V
vierailija
Vieras
Suomalaiset miehet pitävät itsestään selvänä asioita, joita moni muunmaalainen mies ei ikinä naiselle sallisi, kirjoittaa Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsin.
Suomessa on viime syksynä ja tänä vuonna keskusteltu poikkeuksellisen paljon naisiin kohdistuneesta väkivallasta, ahdisteluista ja raiskauksista. Se on erinomaisen hyvä asia, koska kyseessä on vakava ongelma – mutta jostain syystä tämä keskustelu on viime aikoina muuttunut joko vääristelyksi tai kummalliseksi mölinäksi, jossa suomalaisista miehistä saa sanoa ihan mitä tahansa.
Otetaan esimerkiksi Uudenmaan demarinaisten puheenjohtaja Anette Karlsson, joka puhkui äskettäin blogissaan ja Iltalehdessä raivoa. Karlsson sanoo voivansa ”fyysisesti huonosti” kohdatessaan miehiä, jotka ovat ryhtyneet taistoon suomalaisnaisten ”pelastamiseksi” turvapaikanhakijamiehiltä.
Karlsson on toki oikeassa siinä, että on olemassa suomalaisia (miehiä JA naisia), joille turvapaikanhakijoiden rikosepäilyt toimivat polttomoottorina rasismille. Silti se ei oikeuta häntä itseään tekemään käsittämättömiä yleistyksiä, joilla ei ole minkään valtakunnan todellisuuspohjaa. Kuten tällaisia: ”Minua harmittaa, että naisten huorittelu ja koskettelu on maassamme yleinen käytäntö, johon jokaisella valkoisella miehellä näyttää olevan oikeus.”
Voisiko vastaavaa hölynpölyä kukaan miespoliitikko naisista Suomessa kirjoittaa? Miehistä näköjään nainen voi. Tietenkin Suomessa esiintyy huorittelua ja se on paha juttu, mutta ”yleinen käytäntö” se ei ole ja varsinkaan siihen ei syyllisty jokainen valkoinen suomalainen mies. Tuttavapiiristäni en tiedä ketään, joka kulkisi huorittelemassa, saati käpälöimässä itselleen tuntemattomia naisia vastoin naisten tahtoa. Tuskin Karlssonin omakaan lähipiiri on pelkkiä kähmijöitä täynnä?
Karlsson muistuttaa, että ”yhteisö ei ole kollektiivina vastuussa yksilön tekemästä rikoksesta”. Tässä Karlsson on aivan oikeassa. Mutta joku Karlssonin logiikassa mättää. Kun turvapaikanhakijaa epäillään raiskauksesta, sitä ei saisi yleistää koskemaan kaikkia turvapaikanhakijoita. Mutta jos joku suomalainen moukka huorittelee ja lääppii, se onkin sitten Karlssonin mielestä koko suomalaisen yhteiskunnan vika: ”Niin kauan kun huorittelu, uhkaileminen ja lääppiminen on hyväksyttävää yhteiskunnassamme, tulee raiskauksia valitettavasti tapahtumaan, riippumatta siitä, onko maassamme turvapaikanhakijoita vai ei.” Anteeksi, kuka sen uhkailun muka hyväksyy?
On etuoikeutettua olla suomalainen nainen
Sangen erikoinen oli myös kansanedustaja Nasima Razmyarintuore kommentti. Razmyarin mukaan on ”hyvä muistaa, että naisen kehon seksualisoinnilla ja hyväksikäytöllä on myös suomalaisessa kulttuurissa pitkät perinteet”. Ja sitten painavat perustelut tälle mielipiteelle: koska Väinämöinenkin havitteli Akseli Gallen-Kallelan maalauksessa alastonta Ainoa. Siis Väinämöinen? Ainoa? Tuota, öö, tietääkö kansanedustaja, että Väinämöinen ja Aino ovat fiktiivisiä henkilöitä ja kyseessä on taideteos, ei tosielämän tapahtuma?
Razmyar kirjoittaa blogissaan olevansa tyytyväinen, että naisten kohtaama fyysinen väkivalta otetaan Suomessa nyt ”vihdoin vakavasti”. Siis miten niin muka ”vihdoin”? Kyllä se on otettu vakavasti Suomessa jo vuosikausia niin lainsäädännössä kuin oikeuslaitoksessakin. Sen sijaan maailmassa on runsaasti maita, joissa naiselle, esim. vaimolle, ei välttämättä tule edes mieleen, että häneen kohdistettu seksuaalinen väkivalta voisi olla väärin.
