K
kaneliässä
Vieras
Olemme 25- (minä) ja 27 (mies) -vuotiaita ja yhdessä olemme olleet reilut 6 vuotta, josta neljä vuotta asuttu saman katon alla. Olemme suhteessamme kokeneet välimatkan tuomat haasteet sekä toisen masennusjakson, mutta vaikeuksista on selvitty ja yhdessä vielä ollaan. Molemmat rakastavat toisiaan ja se osoitetaan päivittäin, harvemmin sanallisesti, useammin teoilla. Nyt tuntuu, että olemme suhteessamme vaiheessa, jolloin olisi syytä tehdä päätöksiä siitä, sitoudummeko toisiimme loppuiäksi, tarkoitan siis kihloihin- ja naimisiinmenoa.
Mieheni on sitä mieltä, että kihloihin mennään vasta, kun voimme samalla sopia hääpäivän. Hän ei siis näe oikeastaan eroa kihlautumisella ja naimisiinmenolla. Itsellenikin kihlautuminen tarkoittaisi sopimusta avioliiton solmimisesta, mutta itselleni sopisi hyvin vuoden tai kahden vuoden kihloissaolo ja sen jälkeen naimisiin. Minusta se olisi tärkeä välivaihe ennen naimisiinmenoa. Tietäisi, että olemme yhdessä menossa kohti avioliittoa, voisi suunnitella ja haaveilla rauhassa häistä. Nyt kun emme ole kihloissa, tuntuu että olisimme tavallaan kuin ahdistavassa epätietoisuuden sumussa... Mitä kohti olemme menossa? Olemmeko yhdessä aina? Miksi emme uskalla ottaa seuraavaa askelta suhteessamme? Milloin uskallamme?
Kun puhumme tulevaisuudesta, molemmat näkevät toisemme niissä haaveissa... asumassa maalla eläinlauman kera, matkustelemassa... Minä haaveilen usein myös perheestä, lapsista.. kuinka leikimme heidän kanssaan, lähdemme yhdessä mummolaan.. Mieheni sanoo haluavansa lapsia myös todennäköisesti joskus, vielä se ei hänestä tunnu ajankohtaiselta... usein ahdistun siitä, haluaakohan hän lapsia sittenkään koskaan tai kuinka pitkän ajan päästä hän olisi valmis isäksi.
Haluan varmuutta suhteeseemme. Varmuutta siitä, mihin olemme suhteessamme menossa. Viime aikoina olen alkanut potea hylkäämisen pelkoa monen vuoden jälkeen... Huomaan miettiväni yhä useammin, entä jos mieheni ei haluakaan minua tulevaisuuteensa... miksi hän ei halua jo virallistaa suhdettamme? Tunnemmehan toisemme jos mielestäni riittävän hyvin tietääksemme, sovimmeko toisillemme vai emme. Pitäisi kai vain puhua ja puhua mieheni kanssa.. En halua painostaa häntä mihinkään, mihin hän ei ole valmis, mutta tuntuu että en jaksaisi enää odottaakaan kovin kauaa...
Mieheni on sitä mieltä, että kihloihin mennään vasta, kun voimme samalla sopia hääpäivän. Hän ei siis näe oikeastaan eroa kihlautumisella ja naimisiinmenolla. Itsellenikin kihlautuminen tarkoittaisi sopimusta avioliiton solmimisesta, mutta itselleni sopisi hyvin vuoden tai kahden vuoden kihloissaolo ja sen jälkeen naimisiin. Minusta se olisi tärkeä välivaihe ennen naimisiinmenoa. Tietäisi, että olemme yhdessä menossa kohti avioliittoa, voisi suunnitella ja haaveilla rauhassa häistä. Nyt kun emme ole kihloissa, tuntuu että olisimme tavallaan kuin ahdistavassa epätietoisuuden sumussa... Mitä kohti olemme menossa? Olemmeko yhdessä aina? Miksi emme uskalla ottaa seuraavaa askelta suhteessamme? Milloin uskallamme?
Kun puhumme tulevaisuudesta, molemmat näkevät toisemme niissä haaveissa... asumassa maalla eläinlauman kera, matkustelemassa... Minä haaveilen usein myös perheestä, lapsista.. kuinka leikimme heidän kanssaan, lähdemme yhdessä mummolaan.. Mieheni sanoo haluavansa lapsia myös todennäköisesti joskus, vielä se ei hänestä tunnu ajankohtaiselta... usein ahdistun siitä, haluaakohan hän lapsia sittenkään koskaan tai kuinka pitkän ajan päästä hän olisi valmis isäksi.
Haluan varmuutta suhteeseemme. Varmuutta siitä, mihin olemme suhteessamme menossa. Viime aikoina olen alkanut potea hylkäämisen pelkoa monen vuoden jälkeen... Huomaan miettiväni yhä useammin, entä jos mieheni ei haluakaan minua tulevaisuuteensa... miksi hän ei halua jo virallistaa suhdettamme? Tunnemmehan toisemme jos mielestäni riittävän hyvin tietääksemme, sovimmeko toisillemme vai emme. Pitäisi kai vain puhua ja puhua mieheni kanssa.. En halua painostaa häntä mihinkään, mihin hän ei ole valmis, mutta tuntuu että en jaksaisi enää odottaakaan kovin kauaa...