suhde/ero

[merenvihreä]

Hohhoijaa... Mitenkähän tämän nyt aloittaisi.

Kysymys on parisuhteen tulevaisuudesta, erotako vaiko eikö erota. Tätä olen pyörittänyt päässäni pian vuoden päivät ja sitä ennenkin asia on tullut ajoittain mieleen.

Vähän taustaa: olemme seurustelleet viitisen vuotta ja seurustelu alkoi parikymppisenä. Suhde alkoi tavallaan ajutumalla, ainakin omalta osaltani, joten epäilin jonkin aikaa tunteitani. Minulla oli takana vaikea kausi elämässä, parisuhteen alkaminen oli todella suuri yllätys, en olisi ikinä uskonut että minä pariutuisin jo niin aikaisin Tunnuimme kuitenkin sopivan toisillemme hyvin ja olimme onnellisia (tiettyjä ongelmia lukuunottamatta - kaikillahan niitä on) monta vuotta. Yhteen muutettiin ja arkikin ehti saapua suhteeseen.

Aika ajoin olen kuitenkin tuntenut tyytymättömyyttä parisuhteeseemme, olen kaivanut esiin kaikki ongelmat ja masentunut. Olen tuntenut syyllisyyttä ajatuksistani, sillä kaikkihan on ""periaatteessa hyvin"", mies on ns. hyvä mies. Olen ajatellut että olen itsekäs, en vain osaa olla tyytyväinen ja että tunne menee aikanaan ohi. Niinhän se on arjen mukana mennytkin (tunne on tullut pintaan yleensä lomilla, esim. jouluna, kun vietämme paljon aikaa yhdessä).

Jonkinlainen käännekohta tapahtui viime vuonna alkusyksystä. Tulin hyvin onnettomaksi, kaipasin omaa elämää ja vapautta, suhteessa oleminen tuntui hyvin vaikealta. Tottakai mieskin sen huomasi ja suhde meni entistä huonompaan päin. Puhuimme kyllä asioista, ja tilanne vähän tasaantui. Arki tuli ja vei ajatukset muualle. Suhde meni silti koko ajan huonompaan suuntaan. Nyt olemme olleet kesän ajan eri paikkakunnilla töiden takia, kotiin paluu on muutaman viikon päässä. Sovimme jo keväällä, että syksyllä pidetään sitten jonkinlainen tilinpäätös, tällaisenaan kumpikaan ei jaksa suhteessa.

Ongelma on se, että tunteeni vaihtelevat päivästä päivään. Välillä olen täysin varma, että en halua olla tässä suhteessa. Välillä olen vakaati päättänyt, että en tahdo luovuttaa, yritämme korjata välimme ja todella tosissaan yrittää pitää suhteen kasassa. Olemme tietysti todella kiintyneet toisiimme, miehestäni on tullut paras ystäväni, tärkein ihminen arkielämässä. Ajatus hänen menettämisestään tuntuu kauhealta.

On tiettyjä ikuisuusongelmia: olemme ihmisinä melko erilaisia, meillä on erilaiset taustat, mielenkiinnon kohteet, tavoitteet elämässä. Seksielämän ongelmat ovat hiertäneet välejä alusta asti. Olemme aina riidelleet paljon, muttei juurikaan isoista asioista. Luonteemme törmäävät todella usein.
Mieheni on kuitenkin ihana ihminen, hellä ja hauska. Meillä on hyvät hetkemme ja mukava arki. Lisäksi olen aina ajatellut että teen kaikkeni ennenkuin luovutan suhteesta. Olen harkitsevainen ihminen, enkä mielelläni tee ratkaisua ennenkuin olen aivan varma. Se ei vain aina taida olla mahdollista

Juttua riittäisi vaikka loputtomiin, mutta luulen että moni ei jaksa lukea edes tänne asti Olisiko jollakin kotain järkevää sanottavaa? Onko joku ollut tai on parhaillaan samantyyppisesä tilanteessa? Jo kirjoittaminen selvittää omia ajatuksia, mutta myös ajatusten vaihto kohtalotovereiden kanssa voisi helpottaa.