Mikä ihme siinä on, että joidenkin naisten on niin vaikeaa myöntää, että tässä maailmassa on harvinaisen etuoikeutettua olla suomalainen nainen? Se konkretisoitui (jälleen kerran) itsellenikin, kun satuin olemaan lomalla Kuubassa. Oli sangen virkistävää käydä keskustelua ulkomaalaisten kanssa naisten asemasta samaan aikaan, kun Suomessa osa naisista meuhkasi, miten sovinistinen yhteiskunta Suomi on.
Esimerkiksi tapaamani parikymppinen perulainen yliopisto-opiskelijanainen kuunteli silmät ihmetyksestä ja epäuskosta pyöreinä, kun vertailimme naisten asemaa. Että joku kaukainen Suomi on siis muka maa, jossa poliisi ottaa vakavasti jokaisen tietoonsa tulleen kotiväkivaltatapauksen (Perussa ei todellakaan ota); että Suomi on maa, jossa abortti on laillinen (Perussa ei ole: abortista voi saada jopa vankeutta, vaikka nainen olisi raiskattu); että Suomessa alaikäiset tytöt tulevat harvoin raskaaksi (Perussa tämä on yleistä ja jopa 90 prosenttia (!) näistä teiniraskauksista on alkanut raiskauksesta). Ja niin edelleen.
Miksi osa suomalaisnaisista on niin tuomitsevia miehiä kohtaan?
Joku tolkku pitäisi olla nyt käytävässä keskustelussa: lääppijät ansaitkoot julkisen tuomionsa, mutta jos nämä lääppijät tekevät koko Suomesta sikailevien miesten yhteiskunnan, mikä on sitten Peru, jossa teinityttöjä jatkuvasti raiskataan? Saati Razmyarin entinen kotimaa Afganistan, jossa nainen voidaan kivittää kuoliaaksi?
On jotenkin kummallista, että osa suomalaisista naisista on niin tuomitsevia suomalaisia miehiä kohtaan – vaikka suomalaiset miehet pitävät itsestään selvänä asioita, joita moni muunmaalainen mies ei ikinä naiselle sallisi.
Esimerkiksi toimittaja-kolumnisti Anu Silfverberg kirjoitti hiljattain Me Naisissa, että ”seksuaalinen häirintä on kiinteä osa elämää Suomessa” ja tarkoitti (tietenkin) häirityillä vain naisia. Se on hyvin vahva väite. Jos jokin on ”kiinteä osa” elämää, sitten sen kyllä täytyisi näkyä kaikkien naisten elämässä jatkuvasti, kaikkialla. Mihin Silfverberg sitten perustaa näkemyksensä? Omiin kokemuksiinsa. Hän kertoo kokeneensa nuorena, 12–30-vuotiaana, jatkuvia reviiriloukkauksia: ”Aikuiset miehet huutelivat kadulla perään, kävivät kiinni, kyselivät hintaa, painautuivat vasten, seurasivat yöbussista kotiovelle tai hidastivat auton vauhtia öisellä kadulla.”
Silfverbergin kokemukset ovat varmasti aitoja ja kuulostavat erittäin ikäviltä. Kiintoisaa kuitenkin on, että Silfverberg on kommenttiinsa – varmaan huomaamattaan – lipsauttanut todisteen siitä, että Suomessa naisella on aivan poikkeuksellinen mahdollisuus tehdä ja liikkua. Toistetaanpa: miehet seurasivat siis ”yöbussista” kotiovelle tai autot hidastelivat ”öisellä” kadulla. Tapahtuma-aika ei tee ahdistelua yhtään sen sallitummaksi, mutta maailmassa on miljoonittain naisia, jotka eivät uneksisikaan vastaavasta vapaudesta.
Miljoonat naiset eivät voisi kuvitellakaan, että voisivat kulkea yksin öisin kaduilla. Saati mennä juomaan viiniä yksin ravintolaan, josta mahdollisesti Silfverbergkin on ollut yöllä kotiinsa palaamassa, kun joku on huudellut perään. Maailmassa on sellaisiakin maita, joissa naisen kulkeminen yksin jopa kirkkaassa päivänvalossa on kiellettyä tai hyvin harvinaista. Saati että sitä voisi tehdä niin halutessaan minihameessa ja korkokengissä.
