Sukupuolen toivominen, onko oikein? :(

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja tuskainen
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Minä kuvittelin myös esikoista odottaessani vauvan olevan poika. Olin aina ajatellut, että takuulla saan villit kaksospojat jossain vaiheessa elämääni ja ennestään olin hoitanut enemmän poikalapsia (siskon poika oli minulle todella tärkeä ja rakas). Koko raskausajan siis kuvittelin ja toivoinkin poikaa.. Sukupuolta en kuitenkaan halunnut ottaa selville ja tiedostin että salissa saattaa tulla yllätys.

Ja niinhän siinä kävi, sain sen oman ihanan vauvan puserrettua syliini ja hän oli maailman täydellisin pieni ihminen ja tyttö! Sukupuoli ei kyllä loppujen lopuksi merkitse mitään.. Yhtäkkiä tuntui, että on maailman luonnollisin asia olla juuri tämän tyttölapsen äiti. Vaikeaahan se on toisille kyllä tätä näin selitttää jälkikäteen... Omat lapset ovat vaan niin rakkaita ja suloisia ja vanhempiensa kalleimpia aarteita!
 
Musta oli vaikea kuvitella itseäni pojan äitinä. Olen kasvanut suvussa, jossa kaikki saavat tyttöjä :D joten pikkupojista oli todella stereotypinen kuva.

Pojan kuitenkin sain. Ja hämmästymään jouduin kun huomasin, etteivät pojat todellakaan ole mitään stereotypisiä riehujia ja autolla päristelijöitä. Oma poikani on herkkä ja todella pohdiskeleva tapaus. Leikkii paljon ns. sukupuolineutraaleja leikkejä... eli leikkii eläimillä, katselee kirjoja, pelaa mielellään lautapelejä. Tietysti välillä huristelee autoillakin ja junaradalla, mutta yhtämielellään tekee legoista talon nukeille, leikkii nukkekodilla, kokkaa leikkikeittiössä ja hoitaa nukkevauvaa. Osaa leikkiä niin tyttöjen kuin poikienkin kanssa, eikä missään nimessä ole hurjapäinen tai tottelematon.

Lapset ovat persoonia, eivät vain pelkkä sukupuolensa.
 
Koita ottaa rennosti ja luota siihen, että luonto hoitaa omansa. Jos sinua vielä ahdistaa sukupuoli, kun lapsi on syntynyt, niin pyydät sitten vaikka ammattiapua. Kaikilla äideillä on varmasti jonkinlaisia pelkoja tulevan vauvan suhteen. Se, että onko tulokas "väärää" sukupuolta, terve, pärjääkö vauvan kanssa jne. mielestäni pohjautuu loppujen lopuksi pelkoon tuntemattomasta. Laita pähkäilyt jäähylle. Mielestäni turhaan keräät itsellesi paineita asiasta. Unohda sukupuoli ja nauti loppuraskaudesta. Uskon, että synnytyksen jälkeen lapsi tuntuu sinusta rakkaalta oli sukupuoli kumpi tahansa.
 
Ite toivoin jokaisen kohdalla tyttöä. Esikoinen selvisi jo ultran aikana pojaksi, mikä kyllä auttoi sopeutumaan ajatukseen. Ja ei vähentänyt rakkautta yhtään.

Toista odottaessa sain kuulla exältä ja exän äidiltä jatkuvasti, ettei heijän sukuun tyttöjä synny. Kun sitten pariinkin kertaan sain kuulla odottavani tyttöä, olin ihan onneissani. Ja tyttöhän sieltä tosiaan tuli.

Kaksosia odottaessa terveyden lisäksi mietin että voi helvetti jos tuleekin kaksi poikaa kerralla, se olisi kamalaa. Kahta tyttöä lääkäri veikkasi ultrassa ja innoissani olin. Seuraavissa ultrissa toinen vauvoista ei enää vilauttanut jalkoväliään, toinen oli varma tyttö. Tuli jokseenkin helpottunut olo, ei sentään kahta poikaa. :D Sektiossa se sitten selvisi: tyttö ja poika. Ja poika on mulle ihan hirveän rakas ja läheinen, mahtava persoona.