 

[minä myös]

mulla on samanlainen tilanne..ens vuonna suunniteltu häät pidettäväksi, tänä syksynä isompi asunto..välillä tuntuu ettei oikeen ole mitään yhteistä ja välillä sit taas tuntuu et pakahtuu ku rakastaa niin paljon..pah..olen minäkin miettiny että näinkö sen kuuluu mennäkkin? tiedän toki ettei koko ajan ole kipinöintiä, alussa enemmänkin..

toisaalta mies on myös mukava, mun perhe ja kaverit tykkää tosi paljon etc on ystävällinen, ei mikään 'baareissa notkuja' välillä ottaa ja lähtee poikien kanssa tietty..

ite kipuilen tämän tästä ajatusteni kanssa..en tiiä, pitäsköhän hankkii itelle joku uus harrastus ettei jää turhaa aikaa pohtia ;-)

no jaa, olis mustakin kiva kuulla ihmisten ajatuksia ja kokemuksia asiasta..

 

[ap.]

Meillä ei ole hää- eikä perhesuunnitelmia... Aikoinaan mies kyseli kihloihin jo muutaman kuukauden kuluttua seurustelun alkamisesta. Oman ajatusmaailmani mukaan se olisi ollut aivan liian varhaista. Sen jälkeen kihloistakaan ei ole puhuttu, mikä ei kyllä ainakaan minua ole haitannut.

Olen miettinyt että tuleeko parisuhteessa jonkinlainen kriisikohta siinä viiden vuoden paikkeilla. Huomattavan monet tuttavapariskuntien suhteet ovat katkenneet tuossa 4-5 vuoden paikkeilla, tyttökaverit ovat kertoneet ongelmista suhteessaan juuri näihin aikoihin. Eli sekin pistää miettimään... jos tämä on nyt joku vaihe, joka pitäisi vain taistella läpi.

 

[tipu]

Niinhän se on että kaikissa suhteissa on hyviä ja huonoja aikoja. Jos tuollainen epäilys kalvaa noinkin pitkän aikaa, niin luultavasti siinä on jotakin taustalla. Kannatan keskustelua miehesi kanssa - tosin sitä te ilmeisesti tulette tekemäänkin?

 

[sama homma]

Joo, sama homma täälläkin. Takana 7 yhteistä, ihanaa vuotta ja syksyllä päätös tulevaisuudesta tehtävä.

Meillä kriisi alkoi tulevaisuuden asioista, yhteiset suunnitelmat kyllä oli, mutta mies melkoinen vätys (ikuinen opiskelija-tyyppi,ei tykkää tehdä töitä). Minä aloin jo hermostua jatkuvaan rahapulaan, itse kun oon tämmönen vastuuntuntoinen suorittajatyyppi ja olenhan jo odottanut miestä 7 vuotta, tukenut ja potkinut eteenpäin, että edes joskus saataisiin talous kuntoon. Meillä on muuten ihana arki, yhteisiä ja omia harrastuksia, mahtava seksielämä ja muuta. Takana ei ole mitään pettämisiä ja muuta sellaista.

Kävimme sydäntäraastavan keskustelun alkukeväästä (kun minua ihan oikeasti vitutti miehen saamattomuus ja välinpitämättömuus opiskeluja ja työntekoa kohtaan) ja mies itsekin myönsi, ettei pysty ehkä koskaan tarjoamaan minulle sellaisia asioita, joita koen turvana. Esim. taloudellinen turvallisuus, molemmilla työpaikka, oma asunto,yms.

Mieheni on kesätöissä ulkomailla nyt putkeen 4 kk, jonka aikana emme ole tavanneet, emmekä myöskään aio tavata.Tämän kesän vietämme suunnitellusti erossa, jotta saamme vähän näkökulmaa suhteeseemme.Olen ollut yksin nyt 2 kk ja pahin ikävä alkaa hellittää, myös tämä näkyy puheluissamme, ensi alkuun puhelut olivat aika samanlaisia, minä valitin ikävää, mies yritti pysyä vahvempana ja ei oikein ollut mitään puhuttavaa. Mutta nyt puhelinkeskustelumme tyyli on muuttunut, flirttailemme ja nauramme, eli jonkunlaista parannusta on tapahtunut.

