Ankara luonto on rannoilla Suomen
kylmä on talvi, ja lyhyt on suvi.
Keväthalla vie useinkin kukkaset tuomen.
Täällä käyneet ei laatuun kepeys ja huvi.
Nuo olot ovat luoneet sitkeän väen,
uroot tyynet, hiljaiset, vakaat ja lujat.
Sen läpi historian kuin kulkevan näen,
nuo tervaskannot ja uhrautujat.
He sisulla, voimalla lannisti pedot,
raiviot rakensi kolkkoon korpeen.
Töin, tuskin raivasi pellot ja kedot,
ääneti kasvatti haavansa arpeen.
He raatoivat pelloilla, savotoissa,
tehdassaleissa, sauhussa pajan,
ja useinkin oli yölepo poissa,
huolten alla, suojassa matalan majan.
He kävivät uhmalla vainoojaa vastaan,
sotivat melkeinpä käsin paljain,
luottivat toisiinsa ainoastaan,
kuolemaa ilkkuivat kommin ja naljain.
Vaan nyt on tullut se viimeinen raja,
tätä Suomen mieskään ei parutta kestä,
se viimeinen, hirveä vastustaja,
joka puristaa huudon jo sydämestä.
Se mikä olla voi, mikä hirveä peikko,
sitä kuka olisi voinut keksiä?
Sen edessä sankarikansa on heikko,
nimittäin KUN EI SAA SUUSEKSIÄ
