Jos puhe ei auta niin huonolta näyttää.

 

[loppu eletyt suhteet]

ettekö nyt tajua jo että parisuhde on ILUUSIO? kestää aikansa niin kauan kun mies kiihottuu omasta naisesta,mutta,ajankuluessa jokainen mies kyllästyy omaan vaimoonsa ja sitten mies alkaa käyttäytyä kummallisesti ja nainen vain ihmettelee ja luulee että voi pelastaa suhteen jollakin poppa konstilla.

 

[dsköasöhdöa]

Sekin on käynyt mielessä, että ehkä nuorempana sitä on idealisti, jolle rakkaus merkitsee eniten. Kolmenkympin korvilla saattaa jo riittää, että on samansuuntaisia tulevaisuuden suunnitelmia. Kenties kyynistä ajattelua, mutta tuo nopea toipuminen pitkästä suhteesta ihmetyttää. Pystyisikö siihen itsekin? Entä haluaisiko?

Rakkautta ja hyvän parisuhteen merkitystä ei kannata missään nimessä vähätellä, mutta taitaa olla juuri noin, että ensimmäisestä pitkästä parisuhteesta meillä on niin ruusunpunaiset ja kaikenkattavat mielikuvat että parisuhde joutuu väkisinkin jossain vaiheessa koetukselle, kun odotukset eivät kohtaa.

Tämän tuskan työstämisen jälkeen moni onkin sitten todennut, että yksi hyvä kriteeri seuraavalle parisuhteelle on se, että elämänarvot, -tapa ja tulevaisuudensuunnitelmat ovat riittävän samanlaiset, jotta niiden suhteen ei tule jälleen lunta tupaan. Tämä ei liene pelkästään kyynisyyttä, vaan jonkinlaista elämänoppia. (Nopeisiin toipumisiin en ota kantaa.)

Valitettavasti en osaa antaa tilanteeseesi kovin hyviä neuvoja. Voisitko ajatella kenties, ettet tee juuri nyt mitään päätöksiä tilanteestasi suuntaan tai toiseen, vaikka ratkaisematon ristiriita kaiveleekin? Tuntuu siltä että kaipaat 'poikki ja pinoon' tyylistä ratkaisua, mutta samalla esimerkiksi eroaminen ratkaisuna pelottaa sinua. Miestäsi et voi joka tapauksessa muuttaa.

Entä jos antaisit ajan kulua ja tunnustelisit hieman myöhemmin, esimerkiksi puolen vuoden kuluttua, miltä etäsuhde on alkanut maistumaan? Luultavasti olet joko tottunut ajatukseen ja hyväksynyt tilanteen tai sitten kärsit siitä niin paljon että olet valmis radikaalimpiin ratkaisuihin. Joka tapauksessa olisit saanut selvyyttä tuntoihisi. Elämäsi ei kuitenkaan esim. puolessa vuodessa ehdi vielä valua ns. hukkaan, joten malttia, toveri, malttia.