Mutta tuo tunteiden jatkuva vaihtuminen on minullakin arkipäivää. Toisena päivänä julistan ystävilleni, että kuinka olen niin ja niin vahva nainen, kun olen pystynyt eroamaan vätysmiehestä ja alkaa rakentaa omaa elämää ja etten kyllä ota koko ukkoa takaisin. Toisena päivänä ajattelen taas, että rakkaus on kuitenkin tärkeintä ja kyllähän se mies joskus saa varmaan yliopisto-opiskelut loppuun ja töitäkin vielä joskus...

En tiedä itsekään mitä teen, mies tulee takaisin suomeen 2kk päästä, joten onneksi voin jatkaa vielä jahkailua. Tällä hetkellä taas olen parisuhteen jatkamisen kannalla, mies soitti viime yönä ja olen muistellut puhelua ja hymyillyt koko päivän.

On ollut kyllä tarpeen tämä paussin paikka, Ihanaa kun on saanut yksikseen miettiä tätä suhdetta ja omia tunteita ja sekin oli mukava huomata, ettei se ""yksin jääminen"" minua tappanutkaan (ainakaan vielä), vaikka niin luulin. Muutimme erillemme ennen miehen lähtöä, jotta taloudellisesti pärjäisimme kesän, syksyllä on helppo sitten miettiä, että jatkammeko yhdessä, kun ei ole esim. yhteisen asunnon ""loukkoa"". Se mikä on kuitenkin varmaa on se, että jonkinlaisia muutoksia on tapahduttava, että suhteemme jatkuisi. Entiseen tilanteeseen ei ole paluuta, se tappaisi kyllä sen ""vähäisenkin"" välillämme olevan rakkauden.

Ja sitähän sanotaan, että joskus pitää katsoa kaukaa, että näkee ne pienetkin asiat.

Tsemppiä teille, kyllä se asian laita sieltä vielä kirkastuu. Ja vaikka ero tulisikin, vaikka edes vähäksi aikaa, se kummasti selventää asioita. Omia tunteita ei kuitenkaan kannata jättää huomioimatta, vaikka ne kuinka ristiriitaiset ovatkin, jostainhan nekin tunteet kumpuavat.

 

[ap.]

Meillä on yhteinen asunto, joten olisi taas liiankin helppoa vaan ajautua arjen mukana eteenpäin. Tiedän kuitenkin että tämä asia on selvitettävä...

Meillä on myös eroavat tulevaisuuden suunnitelmat... Tai minusta tuntuu ettei miehellä ole mitään suunnitelmaa tai tavoitteita, kunhan saisi työpaikan ja rahaa. Ei siinä mitään vikaa ole, mutta minä haluaisin elämästäni jotain muuta. Haluaisin kouluttautua vielä pitemmälle, ehkä myös ulkomailla, löytää työpaikan, joka tarjoaa haasteita ja on juuri sitä mitä haluan tehdä. Muun muassa...

 

[viv]

Aikoinani ajauduin puolivahingossa nykyiseen suhteeseeni. Missään vaiheessa emme ole olleet rakastuneita sillä tavalla että perhoset lentelisivät mahassa, pää olisi pilvissä ja jalat tukevasti ilmassa. Olemme keskenämme ystäviä jotka asuvat yhdessä ja harrastavat seksiä keskenään.

Joskus mietin, miten ihanaa olisi rakastua. Olla romanttisessa suhteessa, olla rakastettu ja rakastaa niin että sydän meinaa pakahtua. Kyllä minä miestäni rakastan, mutta ei tämä mitään romanttista tunnetta ole. Meidän välillämme on hiljaista, lämmintä ystävyyttä.

