N
Nappula
Vieras
Oiskos täällä kohtalotovereita tai jotain.. tai ainakin puran oloani.
Me siis asumme 500 kilometrin päästä sukulaisistamme ja meidän kotiseutujenkin välillä on melkein 200km väliä. Olemme asuneet täällä kaukana 10 vuotta, pitkin hampain aikoinani ylipäätään miehen työnperässä tänne muutin. Enkä koskaan voinut kuvitellakaan, miten kamalaksi ikävä pois yltyy, kun lapsia syntyy.
Mä olen ihan solmussa. Mulla on ihan hirveä halu päästä täältä kaukaa pois. Mulle kelpaisi oma vanha kotiseutu tai miehen. Tai jotain siitä väliltä. Meidän vanhemmat alkavat olla yli 60v, eivät enää jokusen vuoden päästä jaksa junalla kulkea tuota yli 5 tunnin matkaa. Itse emme pääse matkaan kuin lomilla. Lapsilla on jatkuvasti ikävä isovanhempia, isovanhemmilla lapsenlapsiaan. Ja minäkin kaipaan omia ystäviäni, niitä löytyy myös miehen kotiseudulta. Täältä nykyisiltä asuinsijoilta en ole onnistunut tosiystäviä löytämään. Mua surettaa se, että omat vanhemmat vanhenevat, tarvitsisivat jo apua toisinaan, mutta me emme voi mitenkään auttaa.
Mua harmittaa myös, ettemme saa lapsia täällä kotona koskaan mihinkään hoitoon. Meillä on miehen kanssa kahdenkeskistä aikaa kerran-pari vuodessa. Mies on silti ylettömän tyytyväinen elämäänsä. Hän ei ymmärrä, miksi minä kaipaisin kahdenkeskistä aikaa. Hän ei ymmärrä, miten minä kaipaan omia vanhempiani ja miehen myös. Hän ei voi käsittää minun tunteitani yhtään. Hän on tyytyväinen elämäänsä täällä ja on sitä mieltä, että minunkin pitäisi vain alistua kohtalooni. Ja luoja tietää, että olen 10 vuotta yrittänyt. Mutta viimeisen vuoden ajan on aina vain ollut vaikeampaa.
Mä en ole onnellinen täällä. Mä pelkään, että meidän avioliitto murenee kaikkien näiden riitojen takia. Rakastan miestäni, mutta päivä päivältä olen enemmän katkera. Meillä ei ole juurikaan seksielämää, koska mä en pysty. Olen ihan liian katkera. Mutta en mä halua avioeroakaan ottaa, rakastan miestäni ihan liikaa. Enkä voisi kuuna päivänä muuttaa kotiseudulle takaisin, jos lapset joutuisivat sen vuoksi olemaan isästään erossa.
Mun suurin haave olisi, että me yhtenä perheenä voisimme muuttaa sen 500 kilometriä, jomman kumman kotiseudulle. Mutta tiedän, että siitä haaveesta tuskin koskaan tulee totta. Mä en vaan tiedä, miten mun sydän kestää. Oman vanhemmat vanhenevat ja kymmenen vuoden päästä meidän lapset eivät enää ehdi ikävöidä isovanhempiaan.
Mä olen niin rikki..
Me siis asumme 500 kilometrin päästä sukulaisistamme ja meidän kotiseutujenkin välillä on melkein 200km väliä. Olemme asuneet täällä kaukana 10 vuotta, pitkin hampain aikoinani ylipäätään miehen työnperässä tänne muutin. Enkä koskaan voinut kuvitellakaan, miten kamalaksi ikävä pois yltyy, kun lapsia syntyy.
Mä olen ihan solmussa. Mulla on ihan hirveä halu päästä täältä kaukaa pois. Mulle kelpaisi oma vanha kotiseutu tai miehen. Tai jotain siitä väliltä. Meidän vanhemmat alkavat olla yli 60v, eivät enää jokusen vuoden päästä jaksa junalla kulkea tuota yli 5 tunnin matkaa. Itse emme pääse matkaan kuin lomilla. Lapsilla on jatkuvasti ikävä isovanhempia, isovanhemmilla lapsenlapsiaan. Ja minäkin kaipaan omia ystäviäni, niitä löytyy myös miehen kotiseudulta. Täältä nykyisiltä asuinsijoilta en ole onnistunut tosiystäviä löytämään. Mua surettaa se, että omat vanhemmat vanhenevat, tarvitsisivat jo apua toisinaan, mutta me emme voi mitenkään auttaa.
Mua harmittaa myös, ettemme saa lapsia täällä kotona koskaan mihinkään hoitoon. Meillä on miehen kanssa kahdenkeskistä aikaa kerran-pari vuodessa. Mies on silti ylettömän tyytyväinen elämäänsä. Hän ei ymmärrä, miksi minä kaipaisin kahdenkeskistä aikaa. Hän ei ymmärrä, miten minä kaipaan omia vanhempiani ja miehen myös. Hän ei voi käsittää minun tunteitani yhtään. Hän on tyytyväinen elämäänsä täällä ja on sitä mieltä, että minunkin pitäisi vain alistua kohtalooni. Ja luoja tietää, että olen 10 vuotta yrittänyt. Mutta viimeisen vuoden ajan on aina vain ollut vaikeampaa.
Mä en ole onnellinen täällä. Mä pelkään, että meidän avioliitto murenee kaikkien näiden riitojen takia. Rakastan miestäni, mutta päivä päivältä olen enemmän katkera. Meillä ei ole juurikaan seksielämää, koska mä en pysty. Olen ihan liian katkera. Mutta en mä halua avioeroakaan ottaa, rakastan miestäni ihan liikaa. Enkä voisi kuuna päivänä muuttaa kotiseudulle takaisin, jos lapset joutuisivat sen vuoksi olemaan isästään erossa.
Mun suurin haave olisi, että me yhtenä perheenä voisimme muuttaa sen 500 kilometriä, jomman kumman kotiseudulle. Mutta tiedän, että siitä haaveesta tuskin koskaan tulee totta. Mä en vaan tiedä, miten mun sydän kestää. Oman vanhemmat vanhenevat ja kymmenen vuoden päästä meidän lapset eivät enää ehdi ikävöidä isovanhempiaan.
Mä olen niin rikki..
