Sitoutumiskammo

[Surutar]

Olen seurustellut miesystäväni kanssa pian 2 vuotta.Keskustelimme jo aika alkuvaiheessa tulevaisuudesta, tavoitteistamme toistemme & oman elämämme suhteen tms. Molempien ajatukset varsinkin parisuhteesta ja sen tavoitteista ovat hieman ""epätyypilliset"", mutta samansuuntaiset, sen totesimme helpottuineina.Eli ei tulisi ainakaan niistä asioista riitaa että toinen haluaa naimisiin ja lapsia, toinen ei, kun kumpikaan emme pyri siihen, molemmilla syynsä joita nyt tässä en ala sen kummemmin selittämään.Olemme iältämme jo hyvän matkaa yli komikymppisiä,kyllä nuo asiat jo tässä iässä tietää.

Mutta vasta nyt ihan lähiaikoina selvisi että emme olleetkaan keskustelleet tavoitteistamme tarpeeksi perinpohjaisesti.Selvisi, että mieheni ei halua koskaan edes asua kenenkään kanssa.Hän on ajatellut paljon asiaa, varsinkin nyt kun suhteemme on kehittynyt todella läheiseksi, ja aina hän tulee samaan lopputulokseen.Eli hän ei ole valmis asumaan kanssani nyt, eikä uskalla luvata koskaan olevansakaan.

Se oli minulle kuin isku vasten kasvoja.Olin kyllä aiemmista puheistamme ymmärtänyt että hän tarvitsee reilusti aikaa ennenkuin uskaltaa sitoutua sen kummemmin.Mutta en tiennyt että asia olikin noin ehdoton.Itse haluan asua sen ihmisen kanssa jota rakastan, vaikken mikään perheenäitityyppi muuten olekaan.Haluan herätä rakkaani viereltä, tehdä hänelle ruokaa, pestä hänen pyykkinsä, maksaa yhdessä laskuja, valita uusia verhoja tms. Haluan todella. Minulle ei riitä kovin kauaa enää mikään pelkkä styylailu, jossa nukutaan pari yötä viikosta yhdessä, haluan ELÄÄ ihmisen kanssa jota rakastan.

Olemme jutelleet asiasta paljon, ja perinpohjaisesti.En todellakaan epäile mieheni tunteita. Tiedän että hän rakastaa minua, ja haluaa olla kanssani.Suhteemme pelaa kaikinpuolin; Meillä on paljon yhteisiä harrastuksia ja intressejä, sekä ystäviä. Hän on suurin rakkauteni, ja tiedän myös olevani sitä hänelle.Silti hän ei halua sitoutua kanssani, eikä uskalla edes luvata että tuo tunne menee joskus ohi.Hän on sitä mieltä että yhteisasuminen tappaa rakkauden,saa suhteen muuttumaan rutiiniksi ja parin riippuvaisiksi toisistaan. Hänellä on jo muutama suhde tyssännyt tuohon hänen sitoutumiskammoonsa.

Minä en kerta kaikkiaan ymmärrä enää mistään mitään, olen ihan ymmällä mitä minun pitäisi tehdä.Masentaa ajatuskin että vielä vuosien päästä, neljissäkymmenissä matkustaisimme toistemme luo reppu selässä yöpyäksemme yhden yön.

Minä rakastan häntä enemmän kuin ketään muuta koskaan, mutta en voi todellakaan edes ajatella niin ettemme asuisi koskaan yhdessä.Tämä lähes parin vuoden ""hengailukin"" on ollut minulle vähän liian pitkä aika, olisin itse tarvinnut vain muutaman kuukauden ennen yhteen muuttoa.Eli vain sen ajan että varmistun siitä että toinen on oikea.

Itseäni ja ajatuksiani en osaa tuosta vaan muuttaa, enkä voi häntäkään vaatia muuttumaan.Erotakaan en haluaisi missään nimessä, mutta toisaalta, mitä järkeä on jatkaa suhdetta jossa ei ole yhteisiä tulevaisuudensuunnitelmia.

Kiva jos joku jaksoi lukea tämän vuodatukseni.Ja kiva vielä jos joku jaksaisi kommentoidakin, hyvät neuvot ovat nyt todella tarpeen.

