Siskoni inhokki, likakaivo, syntipukki

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja apuja
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
On epäreilua olla vihattu, kun syy on ehkä vanhempiemme, eikä edes minun. On epäreilua siksikin, että itse en ole koskaan vihannut, vaan hyväksynyt äksyilevän siskoni ihan silläkin verukkeella, että on ns. pakko, koska se on perheenjäsen.

Siskoni on todella heikko, joka peittää heikkoudet ja herkkyydet kovismaisella käytöksellä. Kaikkihan sen läpi näkee, mutta itse luulee, ettei kukaan näe. Mä kun aina näin (paitsi ehkä ihan lapsena) ja sen siskolleni kerroinkin, se ärsytti kun rooli ei mennyt läpi mun kanssa. Sen ymmärrän, että ärsytti, mutta kyllä aikuisen ihmisen pitää pystyä elämään ihan ilman mitään vahvuusrooleja, olla ihan oma itsensä. Se ei ole järkevä syy toisen vihaamiseen. Eikä kateus, eikä mikään muukaan. Kaikki noi asiat on sellaisia, jotka pystyisi selvittämään jos siskoni olisi kyvykäs ja halukas.
 
Tunnen todellista myötätuntoa ap:tä kohtaan Samalla lohduttaa jotenkin kuulla että meitä on muitakin, jotka yksipuolisesti yrittäneet rakentaa edes jonkinlaista aikuisiän sisarussuhdetta. Minulla ei ole ollut kontaktia sisarukseeni n. kymmeneen vuoteen sen jälkeen kun hän jostakin käsittämästä syystä sanoi ettei halua olla tekemisissä. Koska käyttäydyn itsekkäästi ts. mitä teinit nyt tekee.. Hän ei oma-aloitteisesti ole pyytänyt asioita anteeksi vaikka onkin joskus myöntnyt tehneensä väärin. Viimeisin lähentymisyritys johti asioiden vielä pahempaan umpikujaan. Kävi ilmi että hänellä on tosi omituisia, pahansuopia käsityksiä minusta joilla ei ole mitään perustaa! En voinut olla loukkaantumatta koska minulle hän on aina ollut tärkeä enkä ymmärrä miksi olemassaolollani ei ole hänelle mitään merkitystä. Joskus oli ts. silloin lapsena. Ikäeroahan on saman verran kuin ap:n tapauksessa. Haluni yhteydenpitoon tulee ihan siitä että kaipaan lähisukulaista, jonka kanssa kuitenkin olen viettänyt monia antoisia hetkiä. Ahdistun tästä asiasta aina tasaisin väliajoin, vaikka olen yrittänyt hyväksyä asian. Aina yritän uudelleen (esi. kutsun kylään) ja sitten saan taas pettyä. En tule ikinä ymmärtämään mikä minusta tekee niin kamalan ihmisen, ettei haluta pitää mitään kontaktia. Läheisriippuvuutta se kai sitten on kun ei tilannetta saa vain hyväksyttyä. Toisaalta tällainen tilanne minusta loukkaa ihmisen perustavaa hyväksytyksi tulemisen tarvetta, joten tottakai se vaivaa. Valitettavasti yksin ei yhteyttä saa rakennettua, joten ei ole paljon vaihtoehtoja.
 
Sun kannattaisi keskittyä ennemminkin vaalimaan niitä ystävyyssuhteitasi, jotka oikeasti tuovat hyvää elämääsi. Opettele arvostamaan itseäsi ja hyviä ystäviäsi. En ymmärrä, miksi väkisin haluat kiusata itseäsi tuollaisen ihmisen seuralla.
 
Kiitos epähedelmä ja ddfdf kommenteistanne. =)

Mun on tosi vaikea hyväksyä ihmiset, jotka pakenevat eivätkä pysty riitelemään, puhumaan, selvittämään.

Joskus tuntuu että se on todellinen perisuomalainen tapa! Se on kyllä ärsyttävää... Taidan olla aika epäsuomalainen, koska musta kaikki asiat on sellasia joista voi puhua ja puhunkin todella paljon!! =)
 
Alkuperäinen kirjoittaja voimia Teille molemmille:
miten musta tuntuu että sulla taitaa olla hiukan vielä enemmän noita mielenterveysongelmia kun siskollasi, jos tässä nyt sellaisia alkaa hakemaan ja vertailemaan.
Siskosi on selkeästi osoittanut sinulle mitä sinulta haluaa - ei mitään.
Sinä vaan et anna olla, uskomatonta.
Olisiko aika alkaa opettelamaan ihan oikeaa kunnioitusta siskoasi kohtaan ja jätät hänet rauhaan.
Anna hänelle se välimatka etäisyys minkä hän tarvitsee ja ole sitten saatavilla jos hän muuta osoittaa.
Mitä muuta vaihtoehtoja sinulla muka on?
vähintäänkin läheisriippuvaiselta tuo sinun toimintasi kuulostaa, takerrut siskoosi, miksi?
tuskin rakkaudesta voi puhua...riippuvuus on kuulehan ihan eri asia.