Ehkä pitäisi olla tyytyväinen tähän. Yksikään aiemmista suhteistani ei ole kestänyt näin kauan. Ja kyllähän ne intohimoisimmatkin suhteet joskus tasaantuvat ystävyydeksi, eikö vain? Olisi silti ihanaa kuulla mieheltä joskus ne kolme tärkeää sanaa... Ja rakastella!!! Suhteessa on seksiä, suht hyvää sellaista, mutta fyysisten tarpeiden tyydyttäminen on siinä aina se ykkösjuttu. Olisi ihanaa jos voisi rakastella ihan kokonaisvaltaisesti, intohimoisesti ja tunteella..!!!

Uskon jatkavani tässä suhteessa kaikesta huolimatta. Hän kohtelee minua hyvin, on turvallinen ja mukava. Ehkä ystävyys on kuitenkin se kaikkein tärkein asia parisuhteessa.

 

[jahkailija]

Voiko tämä olla tottakaan!!! Kaikki nuo jutut ovat kuin minun elämästäni! Minullakaan ei ole ollut alussakaan suurta rakkauden tunnetta, mutta koska mies on hyvä ja kunnollinen, on elämä yhdessä jatkunut jo kahdeksan vuotta... Sängyssäkään ei ole juuri kipunoinut, ja mielessä onkin aina painanut, jaksanko olla uskollinen?!! No enpä ole jaksanutkaan... Kriisejä on tuon tuostakin ollut ja minulla ihastuksia, mutta aina on yhteen palattu. Miksi?, voi joku kysyä, ja sitä olen miettinyt itsekin. Ehkäpä tuttu ja turvallinen arki on aina voittanut rohkeuden.

Nyt tilanne on kuitenkin vaikea, kissa on taas nostettu pöydälle, ja keskustelun alla on, jatkammeko vai emme. Itse koen, että en rakasta tarpeeksi miestä jaksaakseni olla loppuelämääni hänen kanssaan ja olisin siinä mielessä valmis eroamaan. MUTTA tässä suhteessa on myös kuitenkin jo lapsi! Nyt mietin, voinko tehdä sitä ratkaisua että riistäisin lapselta hyvän ja rakastavan isän... Puntarissa ovat siis omat tunteet ja lapsen etu, mitäpä tässä siis kannattaisi tehdä??? Toivottavasti löydän oikean ratkaisun ja jaksan harkita loppuun asti, sillä en haluaisi joutua katumaan kumpaakaan vaihtoehtoa...

 

[Kokenut]

Älkää nyt ihmiset sekoittako elämää suurempiin tunteisiin sellaisia asioita kuin tottumus ja muutoksen pelko. Monet suhteethan pysyvät kasassa juuri niiden avulla.

Alkuperäisen tilanne vaikuttaa siltä, että hän pelkää muutosta ja vanha tuttu tapa elää nykyisen miehen kanssa on ongelmista huolimatta kovin turvallista ja yllätyksetöntä. Uskokaa tai älkää, yleensä elämässä tulee aina jotain parempaa vastaan ja jonkun ajan päästä ihmettelet, kuinka jaksoitkin sitä vanhaa systeemiä niin kauan.

Lähde hyvä ihminen ennen kuin alat suhteen ""parantamiseksi"" vääntää lapsia.

 

[Henna]

Niin tota noin...mikä niissä teidän suhteissanne siis mättää? (hyvin samankaltaisia tarinoita oli..)

teillä on ""liian"" kiltti mies? Kunnollinen mies? Päästäkään vaan niitä vapauteen! Täällä odottaa monia naisia, jotka osaavat miestenne piirteitä kunnioittaa! (älkääkä tulko sitten kinuamaan sitä kilttiä miestä meiltä takasiin, kun ootte joutuneet petetyiksi ja hakatuiksi tai intohimoiseen suhteeseen jonkun rentun kanssa!)

