T
tuskainen
Vieras
Kirjoittelen aiheesta tänne, kun en uskalla enkä kehtaa asiasta kenellekään tutulle puhua... En edes miehelleni. Olen raskaana viikolla 28 (esikoinen tulossa), ja oikeastaan koko raskauden ajan olen toivonut että saisimme pojan. Välillä en edes osaa tai pysty kuvittelemaan että tuleva lapsi voisi olla tyttö, jopa unissani vauva on aina poika. Ei ajatus tytöstäkään pahalta tunnu, mutta jotenkin vaan toivon sitä poikaa enemmän. Ja olen ajatellut, että petyn kyllä pienoisesti jos tulija onkin tyttö. Kauhean vaikeata edes kuvitella, millainen se tyttövauva voisi olla. Enkä tiedä edes yhtään että miksi näin on... Siskollenikin syntyi pari kuukautta sitten pikkuinen tyttövauva, ja häntä rakastan kyllä aivan mahdottomasti enkä suloisempaa lasta ole takuulla ikäkuuna päivänä nähnyt!
Hävettää tällainen toivominen... Tämä on vain pahentunut raskauden edetessä, ja välillä tuntuu että kehittelen tästä kohta itselleni suorastaan pakkomielteen tai vähintäänkin paniikin. Olen toistanut koko raskauden ajan kaikille samaa mantraa, että "ihan sama kumpi sieltä on tulossa, tosiaankin ihan sama...", mutta itsekseni salaa sitten ajattelen tällaisia.. Terveydenhoitajallekin samaa hokemaa toistin, kun hän asiasta minulta kysyi. Lisäksi olen ilmoittanut kaikille, ettemme halua tietää sukupuolta emmekä sitä siis missään ultrassakaan halua katsoa.
Kun kävimme rakenneultrassa rv 20, olin etukäteen toistanut ja vakuutellut itselleni etten sitten varmasti sitä sukupuolta siellä kysy ja sanon lääkärille etten sitä halua tietääkään vaikka kuinka näkyisi... Siellä sitten pöydällä maatessani muutin kuitenkin mieltäni, ja kysyin asiasta. Vauva ei kuitenkaan halunnut reisiään levitellä, ja asia jäi selvittämättä. Jälkikäteen kotimatkalla autossa huokailin helpottuneena, että hyvä näin, ja ihmettelin että mikähän minuun oikein meni.. Ajattelin, etten oikeasti olisi halunnutkaan sitä sukupuolta nähdä.
Nyt sitten asia painaa taas päälle, kun ensi viikolla olen menossa lääkärikäynnille ja siellä taas kai ultrataan. Olen miettinyt jo varmaan viikon, että näyttäisiköhän vauva tällä kertaa sitä sukupuoltaan... Välillä vakuuttelen itselleni etten halua tietää, välillä ajatus tuntuu todella kutkuttavalta. Pelkään, että ultrassa käy kuten viimeksi. Että kysyn asiasta.. Ja jos vauva on yhteistyöhaluinen, saan tällä kertaa tietää sukupuolen. Pelkään sitä, miten osaan suhtautua asiaan. Jos vauva näyttää pojalta, asia on varmaan helppo ottaa vastaan, mutta entäs jos ennustetaankin tyttöä? Pelottaa kauheasti, että entä jos en osaakaan alkaa kuvittelemaan vauvaa tyttönä.. Että mitä jos oikeasti petyn enkä siitä kykene koko raskausaikana toipumaan? Ja toisaalta taas asiassa mietittyttää se, että mitä jos minä EN halua tietää sitä sukupuolta ja sitten siellä synnytyssalissa onnitellaankin sitten tytöstä? Tuleeko asia sitten vielä pahempana järkytyksenä ja yllätyksenä.. Olisiko minun sittenkin tässä tilanteessa parempi tietää vauvan sukupuoli etukäteen, niin että olisi sitä aikaa edes yrittää tottua ajatukseen jos se meinaa tuottaa vaikeuksia?
Olen ihan jumissa näiden ajatuksieni kanssa. Vaikka kuinka yritän järkeillä että ei sillä sukupuolella oikeasti ole merkitystä, ja että lastahan sitä odotetaan eikä tyttöä tai poikaa, niin silti... En osaa vain kuvitella sitä tyttöä. Ainakaan vielä. Hävettää ja suututtaa. Tuntuu, että olen ihan pettynyt itseeni.