 

[Janni]

Olette siis seurustellut kohta kaksi vuotta.
Aviomieheni kanssa seurustelimme 4 vuotta ennen kuin muutimme yhteen eikä meistä kummastakaan siinä ollut mitään ihmeellistä. Se sopi meille oikein hyvin. Ja nyt on oltu naimisissakin 4 vuotta.
Ennen miestäni olin suhteessa miehen kanssa, joka alkoi ekan yhteisen vuoden jälkeen jankuttamaan yhteen muuttamisesta ja ihmetteli ja epäili kaikkea ja kaikkia kun en niin nopeaan lämmennyt asialle, vaikka hänestä silloin kovin pidinkin. Mutta lopulta kyllästyin siihen jankuttamiseen niin paljon, etä suhde kaatui siihen.
Isäni ja äitipuoleni ovat olleet naimisissa yli 20 vuotta eivätkä ole päivääkään asuneet vakituisesti saman katon alla, heillä tosin se on pakollinen järjestely, mutta näkyy toimivan hyvin.
Toisille varmaan sopii nopeat sitoutumiset kun taas toisille ei. Mutta mikä ihmeen kiire toisilla on mennä kihloihin ja muuttaa yhteen pikaisesti ja sitten huomata, että vikatikki. Onko se sitä, että halutaan muillekin näyttää, että me ollaan nyt vakavasti otettava pari....vai onko se ainoa keino, millä voit varmistaa, että kumppani on tukevammin kiinni sinun elämässäsi.
Seurustele kuule ihan rauhassa miehesi kanssa, varsinkin kun mielestäsi hän on huipputyyppi muuten, älä aja häntä ahdistelulla ja naputtamisella kauemmas luotasi, vaan anna hänelle aikaa, sitä varmemmin hän on sinun tulevaisuudessakin.

 

[renttu]

Ymmärrän miestäsi oikein hyvin, kun on ehtinyt yli kolmekymppiseksi ja asunut yksin vuosia niin ei ole mitään syytä muuttaa asumaan jonkun kanssa. Kun asuu yksin, silloin voi tehdä aivan sitä mitä haluaa, kukaan ei ole sanomassa, jos pyykit onkin pari päivää jonkun tuolin selkänojalla, olivat sitten pestyjä tai ei. Itse asuin yksin seitsemän vuotta ennen tyttöystävän kanssa yhteen muuttamista ja aika monasti kävi mielessä, että tämä ei tainnut olla oiken viisas ratkaisu. Tapasimme ennen yhteenmuuttamista pari kolme kertaa viikossa jomman kumman luona. Onko poikaystäväsi ""erakkoluonne"" toiset meistä viihtyy sangen hyvin yksikseen ja silloin ei muutto jonkun kanssa yhteen asumaan oikein innosta. Sinun pitää hyväksyä hänen kantansa ja toimia sen mukaan miltä sinusta itsestäsi tuntuu.

 

[Sanna]

Tosiasia on se, että kyllä tuon ikäisenä jo tiedetään mitä halutaan ja toinen ei pysty toista muuttamaan. Jos miehesi on kahden vuoden jälkeen edelleen samaa mieltä eikä hän koe ongelmaksi ""matkalaukkuelämää"" niin tuskinpa hän siitä muuttuu. Olen edellisten kanssa eri mieltä... Minusta sinun pitää ehdottomasti tässä ja nyt pistää miehesi valitsemaan joko yhteiselämän kanssasi tai sitten ero siis jos sinä haluat kuitenkin miehen jonka kanssa asutte yhdessä. Ystäväni pisti sitoutumiskammoisen miehen valitsemaan ja hän valitsi ystävättäreni. Mielestäni suhteessa pitää tehdä konpromissseja ja jos sinulle yhdessä asuminen on tärkeää voisi miehesi joustaa tässä asiassa. Olen itse lopettanut suhteita juuri tuon takia, kun on selvinnyt, että mies ei halua sitoutua vaikka vaikeaa se on ollut, mutta toisaalta olen tiennyt itseni, että tulen olemaan loppuelämäni onneton sellaisessa suhteessa ja toisaalta olen tiennyt myös sen, että mies ei päälle kolmekymppisenä tule muuttamaan kantaansa...
Olette olleet jo yhdessä kaksi vuotta ja jos mies ei tässäkään vaiheessa pysty joustamaan yhtään niin anna olla, kyllä niitä suuria rakkauksia tulee muitakin vastaan.