 

[jahkailija]

Niinpä niin... On tullut ajateltua sitäkin asiaa. Voi olla, että se kaveri ei vaihtamalla parane, riippuu vähän tietenkin siitä, mitä suhteelta ja mieheltä odottaa. Itselläni ovat tunteet miestäni kohtaan jo niin jäähtyneet, että todellakin toivoisin hänen löytävän arvoisensa kumppanin, joka todella osaa rakastaa häntä ja arvostaa kaikkia niitä hyviä puolia, joita minä en osaa....!!!!

 

[Siru]

Täytyy sanoa, että kyllä se joskus vaihtamalla paraneekin. Itse taas 5 vuotta sitten tapasin nykyiseni,oli ensimmäiset 3 vuotta niin kiihkeätä,että ai-ai.No niinhän se arki hiipuu joka suhteeseen. Välillä ajattelen että olen vain jotenkin viallinen ihminen! Nyt on tosiaan 5 vuotta täynnä ja tuntuu että joka asia ärsyttää toisessa! Tosin mekin olemme todella tiiviisti yhdessä,harrastammekin yhdessä+kaksio missä asumme eli naamat vastakkain koko ajan.

Miesystävääni ei ärsytä minussa mikään,edelleenkin on kimpussa kun herhiläinen, ja seksipuoli meillä pelaa loistavasti. Kuitenkin tiedän etten missään nimessä halua erota,kyllä nämä tuntemukset menevät ohitse.

Mutta kaippa se on se 5 vuoden kynnys mikä tässä nyt vaivaa....

 

[viv]

Henna,

minun mieheni on kiltti ja kunnollinen. Nämä piirteet eivät ole niitä, jotka miehessä häiritsevät. Mutta suhteesta puuttuu (on aina puuttunut) romantiikka ja intohimo ja se on se mikä mättää. Rakastumisvaihekin jäi kokonaan väliin, joten ei ole mitään mitä voisi edes uudelleen lämmittää tähän kaipuuseen.

Ollaan luonteeltamme hurjan erilaisia; mies sellainen varma ja vakaa peruskallio, minä temperamenttinen, itku- ja nauruherkkä kipinä.

Varmaan mies kaipaa tasaisempaa suhdetta samalla tavalla kuin minä kaipaan enemmän säpinää. Jos joskus eroamme, toivon että mieheni löytää rauhallisen, järkevän naisen rinnalleen.

 

[Lilja]

Toi on muuten korvaamaton toi ""rakastumisvaihe""!

Itselläni ei aiemmin ollut sellaisesta tietoakaan. Kolmen vuoden jälkeen aloin kaivata sitä ja miettiä, miksi me emme olleet ikinä rakastuneita, siinä merkityksessä kuin tämä yleensä ymmärretään. Kyselin mieheltänikin, että miks me ei olla koskaan oltu rakastuneita. Hulluina toisiimme. Päinvastoin, alussa oli vaikeinta ja loppua kohti kaikki alkoi muuttua paremmaksi. Mutta me olimme niin erilaisia. Minä kaipasin hellyttä ja rakkautta. Mies omien sanojensa mukaan osoitti rakkautta tekemällä mulle esim. voileivän. (heh) Ja koskaan en kuullut hänen sitä minulle sanovan! Kuulemma niistä voileivistä ja ostetuista tavaroista ois pitänyt se ymmärtää.
ja mitä tapahtui minulle, rakastuin! Ensimmäistä kertaa elämässäni koen saavani rakkautta! Ihanaa, en tiedä kuinka kauan tätä ""rakastumisvaihetta"" kestää, toivon että kauan. kun arki tulee vastaan, on minulla ihania muistoja! Ne auttavat jaksamaan.

P.S mies jonka jätin, sanoi ne maagiset sanat sit tosiaan kun ilmoitin että tahdon eron. eli kolme vuotta liian myöhään.