Olet aika mustavalkoinen ajatusmaailmoinesi. Ensinnäkin en kehtaisi heittää tuollaisia tuomioita tapauksesta, josta tietäisin näin vähän kuin sinä. Ja toiseksi väitän, että ihmisestä voi välittää samaan aikaan kun ei kunnioita hänen päätöksiään.

 
En jaksanu koko ketjua lukea, mutta mulla on kokemusta myös. Mulla 7 v vanhempi sisko, joka ei oo missään tekemisissä mun kanssa. Huusi kerran kuinka vihaa mua ja käyttäytyi todella lapsellisesti ja törkeästi ja ei ole koskaan puhunut mulle sen jälkeen.

Surutyö kesti kauan, tää tapahtuma tuli vieläpä aika shokkina, en olisi koskaan uskonut, että tekisi mitään näin radikaalia, vaikka aikamoisia tempauksia aina tekikin. Alkuajat odottelin anteeksipyyntöä ja sovintoyrityksiä, tein niitä itsekin, mutta lopulta tajusin kun vuodet vaan vieri ettei niitä koskaan tule.

Tunsin häpeää monta vuotta siskoni vuoksi, kunnes tajusin, että eihän se mun vikani ole, vaan siskoni. Mä kyllä välitin ja jollain tavalla välitän varmaan aina. Siskoni voi aika huonosti, enkä toivo hänelle mitään pahaa.

Eniten varmasti ärsyttää just se heikkous, ettei uskalla tulla mun kanssa riitaa selvittämään. Että voikin olla joku niin heikko? Mäkään en mikään maailman vahvin ole, mutta sisko vetää kyllä niin huiput tässä. Mä ymmärrän, että joku kaveri jos vituttaa, eikä jotenki tunnu seura oikealta, voi laittaa välit poikki helpostikin, mut en mä perheeseen kyl ihan hepposesti välejä poikki laittaisi.

Ymmärrän siis tosi hyvin kuinka raskasta aikaa vietät. Aikaa kun kuluu, ehkä tajuat että asiat meni just niin kuin pitkin? Näin ainakin mulla.

Tälläinen asia on kuitenkin sellainen, että täysin yli ei voi koskaan päästä, ainakaan niin kauan kun omat vanhemmat on elossa. Vaikuttaahan tämä perhekuvioihin aika lailla kun ei siskoa näy missään perhetapahtumissa ja mun vanhemmat kärsii ja joudun katsomaan niiden kärsimystä enkä voi tehdä mitään asialle.
 
Yritin saada yhteyttä perheeseeni teini-iässä. Meillä oli niin kylmä ilmapiiri, että hain apua jopa perheneuvolasta. Kysyin ihan ammattilaiselta neuvoa, miten kannattaisi toimia. Olin silloin alaikäinen, mutta kävin siellä silti yksin. Vanhempiani ei kiinnostanut. Sain sieltä todella huonoja neuvoja, käytännössä osoittautuivat ainakin minun kohdallani tuhoisiksi. Siis minun kannaltani tuhoisiksi.
Yksi huono neuvo oli: jos veljesi (viisi vuotta minua vanhempi) ei puhu sinulle, etkä voi luottaa häneen, on väkivaltainen fyysisestikään -> ala kertomaan hänelle itsestäsi, huolistasi, niin hänkin alkaa puhumaan sinulle. Eli: ala luottamaan ihmiseen, niin hänestä tulee luotettava ja ystävällinen.
Mitä kävikään? Veljeni käytti häikäilemättä hyväkseen kaikkea, mitä olin hänelle kertonut ja väritti asiat negatiivisimmiksi kuin olivatkaan.

Minusta joskus vain täytyy hyväksyä tosiasiat ja surra se, että yhteyttä ei ole. Kaikista ei ystävyyteen valitettavasti ole. Yksipuolisesti yhteyttä ei voi luoda. Liiallisella yrittämisellä voi rikkoa itsensä tosi pahasti - henkisesti ja fyysisesti.
 

Yhteistyössä