 

[Saara]

Miten olisi sama järjestely kuin presidentillä ja Aravirralla aikanaan, eli viereiset kämpät samassa rapussa?

 

[Naaras]

Älä säikähdä! Suhde voi toimia aivan hyvin kahdesta osoitteesta. Jos miehesi suostuu edes muuttamaan lähekkäisiin asuntoihin, se on varmasti jo osoitus sitoutumisesta.
Kaikki eivät halua elää toisen ihmisen kanssa, vaikka haluavat silti parisuhteen. Uskaltaisin jopa väittää, että sillä tavoin voi välttää turhia karikoita - mutta tietenkin se edellyttää, että järjestely sopii molemmille. Jos koet jääväsi jotain oleellista paitsi, niin silloinhan homma jää hiertämään. Ja jos ""painostat"" miehesi muuttamaan yhteen, vaikka hän on yksineläjä perusluonteeltaan, mies kärsii.

Voin kuitenkin kertoa, ettei se yhdessä asuminen ole pitemmän päälle mitään hurmaa ja juhlaa. Itsellä on vielä neljän vuoden jälkeen sopeutuminen pahasti kesken, ja joskus harkitsen ihan vakavissani erillään asumista, vaikka ukkoa rakastankin

 

[Elle]

Oletteko lomilla yhdessä pidempiä aikoja, esim. mökillä tai ulkomailla? Jos niin miten se sujuu? Minun exäni oli sitoutumiskammoinen ja matkoilla riitelimme aina väistämättä.

Miten miehesi suhtautuu siihen, että mahdollisesti jätä hänet tämän takia? Ajatteleeko hän voivansa elää yksikseen?

 

[mies puhuu asiaa]

Hän on sitä mieltä että yhteisasuminen tappaa rakkauden,saa suhteen muuttumaan rutiiniksi ja parin riippuvaisiksi toisistaan'

Ja useinmiten se 'nainen muuttuu sitten sellaiseksi 'riippuvaiseksi""
Olen miehen kanssa ihan samaa mielta,niin tappaakin rakkauden.
kyllä se vaan noin on,en ihmettele ollenkaan kun enemmistö pariskunnista ovat onnettomia yhdessä heti sen jälkeen tuo rumba alkaa kun asuvat saman katon alla...

ja ' mitä järkeä on jatkaa suhdetta jossa ei ole yhteisiä tulevaisuudensuunnitelmia' ?

miksi pitäisi aina olla? voihan sitä nauttia elämästä toisen kanssa muutenkin jos on yhdessä ihanaa?
Näyttää siltä ettei suhteet enää toimi heti jos menee yhteen asumaan? olisikohan tuo homma että mies ja nainen pitää asua yhdessä jostakin ajalta 1950? oikeastaan ihan vanhanaikaista mun mielestä..

on järkeä jatkaa, jos rakastaa toista ja suhde kestää niin kauan jos ON ja TUNTEE sitä rakkautta toista kohtaan.

Ei mikään ole ikuista,kaikki kestää aikansa.
ja sitten kun pariskunta asuu yhdessä ja ajankuluessa toteaa että tunteet ovat kuollut toista kohtaan niin jotkut jää vain roikkumaan koska yhteiskunta kehottaa pitää jotakin suhdetta yllä vaikka rakkaus on jo kuollut tai jotkut eivät vaan uskalla tai halua /pysty olla/asua yksin...

 

[oikeus kotiin]

Olennaista tuossa on minusta se reppuselkä elämä, on raskasta asua kahta kämppää, kun sitten ei oikein mihinkään voi asettua kunnolla.
Aina pitää roikottaa vaihtovaatteita ja kaiken laista, mennä aamulla toisen kämpän kautta töihin, kun jokin tavara jää.
Paskamaista suorastaan.
Olisi edes sama talo tai jotain, mut kyllä miehen kanssa on niin vaikea asua, että siihenkään ei heppoisin perustein rupea.
Se tarvii tilaa, ja minä juttukaveria, se haluaa siivota ja minä sotkea.