 

[minä myös]

haluisin myös kertoa hennalle että...mieheni todellakin on kiltti ja ehkäpä siinä on yksi syy, ei osaa sanoa ei kenellekkään eikä millekkään! sit naukuu mulle et ku ei jaksais sitä ja tätä mutku tuli jo luvattua..voi wee et olen siihenki kyllästyny..miestä viedään ku pässiä narussa, ei saa edes jehovan todistajia pois ovelta ku ei kehtaa sanoa ei kiitos!

ja nämä ainaiset (tietysti hyvää tarkoittavat) ohjeet 'puhu miehelles, keskustelkaa' se on niin saatanan turhauttavaa kun ei se toinen sano mitään!! mihinkään ei ole mielipidettä, kaikki on ihan sama blaa blaa sit jälkeenpäin kyllä maristaan et sillonki olisin halunnu oikeesti sitäkin ja tätäkin..mut ku ei saa mies suuta auki..

niin..enimmän tunnekuohun tasoituttua voin sanoa että just juttelin tyttökaverin kans nää jutut ja paljon muuta mitä on ristinä ja tuntuu et eiköhän se ole parempi erota vaan yksinkertasesti ...ttu se siitä mihinkää muutu, ei tilanne eikä asiat..ei ihmiset muutu, ne on mitä on..minä, hän, me kaikki..jotkut ei vaan ilmeisesti sovi yhteen..

sitä ehkä ikäänkuin väkisin yrittää muuttaa toista ja tilannetta siihen haluttuun suuntaan ja sen takia tulee niitä mietintöjä että tuleex tästä mitään ku sit huomaa ettei asiat meneekkän toivotusti ja suunnitellusti..ettei toisesta eikä itsestä ole siihen..

mä olen sitä mieltä et aina pitää yrittää mut pitää myös osata lakata yrittämästäkin kun ei siitä mitään hyötyä ole, aina palataan samaan lähtöruutuun..puhutaan (seinälle) yritetään, kokeillaan, sovitaan etc ja sit taas räjähtää..

ja näin itkuvirteni lopuksi, luin noita 'parempi parisuhde' kirjotuksia ja perhana näkeehän siitä että ihmisillä leimuaa vielä pitkän ajan päästäkin rakkaus ja rakastaminen! että on kivaa ja hassutellaan..sitä mäkin toivosin muun muassa..

 

[ap.]

Viestisi viimeinen kappale on kuin suoraan ajatuksistani 1-2 vuotta sitten. Olin aina ollut sitä mieltä, että parisuhde on kuitenkin loppujen lopuksi kumppanuutta, ystävyyttä ja kiintymystä. Ei se vaihtamalla parane. Tämän viimeisen vuoden kriisin aikana en ole enää kuitenkaan ollut niin varma. Ajatukset eivät ole suostuneet lakkaamaan, vaikka kuinka itsepintaisesti ja järjellä niitä on yrittänyt pois häätää.

Suhteesta puuttuu (ehkä jo alusta asti) kipinä tai seksuaalinen jännite. Kysymys onkin ilmeisesti se, mitä asioita pidän tärkeinä parisuhteessa...

 

[Nahjailija]

Senkun lähdet, ja jätä lapsi isälleen. Siten sinun ei tarvitse katkaista heidän sidettään.

 

[milka]

Juuri kun meinasin itse alkaa kirjoittamaan omasta turhautumisestani parisuhteeseen luin tämän ketjun!!!

Vaikka oma kohtaloni on hieman erilainen, niin samoja piirteitäkin löytyy... Elän onnellisessa parisuhteessa, mutta pinnan alla (erityisesti omassa pääkopassani) kuohuu...

Suhdetta takana 9 vuotta. Pieniä kriisejä muutamia ja pari vuotta sitten yksi isompi, joista kuitenkin selvittiin. Mekin ikään kuin ajauduimme suhteeseen parikymppisinä. Minäkin sitoutumiskammoinen flirttihirmu en todellakaan kuvitellut vakiintuvani vielä niin aikaisin. Luonteemme kuitenkin sopivat yhteen vähän liiankin hyvin, samoin elämänkatsomuksemme monilta osin... Myös fyysinen puoli natsasi paremmin kuin hyvin. Eikä mikään oikeastaan ole muuttunut vieläkään.
Mies rakastaa minua eniten maailmassa ja minäkin rakastan häntä. Kaikki on hyvin, oikeastaan paremmin kuin hyvin ja mieheni on myös ns. hyvä mies, jopa monessa mielessä unelmien mies...