Viime vuonna toivoin rakenneultraan mennessäni, että saisin tietää sukupuolen. Tyttöä toivottiin nykyisen mieheni kanssa hirveästi, mutta pelättiin, että poika sieltä tulee... Miehellä poika entuudestaan. Tytöksi paljastui, tosin vasta rv 22 tehdyn sikiön virtsateiden ja munuaisten epämuodostumien takia tehdyn keskeytyksen jälkeen. Jotenkin tuntuu tyhmältä, mutta tieto siitä, että nimenomaan tytär menetettiin, tuntui kuin olisi isketty veitsellä sydämeen uudestaan ja uudestaan. Vaikka tiedän, että pojan menetystä ei oltaisi surtu yhtään vähempää.

Nyt sitten uudelleen raskaana ja odotin taas rakenneultraa, mutta päällimmäisenä oli mielessä, että onko vauva tällä kertaa kunnossa, kun edellisen raskauden ongelmien uusiutumisriski oli olemassa. Jotenkin ajattelin, että kun viimeksi oli tyttö, niin tän on pakko olla poika, ei sellaista onnea voi olla, että tyttöä odottaisin taas. Rakenneultrassa itkin sitten onnesta, kun kaikki näytti olevan kunnossa. Sukupuolen kuuleminen oli vain piste i:n päälle: TYTTÖ.

Eli tosiaan... Kova tyttötoive ollut ja nytkin jos olisin saanut tietää odottavani poikaa, olisin pettynyt, tiedän sen. Vaikka se terveys olikin pääasia. Se, että saadaan nyt vauva syliin. :)
 
Mä olen toivonut tyttöä jokaisen raskauden kohdalla. Ultrissa näkyi poika ja niin poika syntyikin. Kaksi poikaa siis on. Vaikka tyttö olen toivonut ja poikia saanut niin rakastan heitä ylikaiken. Nyt olen taas raskaana, rakenneultra reilun kk päästä ja tytöstä olen taas haaveillut, mutta vaikken tyttöä saisi niin poika tulee taas olemaan yhtä rakas.

Luulisin, että jokaisella tulee raskauden aikana toivoita sukupuolen suhteen. Ihan normaalia, mä petyin hieman ultrien jälkeen mutta se meni yhtä nopeesti ohi kuin tulikin.
 
Minä odotin tulevaa vauvaa pojaksi. Jostain syystä olimme mieheni kanssa täysin varmoja siitä, että saisimme pojan. Sukupuolta emme ottaneet etukäteen selville, mutta intuitio oli todella vahva. Pojalle oli valmiiksi mietitty kaksiosainen nimi, tytölle ei ollenkaan. Jotenkin ajattelin, etten edes osaisi oll atyttölapsen kanssa. Vauva kuitenkin oli tyttö. Hän syntyi kiireisellä sektiolla, joka jo sinällään oli shokki. Leikkaussalissa en vauvaa nähnyt, hänet vietiin salamana lastenlääkärille, mutta meinasin inttää vastaan, kun kuulin kätilön kysyvän lääkäriltä, että tyttökö se on. Vauvaan suhtautuminen oli hankalaa. Mitä oikein tapahtui? Onko kaikki varmasti hyvin? Voiko tuo käärö joka tuodaa heräämöön, olla todella minun? Eihän se edes näytä tutulta. Kaksi päivää meni hämmennyksen vallassa ja piti ihan totutella ajatukseen, että tuo olento tuossa pienessä sängyssä on minun vauvani ja kaikenlisäksi hän on tyttö. Vauva oli sukupuolettoman näköinen (siis ei vahvasti erotettavissa kumpaankaan sukupuoleen) ja huomasin ensimmäisen puolen vuoden ajan usein miettivänikin häntä täysin sukupuolettomana tai poikana. Kuitenkin sen parin päivän jälkeen sisäistin, että vauvani onkin tyttö ja pieni riemu alkoi kasvaa, että nyt saan ostella mekkoja, laittaa hiuksia, tehdä tyttöjen juttuja yms. hänen kanssaan. Pettymystä en kokenut missään vaiheessa, ainoastaan hämmennystä. Ja sitä kesti pitkään.

Tuo vauva on nyt maailman ihanin kolmevuotias prinsessa. Odotan toista lastamme. Sukupuolta emme ole nytkään selvittäneet, eikä nyt ole mitään intuitiotakaan. Muutama kaveri, joilla on taitoa arvata näitä juttuja, ovat povanneet tyttöä. Salaaa hieman toivon, että lapsi olisi tyttö, jo ihan käytännön syistä (samat vaatteet yms.). Hieman jopa tuntuu siltä, että mitä minä osaisin pojan kanssa tehdä. Olen kuitenkin valmistautunut siihen, että vauva voi olla kumpi vain, tällä kertaa nimiä on pohdittu molemmille sukupuolille ja luotan siihen, että olipa sukupuoli kumpi hyvänsä, sillä ei ole mitään merkitystä. Vauva on rakastettu kumpana vain ja vaikka aluksi tuntuisi oudolta, se menee ohi.
 
