M
merenvihreä
Vieras
Hohhoijaa... Mitenkähän tämän nyt aloittaisi.
Kysymys on parisuhteen tulevaisuudesta, erotako vaiko eikö erota. Tätä olen pyörittänyt päässäni pian vuoden päivät ja sitä ennenkin asia on tullut ajoittain mieleen.
Vähän taustaa: olemme seurustelleet viitisen vuotta ja seurustelu alkoi parikymppisenä. Suhde alkoi tavallaan ajutumalla, ainakin omalta osaltani, joten epäilin jonkin aikaa tunteitani. Minulla oli takana vaikea kausi elämässä, parisuhteen alkaminen oli todella suuri yllätys, en olisi ikinä uskonut että minä pariutuisin jo niin aikaisin
Tunnuimme kuitenkin sopivan toisillemme hyvin ja olimme onnellisia (tiettyjä ongelmia lukuunottamatta - kaikillahan niitä on) monta vuotta. Yhteen muutettiin ja arkikin ehti saapua suhteeseen.
Aika ajoin olen kuitenkin tuntenut tyytymättömyyttä parisuhteeseemme, olen kaivanut esiin kaikki ongelmat ja masentunut. Olen tuntenut syyllisyyttä ajatuksistani, sillä kaikkihan on ""periaatteessa hyvin"", mies on ns. hyvä mies. Olen ajatellut että olen itsekäs, en vain osaa olla tyytyväinen ja että tunne menee aikanaan ohi. Niinhän se on arjen mukana mennytkin (tunne on tullut pintaan yleensä lomilla, esim. jouluna, kun vietämme paljon aikaa yhdessä).
Jonkinlainen käännekohta tapahtui viime vuonna alkusyksystä. Tulin hyvin onnettomaksi, kaipasin omaa elämää ja vapautta, suhteessa oleminen tuntui hyvin vaikealta. Tottakai mieskin sen huomasi ja suhde meni entistä huonompaan päin. Puhuimme kyllä asioista, ja tilanne vähän tasaantui. Arki tuli ja vei ajatukset muualle. Suhde meni silti koko ajan huonompaan suuntaan. Nyt olemme olleet kesän ajan eri paikkakunnilla töiden takia, kotiin paluu on muutaman viikon päässä. Sovimme jo keväällä, että syksyllä pidetään sitten jonkinlainen tilinpäätös, tällaisenaan kumpikaan ei jaksa suhteessa.
Ongelma on se, että tunteeni vaihtelevat päivästä päivään. Välillä olen täysin varma, että en halua olla tässä suhteessa. Välillä olen vakaati päättänyt, että en tahdo luovuttaa, yritämme korjata välimme ja todella tosissaan yrittää pitää suhteen kasassa. Olemme tietysti todella kiintyneet toisiimme, miehestäni on tullut paras ystäväni, tärkein ihminen arkielämässä. Ajatus hänen menettämisestään tuntuu kauhealta.
On tiettyjä ikuisuusongelmia: olemme ihmisinä melko erilaisia, meillä on erilaiset taustat, mielenkiinnon kohteet, tavoitteet elämässä. Seksielämän ongelmat ovat hiertäneet välejä alusta asti. Olemme aina riidelleet paljon, muttei juurikaan isoista asioista. Luonteemme törmäävät todella usein.
Mieheni on kuitenkin ihana ihminen, hellä ja hauska. Meillä on hyvät hetkemme ja mukava arki. Lisäksi olen aina ajatellut että teen kaikkeni ennenkuin luovutan suhteesta. Olen harkitsevainen ihminen, enkä mielelläni tee ratkaisua ennenkuin olen aivan varma. Se ei vain aina taida olla mahdollista
Juttua riittäisi vaikka loputtomiin, mutta luulen että moni ei jaksa lukea edes tänne asti
Olisiko jollakin kotain järkevää sanottavaa? Onko joku ollut tai on parhaillaan samantyyppisesä tilanteessa? Jo kirjoittaminen selvittää omia ajatuksia, mutta myös ajatusten vaihto kohtalotovereiden kanssa voisi helpottaa.
Kysymys on parisuhteen tulevaisuudesta, erotako vaiko eikö erota. Tätä olen pyörittänyt päässäni pian vuoden päivät ja sitä ennenkin asia on tullut ajoittain mieleen.
Vähän taustaa: olemme seurustelleet viitisen vuotta ja seurustelu alkoi parikymppisenä. Suhde alkoi tavallaan ajutumalla, ainakin omalta osaltani, joten epäilin jonkin aikaa tunteitani. Minulla oli takana vaikea kausi elämässä, parisuhteen alkaminen oli todella suuri yllätys, en olisi ikinä uskonut että minä pariutuisin jo niin aikaisin
Aika ajoin olen kuitenkin tuntenut tyytymättömyyttä parisuhteeseemme, olen kaivanut esiin kaikki ongelmat ja masentunut. Olen tuntenut syyllisyyttä ajatuksistani, sillä kaikkihan on ""periaatteessa hyvin"", mies on ns. hyvä mies. Olen ajatellut että olen itsekäs, en vain osaa olla tyytyväinen ja että tunne menee aikanaan ohi. Niinhän se on arjen mukana mennytkin (tunne on tullut pintaan yleensä lomilla, esim. jouluna, kun vietämme paljon aikaa yhdessä).
Jonkinlainen käännekohta tapahtui viime vuonna alkusyksystä. Tulin hyvin onnettomaksi, kaipasin omaa elämää ja vapautta, suhteessa oleminen tuntui hyvin vaikealta. Tottakai mieskin sen huomasi ja suhde meni entistä huonompaan päin. Puhuimme kyllä asioista, ja tilanne vähän tasaantui. Arki tuli ja vei ajatukset muualle. Suhde meni silti koko ajan huonompaan suuntaan. Nyt olemme olleet kesän ajan eri paikkakunnilla töiden takia, kotiin paluu on muutaman viikon päässä. Sovimme jo keväällä, että syksyllä pidetään sitten jonkinlainen tilinpäätös, tällaisenaan kumpikaan ei jaksa suhteessa.
Ongelma on se, että tunteeni vaihtelevat päivästä päivään. Välillä olen täysin varma, että en halua olla tässä suhteessa. Välillä olen vakaati päättänyt, että en tahdo luovuttaa, yritämme korjata välimme ja todella tosissaan yrittää pitää suhteen kasassa. Olemme tietysti todella kiintyneet toisiimme, miehestäni on tullut paras ystäväni, tärkein ihminen arkielämässä. Ajatus hänen menettämisestään tuntuu kauhealta.
On tiettyjä ikuisuusongelmia: olemme ihmisinä melko erilaisia, meillä on erilaiset taustat, mielenkiinnon kohteet, tavoitteet elämässä. Seksielämän ongelmat ovat hiertäneet välejä alusta asti. Olemme aina riidelleet paljon, muttei juurikaan isoista asioista. Luonteemme törmäävät todella usein.
Mieheni on kuitenkin ihana ihminen, hellä ja hauska. Meillä on hyvät hetkemme ja mukava arki. Lisäksi olen aina ajatellut että teen kaikkeni ennenkuin luovutan suhteesta. Olen harkitsevainen ihminen, enkä mielelläni tee ratkaisua ennenkuin olen aivan varma. Se ei vain aina taida olla mahdollista
Juttua riittäisi vaikka loputtomiin, mutta luulen että moni ei jaksa lukea edes tänne asti