Minäkin olen usein ajatellut, että olen itsekäs paskiainen, kun en osaa olla tyytyväinen tähän mitä meillä on. Olen jo vuosia odottanut, että tunne muuttuu ja välillä onkin helpompia kausia... Mutta minullakin nuo tunteet tulevat pintään erityisesti pitkien yhdessäolojaksojen jälkeen (lomat). Ahdistaa ja ärsyttääkin... Vapaudenkaipuuni on välillä aivan valtava ja ihan kuin kaipaisin myös jotain enemmän - en tosin tiedä oikein mitä, mutta näinkään ei ole hyvä, joskaan ei huonokaan. Olen joskus leikkimielellä ajatellut, että kaikki johtuu horoskooppimerkistäni eli olen kaksinapainen kaksonen ts. tunteet vellovat helposti laidasta laitaan ;D Välillä tuntuu kuin olisin villivarsa, jonka elämä on rajattu aitaukseen, vaikkei näin todellakaan ole...

Meillä mies ei tiedä näistä ajatuksistani sen kummemmin, vaikka joskus kriisiaikoina olen hänelle niistä jotain pientä maininnutkin. En tiedä mikä minua vaivaa ja toivon, että nämä tunteeni katoavat joskus jonnekin. En ymmärrä miksi en vain voi olla tyytyväinen, sillä suhteemme laatu olisi varmasti useimmille ihmisille unelmien täyttymys... Silti luulen, etten vaihtamalla miestä löytäisi mitään tämän kummempaa - pikemminkin ehkä päinvastoin. Enkä oikeastaan kaipaa muiden miesten kainaloonkaan. En usko että jaksaisin mitään sinkkumenoa enää muutenkaan.

Ehkäpä kyse on juuri siitä, mitä joku tuolla jo vähän heittikin: mies on liian hyvä... Vaikka jotenkin en usko tätäkään, sillä eihän kukaan voi olla liian hyvä. Ehkä enemmän kyse on siitä, että yhteiselo on niin tasaista - ei suuria kriisejä, ei suuria huipentumia. Niinhän se on muutenkin elämässä: jos aina on kaikki hyvin, niin ei saa tarpeeksi perspektiiviä arvostaa sitä...

Itselläni on todella vaikeaa edes ymmärtää, mistä tällainen johtuu... En keksi oikeastaan mitään huonoa sanottavaa miehestäni tai suhteestamme, hyvistä asioista puolestaan voisin kirjoittaa vaikka kirjan... Ja silti välillä ahdistus on niin suurta, että sisuskaluja puristaa... Olen kai epäkiitollinen ja itsekäs shithead, jolla on käynyt liiankin hyvä tuuri. Usein ajattelen, että tekisin miehelleni suuren palveluksen ""vapauttaessani"" hänet naismarkkinoille. Joskus olen eroa yrittänytkin, mutta mies on aina onnistunut puhumaan minut ympäri. Tiedän myös sen, etten varmastikaan kestäisi nähdä häntä kenenkään muunkaan kanssa, mutta kuinka kauan tällaisillakaan tunteilla voi parisuhdetta pitää yllä...

Lohduttaa TODELLA PALJON huomata, etten ole ainoa näine ajatuksineni...

 

[sama täällä]

Täällä 3,5 vuotta suhdetta takana. Kaikki on oikeastaan tosi hyvin, rakastamme toisiamme ja seksi pelaa ja hänestä eroaminen tuntuu yhtä houkuttelevalta kuin toisen käden irti leikkaaminen. Ja silti kun luen tätä ketjua niin tuntuu siltä kuin lukisin omia ajatuksiani.

Olen ajatellut, että tämä on vain suhteen ensimmäinen kriisi joka kyllä menee ohi.