Minä olen kanssa aina toivonut (pelkästään) poikaa, kolme sellaista ihanaa olen saanutkin :) Ja ne myös piti riittää! No, jokatapauksessa odotan nyt rv.22+5 "vahinko-vauvaa" joka oli täydellinen shokki, mulla ikää just 39vee ja vanhin poika syksyllä 18v. Rakenneultrassa kuitenkin meinattiin että nyt olisi tulossa tyttö... mies aivan innoissaan heti.. ja pikkuhiljaa olen itsekin saanut itseni "suggestoitua" tytön odotukseen. Luulen että kun vauva syntyy, niin me hukutaan vaaleanpunaisiin vaatteisiin ja jos maha-asukki on sitten kuitenkin poika , niin kaveri puetaan mekkoihin ;)
 
Ja siis voi "lohduttaa" sen verran että meillä tuo tyttö haluaa aina pukea veljen autopaitoja vaan päällensä (äidin yrittäessä tunkea ällösöpöjä vaaleanpunaisia sydänpaitoja päälle :whistle:) ja päristelee autolla menemään niin että sylki roiskuu :D

Tosin on myös selvästi hoivaavampi kuin veljensä, hoivaa ja halailee kaikki lelut läpi, poika keskittyy vain siihen siskon halailuun ja paijailuun.
 
minulla oli kaksi poikaa ja vuosi sitten olin raskaana, koko raskauden ajan haaveilin kolmannesta pojasta ja ajettelin kuinka ihana poikakolmikko olisi, no rakenneultrassa kysyttiin sukupuolta ja tyttöä veikkasi enemmän, mutta ei ollut varma. minä lamaannuin, olin niin varma että saadaan kolmas poika, olin tosi pahalla mielellä omista ajatuksista ja siitä että en välttämättä saakkaan sitä kolmatta poikaa, olin jopa kateellinen niille joilla oli poika lupaus, olin itsekin ollut aina vähän vaivaantunut tyttövauvojen kanssa, enkä ymmärtänyt niitä jotka toivoivat tyttöjä. Lopulta tuli sairaalaan lähtö ja 1 1/2 h synnytyksen jälkeen mitä minä sain? Maailman kauneimman suloisimman tyttövauvan, enkä sekuntiakaan toivonut että olisi ollut poika, vaan tiesin että tämän pienen kauniin karvapäisen tyttären pitikin tulla meille. Miehen esimies lähetti viestin Onnea Isälle! Tyttäret ovat hieno asia! ja minä purskahdin itkuun, tiesin että meidän piti saada juuri tämä tytär ja poikien piti saada juuri tämä sisko. Ikinä en tätä tyttöä poikaan vaihtaisi, hän on minun oma rakas kaunis tyttäreni.

On eri asia toivoa jotaain ja vaikka pettyäkkin, kunhan se ei vaikuta siihen rakkauteen mitä lastaan kohtaan tuntee. Eikä tyttö tarkoita vaalenanpunaista nukke hempeilyä, meillä ainakinkohta 1v tyttö on tosi villi ja rakastaa maailmassa eniten palloja ja niiden potkimista, on kyllä veljiensä sisko :) Ja oikeasti minä vannoin että jos tytön saa en vaaleanpunaista osta ja miten kävikään ?? Tai ainakaan mekkoja pidä :) Noh meidän tytöllä on paaaljon vaaleanpunaisia/pinkkejä vaatteita ja mekkoja, jotka ovat ahkerassa käytössä.

Tsemppiä ap, oikeasti on hyvä että nyt käsittelet asian ja miehen pomo oli oikeassa TYTTÄRET OVAT IHANA ASIA :)
 
Musta tuntuu, että voimakkaisiin toiveisiin ja pettymyksiin esikoisen kanssa on kaksi syytä. Joko toiveet heijastelevat stereotyyppisiä käsityksiä sukupuolista tai sitten sukupuoleen kiteytyy voimakkaita kokemuksia omasta elämästä. Molempia kannattaa työstää, jottei siirrä ajatuksia lapsen taakaksi.