 

[Alkuperäinen]

Löysin ihan sattumalta yli puoli vuotta vanhan kirjoitukseni, ja ajattelin kertoa, mikä tilanteemme on nykyään.

Silloin kesällä harkitsin kyllä eroamista, mutta koska tämä mies on tosiaan suurin rakkauteni, en sitä voinut ihan tosissani edes ajatella. Päätin jatkaa hänen ehdoillaan, mielessä ehkä kuitenkin toive siitä, että hänen mielensä yhteenmuuton suhteen joskus muuttuisi. En jankuttanut asiasta ollenkaan, enkä kysellyt, jatkoin vaan niinkuin ennenkin, häntä rakastaen, reppu selässä kämppien välillä sukkuloiden, valmiina vastaanottamaan mitä tuleman pitää.

Ja, sitten meni pari kuukautta, elokuuhun. Mies sanoikin ajatelleensa asiaa paljon, ja että hänen mielensä on pikkuhiljaa alkanut muuttua. Minun olisi tehnyt mieleni kiljua riemusta, mutta pidin matalaa profiilia, ettei mies säikähtäisi intoani. En kuitenkaan vielä silloinkaan alkanut kärttää yhteenmuuton tarkkaa päivämäärää, vaan jätin pallon edelleen miehelle.

Ja, yllätys yllätys, muutan uudenvuodenaattona hänen luokseen!!!! Hän ehdotti sitä marraskuun lopulla.Olen kysellyt häneltä moneen otteeseen, että eikai hän vaan tee sitä pelkästään minun mielikseni. Mutta hän vakuuttaa haluavansa sitä myös itse. Ja uskon sen todella. Hän vain on ns.""hitaastilämpiävää tyyppiä"", jota en itse ole. Ja voin sanoa että tuo piirteeni ei aikaisemmissa suhteissani ole aiheuttanut minulle mitään muuta kuin pelkkää harmia.Siispä, ihan hyvää on tehnyt minullekin tämä hitaasti eteneminen. En ole koskaan ennen ollut näin varma mistään suhteesta.

Eli tämä lähinnä teille, jotka olette samassa tilanteessa. Älkää menettäkö toivoanne sitoutumiskammoisen kanssa! Kaikki eivät muuta toki mielipidettään, mutta uskon etttä hyvä suhde, joka toimii kaikilta osin, ja on täynnä rakkautta, voi ajan myötä saada sitoutumiskammoisenkin uskomaan, ettei yhteenmuutosta aina seuraa pelkkää pahaa.Ja sen minä aion tälle omallenikin, ""ex-sitoutumiskammoiselle"", näyttää.

 

[Kuukatti]

Olipa ihana lukea sun viimeinen viesti, ap!!

Tilanteeni on samankaltainen, ku sulla silloin aikoinaan. Olen seurustellut ihanan miehen kanssa reilut 2v (molemmat yli 30v), ja vielä puoli vuotta sitten tuntui, ettei suhde etene mihinkään. Minunkin mieheni on sitoutumiskammoinen.

Nyt olemme kuitenkin päättäneet, että muutamme keväällä yhteen. Tämä on todella iso asia miehelle. Vauva-asia hiertää vielä, itse haluan yhden lapsen, mieheni ei välttämättä ollenkaan. Ehkä olen naiivi, mutta uskon tämänkin asian muuttuvan vielä jossain vaiheessa. Ehkä sitten, kun olemme asuneet jo jonkin aikaa yhdessä.

Tällaisten miesten kanssa taitaa paras ratkaisu ollakin se, ettei asioista jankuteta koko ajan. Olen puhua pälättänyt vauva-asiaa viimeisen kuukauden, ja mieheni on selvästi ahdistunut siitä. Nyt annan asian olla, koska vaikeahan sitä on vauvaa kuvitella suhteeseen, kun ei edes asuta yhdessä vielä!