 

[minä myös]

hah, sain itseni kiinni röökaamisesta..lopetin vuosi sitten..näin se käy, kun tarpeex iso kriisi pukkaa ni kyllä hermosavu on nimensä veronen..! taisi sitten tulla ero...

sitä vaan ihmettelen että kun perusteet erolle ovat päivänselvät ja kestävät tarkistuksenkin niin miksi ihmeessä tuntuu sit niin hemmetin pahalle? velloo mahassa ja surisee päässä..tunteita on, sehän on selvä..siitäkö se on kiinni?

mä olen aina jotenki kuvitellu että jos vaan on tunteita ni kandee yrittää, tietty a-ongelmat ja väkivallat yms poisluettuna..mut ei kai se sit olekkaan niin..

tuntuu et vaik miten pohtii; asia ei selkene mihinkään suuntaan..tuntuu vaan niin hullulta et pari vkoa sitten keskusteltiin häistä jne..

miten se paha olo lähtee? lähtis kauas pois kiusaamasta..

 

[ap.]

Voimia vaan kaikille samanlaisessa tilanteessa oleville, meitä on näköjään useampi... toisaalta lohduttavaa lukea, että en olekaan ainoa tällaisia pohtiva. Kaikista kamalinta on kun ei yhtään tiedä, mistä nämä tunteet tulevat... Minä en ainakaan enää yhtään uskalla luottaa siihen, miltä nyt tuntuu, kun se kuitenkin pian taas vaihtuu. Sen takia on todella vaikeata tehdä mitään päätöksiä suuntaan tai toiseen. ...kaiken päälle tulee suuri syyllisyys siitä, että miksi ajattelen tällaisia, vaikka kaikki on periaatteessa ok (ja kuitenkaan ei ole)... äh, sekavaa ja vaikeaa.

 

[ap.]

Niin samanlaisia ajatuksia...

Olen monesti miettinyt, että jos selostaisin jollekin täysin ulkopuoliselle suhteen, tunteet ja kaikki asiaan liittyvät jutut, tämä joku varmasti ihmettelisi, miksi ihmeessä olemme tällaisessa parisuhteessa.

En vain millään haluaisi antaa periksi. Välillä taas tuntuu, että oikeasti olen jo antanut periksi, mutta en vain saa sitä tunnustettua itselleni.

 

[Vaihtaja]

""Ei se vaihtamalla parane"", sanovat täällä ihmiset. Paraneepas!!!!!!!! Tuo on vain huono tekosyy roikkua tapasuhteessa. Tiedän omasta kokemuksesta sekä lukuisista tapauksista tuttavapiirissä, että kyllä se vaihtamalla paranee, kun ei mihin tahansa vaihda. Olen ikionnellinen, että vaihdoin vuosia kestäneen tapasuhteeni sellaiseen mieheen, joka tuntui alusta saakka olevan ""minun parini"", eikä avioliiton vuodetkaan ole sitä tunnetta himmentäneet. Onneksi en ajatellut, että ""ei se vaihtamalla parane"" - mistä lie tuokin sanonta saanut alkunsa?

Ap, se itselle tunnustaminen onkin se vaikein osuus.

 

[Pirulainen]

Kylläpä oli lapsellista luettavaa nuo teidän tekstinne. Mitäpä, jos kasvaisitte vähitellen aikuisiksi?!

Mitä te mieheltä odotatte? Unelmien prinssiä?

Vaihtakaa ihmeessä kunnolliset miehenne renttuihin. Pääsette sitten tänne itkemään, kuinka rakas renttunne pettää, hakkaa ja ryyppää. Silloinhan elämässänne olisi sitä kaipaamaanne säpinää.

Miehenne ovat ansainneet parempaa. Luovuttakaa ja päästäkää heidät elämään arvoistaan elämää. Älkää olko itsekkäitä!

 

[mies]

Ei ole kysymys paremmasta puolisosta, vaan kyvystä sietää erilaisia virheitä. Huonossa elämäntilanteessa se kyky paranee ja hyvässä tilanteessa huononee)