Yleensä lapsen synnyttyä tai viimeistään vähän kasvettua omat ajatukset jo naurattavat. Ei vanhemman tartte olla vihkiytynyt hörheöihin tai futismatseihim. Vanhemmaksi kasvetaan lapsen rinnalla. Sukupuoli on vain osa lasta eikä arvota tai luokittele häntä tietynlaiseksi. Poika voi olla herkkä viulisti tai tyttö pihan rämäpää. Vahvat ajatukset sukupuolesta voivat sokaista vanhemmat niin, etteivät he näe lasta sellaisena kuin hän on.
 
Ensiksikin, ihana kun olette minulle vastailleet, kiitos. Tuntuu todella helpottavalta tietää että en ole näiden ajatuksieni kanssa sittenkään ihan yksin... Ja tuntuipa tuossa noita kirjoituksianne lukiessani jopa siltä, että ehkä se tytär ei sittenkään mikään maailmanloppu ole.

[QUOTE="vieras";23807060]Musta tuntuu, että voimakkaisiin toiveisiin ja pettymyksiin esikoisen kanssa on kaksi syytä. Joko toiveet heijastelevat stereotyyppisiä käsityksiä sukupuolista tai sitten sukupuoleen kiteytyy voimakkaita kokemuksia omasta elämästä. Molempia kannattaa työstää, jottei siirrä ajatuksia lapsen taakaksi.[/QUOTE]

Minä luulen, että minun kohdallani tässä on aika lailla kyse noista molemmista asioista. Itse en ole koskaan ollut kovinkaan tyttömäinen tyttö. Pienenä en kuulema suostunut prinsessaleikkejä leikkimään tai pukeutumaan vaaleanpunaiseen, vaikka äitini sitä kovasti jossain vaiheessa yrittikin. Kavereina oli vain naapurin poikia, harrastin karatea ja jääkiekkoa ja keräilin prätkähiiriä. Kouluun mennessä muistan yrittäneeni tulla toimeen toisten tyttöjen kanssa, mutta heidän huomattuaan "erilaisuuteni" jouduin kiusatuksi. Ja sitä kiusaamista sitten riittikin, koko ala-asteen ja vielä pahempana ylä-asteella.... Murrosikä oli minulle jotain ihan kamalaa. Yritin peitellä kasvavia rintojani litistämällä ne lakananrievuilla huppareiden alle ja suorastaan häpesin itseäni. Siihen aikaan pojatkin huomasivat asian, ja minut suljettiin täysin entisen hyvän kaveripiirini (koostui siis näistä pojista) ulkopuolelle. Meni melko pitkään, että pääsin asiasta yli. Vasta siinä kahdenkympin kynnyksellä aloin todella olemaan "naisellinen".

Vanhemmat hyväksyivät minut kyllä aina sellaisena kuin olin, eikä kohdallani ole taatusti koskaan ollut kyse siitä että omat vanhempani olisivat minusta pojan halunneet. Veljiä kun minulla jo oli, kaksin kappalein, ja siskojakin kolme (jotka muuten kaikki oikein tyttömäisyyden tiivistymiä)...

Ehkä minä pelkään, etten osaa kasvattaa tytärtä siten että hän saisi tilaisuuden olla sellainen pikkuinen prinsessa. Pelkään ehkä, että hän joutuu kokemaan joskus samaa kuin minä itse aikoinani. Vaikka toisaalta taas tuntuu etten kyllä edes haluaisikaan kovin häntä pinkkeihin pukea... Ajattelen myös aika paljon muiden ihmisten mielipiteitä itsestäni, ja pahoitan mieleni välillä turhan helposti. Esimerkiksi pari viikkoa sitten kun kaverini (pienen tyttölapsen ja hieman isomman pojan äiti) tuputti minulle lastenvaatteita ja kyseli että haluanko vaaleanpunaisia vai sinisiä ja minä vastasin että ainakin alkuun voisin melko neutraaleita ottaa kun sukupuolesta ei tietoa, ja etten niitä vaaleanpunaisia halua missään tapauksessa, hän suorastaan suutahti... Sanoi, että en minä voi sitä lapsi-parkaa sinisiin pukea jos tyttö tulee - että pitäisi minun vähän kuitenkin ajatella. Tuli olo, että pitää minua jo valmiiksi kelvottomana äitinä jos lapsi on tyttö. :/
 

Yhteistyössä