Mies on niin ihana, että teen mitä vain suhteen eteen. Piti elää 32 vuotiaaksi, että löytyi mies jota todella rakastan ja joka todella rakastaa minua

 

[Alkuper.]

Kuukatti, sama minulla, teen mitä vain suhteeni eteen, koska minäkin elin 32-vuotiaaksi kun vasta löysin miehen, jonka kanssa synkkaa ihan täysin.

Joo, olen tosiaan itsekin huomannut että parasta on, kun ei jankuta liikaa, mies siitä ahdistuu. Uskon, ettei jauhaminen edistä mitenkään miehen ratkaisua, ehkä jopa päinvastoin.Kun asia on kerran otettu puheeksi, mies varmasti aloittaa sen työstämisen mielessään jo yhdelläkin puhumisella, jos todella välittää naisestaan. Ja niinhän meillä kävikin, hyvin lopputuloksin.

Tuo lapsihomma josta kerroit, onkin sitten vähän isompi juttu. Meillähän tosiaan tuo on asia niin, että siitä olemme samaa mieltä, siis siitä ei tarvitse enää neuvotella. Mutta uskon, että sinun kohdallasi pätee tuossakin asiassa parhaiten juuri se taktiikka, että kun olet kerran ilmaissut haluavasi joskus lapsen, niin eiköhän se pysy miehen mielessä, ilman että sitä ottaa sen kummemmin puheeksi.Toivotaan ainakin niin!

 

[Inhorealisti]

Olen iloinen AP:n puolesta, etta kaikki kaantyi parhain pain.

Noin muuten ihmettelen muutamia viesteja. Sanna esimerkiksi kirjoitti kompromisseista. Miten yhteenmuuttaminen voisi olla kompromissi? Se on mielestani aika perustavanlaatuinen mielipide, jonka kohdalla on turha puhua mistaan kompromissista. Toinenhan ilmiselvasti antaa periksi, ei siina voida tulla toista vain puolitiehen vastaan.

Aivan sama on seuraavien askelten kanssa. Jos vain toinen osapuoli haluaa lapsen, niin mika olisi kompromissi? Puolikas lapsi?

 

[siis ei voi kun]

ihmetellä tänne kirjoittaneiden miesten itsekkyyttä, ei ihme että miespuolisia sinkkuja on ihan järjettömästi, useammat todella itsekkäistä syistä!
jos yli kolmekymppinen etsii yhä elämäänsä jatkuvaa jännitystä eikä kestä sitoutumista ja arkea olisi syytä hakeutua lääkärin pakeille, ei ole tunnepuolella ihan kaikki kotona.Ja nämä reppanat etsivät sitä ikuista onnea ja ihanuutta,sitoutmatonta vakisuhdetta netin sinkkupalstoilla..heti mulle kaikki tänne suhde ilman minkäänlaista kykyä huomioida toista ihmistä.Säälittäviä ressukoita.Ja jotkut naiset vielä suoustuvat odottelemaan, josko toinen muuttaisi mielensä.Suhteessa täysin omat tarpeensa unohtaen ja mies saa sitä mitä haluaakin, valtaa a hallita toista, hallita suhdetta omalla kypsymättömällä otteellaan.Todella sääli näitä muka miehiä, munattomia ja selkärangattomia pellejä!

 

[Kuukatti]

""siis ei voi kun"": No kylläpä oli sulla törkeä kirjoitus! Millä helvetin oikeudella vedät johtopäätöksen, että esim. minun sitoutumiskammoinen poikaystäväni on ""elämäänsä jatkuvaa jännitystä hakeva, munaton ja selkärangaton pelle"" ??

Ihan vaan tiedoksi, että mieheni sitoutumiskammo johtuu NAISISTA, esim. hänen ex-vaimosta, joka petti häntä parhaan kaverinsa kanssa, tai kahdesta sen jälkeisestä tyttöystävästä, jotka vaativat heti yhteenmuuttoa ja sitoutumista. Kun mieheni sitten oli valmis sitoutumaan, naisia ei enää kiinnostanutkaan. Ymmärrettävästi tuollaiset kokemukset aiheuttavat HIEMAN pelkoa vakavia suhteita kohtaan!!