Olenkohan minä ihan yksin näiden ajatusteni ja tuntemusteni kanssa, vai löytyykö muitakin? Ja olenko minä ihan kauhea ihminen? Tuleva äiti...
Hävettää tällainen toivominen... Tämä on vain pahentunut raskauden edetessä, ja välillä tuntuu että kehittelen tästä kohta itselleni suorastaan pakkomielteen tai vähintäänkin paniikin. Olen toistanut koko raskauden ajan kaikille samaa mantraa, että "ihan sama kumpi sieltä on tulossa, tosiaankin ihan sama...", mutta itsekseni salaa sitten ajattelen tällaisia.. Terveydenhoitajallekin samaa hokemaa toistin, kun hän asiasta minulta kysyi. Lisäksi olen ilmoittanut kaikille, ettemme halua tietää sukupuolta emmekä sitä siis missään ultrassakaan halua katsoa.
Kun kävimme rakenneultrassa rv 20, olin etukäteen toistanut ja vakuutellut itselleni etten sitten varmasti sitä sukupuolta siellä kysy ja sanon lääkärille etten sitä halua tietääkään vaikka kuinka näkyisi... Siellä sitten pöydällä maatessani muutin kuitenkin mieltäni, ja kysyin asiasta. Vauva ei kuitenkaan halunnut reisiään levitellä, ja asia jäi selvittämättä. Jälkikäteen kotimatkalla autossa huokailin helpottuneena, että hyvä näin, ja ihmettelin että mikähän minuun oikein meni.. Ajattelin, etten oikeasti olisi halunnutkaan sitä sukupuolta nähdä.
Nyt sitten asia painaa taas päälle, kun ensi viikolla olen menossa lääkärikäynnille ja siellä taas kai ultrataan. Olen miettinyt jo varmaan viikon, että näyttäisiköhän vauva tällä kertaa sitä sukupuoltaan... Välillä vakuuttelen itselleni etten halua tietää, välillä ajatus tuntuu todella kutkuttavalta. Pelkään, että ultrassa käy kuten viimeksi. Että kysyn asiasta.. Ja jos vauva on yhteistyöhaluinen, saan tällä kertaa tietää sukupuolen. Pelkään sitä, miten osaan suhtautua asiaan. Jos vauva näyttää pojalta, asia on varmaan helppo ottaa vastaan, mutta entäs jos ennustetaankin tyttöä? Pelottaa kauheasti, että entä jos en osaakaan alkaa kuvittelemaan vauvaa tyttönä.. Että mitä jos oikeasti petyn enkä siitä kykene koko raskausaikana toipumaan? Ja toisaalta taas asiassa mietittyttää se, että mitä jos minä EN halua tietää sitä sukupuolta ja sitten siellä synnytyssalissa onnitellaankin sitten tytöstä? Tuleeko asia sitten vielä pahempana järkytyksenä ja yllätyksenä.. Olisiko minun sittenkin tässä tilanteessa parempi tietää vauvan sukupuoli etukäteen, niin että olisi sitä aikaa edes yrittää tottua ajatukseen jos se meinaa tuottaa vaikeuksia?
Olen ihan jumissa näiden ajatuksieni kanssa. Vaikka kuinka yritän järkeillä että ei sillä sukupuolella oikeasti ole merkitystä, ja että lastahan sitä odotetaan eikä tyttöä tai poikaa, niin silti... En osaa vain kuvitella sitä tyttöä. Ainakaan vielä. Hävettää ja suututtaa. Tuntuu, että olen ihan pettynyt itseeni.
Olenkohan minä ihan yksin näiden ajatusteni ja tuntemusteni kanssa, vai löytyykö muitakin? Ja olenko minä ihan kauhea ihminen? Tuleva äiti...
Kun vauva syntyy sille on yksi ja sama minkalaiset verhot huoneessa on ja minkälaisiin vaatteisiin hänet on puettu (kunhan ne on säähän sopivat). Se tytön oma tahto tulee sitten myöhemmin, ehkä hänestä tuleekin innokas jääkiekkoilijan alku joka on kiinnostunut autoista. Jos hän taas ihastuu prinsessa- ja nukkeleikkeihin niin hän kyllä osaa itse kertoa mitä leluja haluaa, ei sinun tarvi erikseen miettiä mitä sinun tytön äitinä tarvii hankkia hänelle.