Saan nykyiseltä mieheltä enemmän rakkautta ja hellyyttä kuin keneltäkään aiemmin, eikä mies mitenkään ""hallitse minua"". Olemme puhuneet paljon miehen aiemmista kokemuksista ja ymmärrän erittäin hyvin, että sitoutuminen voi olla hankalaa tuollaisten suhteiden jälkeen.

""heti mulle kaikki tänne suhde ilman minkäänlaista kykyä huomioida toista ihmistä.""

Naurettavaa! Oletko ihan idiootti? Oletko lukenut jotain toista ketjua ja vastaat tänne vahingossa, vai oletko täysin sisälukutaidoton yksilö?

Pyydän jo anteeksi, kirjoitan tätä raivon vallassa. En voi sietää sitä, että tuntematon tyyppi vetää tuollaiset johtopäätökset muutaman viestin perusteella.
Taidat sotkea joukkoon jotain omia kokemuksia, joiden perusteella yleistät, että kaikkien miesten sitoutumiskammo johtuu itsekkyydestä ja jännityksen tunteen halusta.

 

[hannu]

Böhhöhööö, kylläpä taas yleistetään niin perkeleesti! Joo, meitsi on munaton pelle, ku en heti haluu muuttaa yksiin. Mulle yhteenmuutto on niin iso asia, että haluun olla täysin varma siitä, ennenku muutan. ihan turha tulla huutaan lääkäriä, vois tuo tuomion pasuuna mennä vähän itteensä...

 

[Nuori Nainen]

Kyllä, minustakin on kummaa että mies on aina se munaton pelle jos ei halua muuttaa yhteen. Useimpien naisten päähän on iskostunut ajatus, että parisuhde ei ole mistään kotoisin jos ei hinkkaa kokoajan toisen perseessä kiinni.
Ajatelkaapa naiset joskus asiaa itsekin. Oletteko itsekään loppujen lopuksi niin varmoja että haluatte asua miehen kanssa? Eikö se nyt ole jotenkin tyhmää, että kaksi eri planeetoilta olevaa otusta hakeutuu vartavasten kerrostalokoppiin taistelemaan huonekalujen sijainnista ja tiskaamisesta? Sitten vittuillaan kun toinen pelaakin tietokonepeliä yöllä (vaikka yö on tarkoitettu nukkumiseen, herran jumala sentään perkele!)tai kärvistellään kun toisen kylässä käyvät kaverit ärsyttävät.
Itse olen saman miehen kanssa seurustellut monta vuotta sekä yhdessä että erikseen asuen. Koskaan ei olla pidetty sitä asiaa minkäänlaisena suhteemme kulmakivenä.
No, herättäähän se tietenkin epäluuloja, jos toinen nimenomaan KIELTÄYTYY muuttamasta yhteen. Veikkaanpa että minunkin naisellinen pesäviettini olisi puhjennut kukkaan jos mieheni olisi ilmoittanut että mieluummin antaa itsensä kastroitavaksi kuin alkaa leikkimään kotia kanssani.
Siitä seuraa väistämättä epäilys, onko naiset juurikaan ajatelleet asiaa omilla aivoillaan, vai onko se yhdessä asuminen jotain mitä ""kuuluu"" tehdä jotta pääsee sanomaan että minulla on ""mies"" ja tuntee itsensä enemmän naiseksi, puhumattakaan että saa tyttökavereiden silmissä tärkeän rouvashenkilön statuksen. Ja ennenkaikkea pääsee verhokauppaan ja sohvakauppaan ja voi hyvällä omallatunnolla pakottaa miehen osallistumaan kaikenmaailman pystien ja piironkien maksamiseen.
Ei kiitos minulle sitä, kyllä pitää elämässä olla muutakin. Ja kun etukäteen tietää että miehen tavat tehdä asiat ja kotihommat ovat niin erilaisia, niin miksi altistaa suhdetta moiselle turhalle kamppailulle? Tiedän paljon naisia jotka aivan syyttä suotta ovat alkaneet vihaamaan miestään juuri tuollaisten pikku kotihommien takia, jotka pikkuhiljaa kasaantuvat ja vetävät suhteen sellaisille jengoille että tarvitaan ammatti-ihmiset selvittämään asia.