Suomessa on viime syksynä ja tänä vuonna keskusteltu poikkeuksellisen paljon naisiin kohdistuneesta väkivallasta, ahdisteluista ja raiskauksista. Se on erinomaisen hyvä asia, koska kyseessä on vakava ongelma – mutta jostain syystä tämä keskustelu on viime aikoina muuttunut joko vääristelyksi tai kummalliseksi mölinäksi, jossa suomalaisista miehistä saa sanoa ihan mitä tahansa.
Otetaan esimerkiksi Uudenmaan demarinaisten puheenjohtaja Anette Karlsson, joka puhkui äskettäin blogissaan ja Iltalehdessä raivoa. Karlsson sanoo voivansa ”fyysisesti huonosti” kohdatessaan miehiä, jotka ovat ryhtyneet taistoon suomalaisnaisten ”pelastamiseksi” turvapaikanhakijamiehiltä.
Karlsson on toki oikeassa siinä, että on olemassa suomalaisia (miehiä JA naisia), joille turvapaikanhakijoiden rikosepäilyt toimivat polttomoottorina rasismille. Silti se ei oikeuta häntä itseään tekemään käsittämättömiä yleistyksiä, joilla ei ole minkään valtakunnan todellisuuspohjaa. Kuten tällaisia: ”Minua harmittaa, että naisten huorittelu ja koskettelu on maassamme yleinen käytäntö, johon jokaisella valkoisella miehellä näyttää olevan oikeus.”
Voisiko vastaavaa hölynpölyä kukaan miespoliitikko naisista Suomessa kirjoittaa? Miehistä näköjään nainen voi. Tietenkin Suomessa esiintyy huorittelua ja se on paha juttu, mutta ”yleinen käytäntö” se ei ole ja varsinkaan siihen ei syyllisty jokainen valkoinen suomalainen mies. Tuttavapiiristäni en tiedä ketään, joka kulkisi huorittelemassa, saati käpälöimässä itselleen tuntemattomia naisia vastoin naisten tahtoa. Tuskin Karlssonin omakaan lähipiiri on pelkkiä kähmijöitä täynnä?
Karlsson muistuttaa, että ”yhteisö ei ole kollektiivina vastuussa yksilön tekemästä rikoksesta”. Tässä Karlsson on aivan oikeassa. Mutta joku Karlssonin logiikassa mättää. Kun turvapaikanhakijaa epäillään raiskauksesta, sitä ei saisi yleistää koskemaan kaikkia turvapaikanhakijoita. Mutta jos joku suomalainen moukka huorittelee ja lääppii, se onkin sitten Karlssonin mielestä koko suomalaisen yhteiskunnan vika: ”Niin kauan kun huorittelu, uhkaileminen ja lääppiminen on hyväksyttävää yhteiskunnassamme, tulee raiskauksia valitettavasti tapahtumaan, riippumatta siitä, onko maassamme turvapaikanhakijoita vai ei.” Anteeksi, kuka sen uhkailun muka hyväksyy?
On etuoikeutettua olla suomalainen nainen
Sangen erikoinen oli myös kansanedustaja Nasima Razmyarintuore kommentti. Razmyarin mukaan on ”hyvä muistaa, että naisen kehon seksualisoinnilla ja hyväksikäytöllä on myös suomalaisessa kulttuurissa pitkät perinteet”. Ja sitten painavat perustelut tälle mielipiteelle: koska Väinämöinenkin havitteli Akseli Gallen-Kallelan maalauksessa alastonta Ainoa. Siis Väinämöinen? Ainoa? Tuota, öö, tietääkö kansanedustaja, että Väinämöinen ja Aino ovat fiktiivisiä henkilöitä ja kyseessä on taideteos, ei tosielämän tapahtuma?
Razmyar kirjoittaa blogissaan olevansa tyytyväinen, että naisten kohtaama fyysinen väkivalta otetaan Suomessa nyt ”vihdoin vakavasti”. Siis miten niin muka ”vihdoin”? Kyllä se on otettu vakavasti Suomessa jo vuosikausia niin lainsäädännössä kuin oikeuslaitoksessakin. Sen sijaan maailmassa on runsaasti maita, joissa naiselle, esim. vaimolle, ei välttämättä tule edes mieleen, että häneen kohdistettu seksuaalinen väkivalta voisi olla väärin.
Mikä ihme siinä on, että joidenkin naisten on niin vaikeaa myöntää, että tässä maailmassa on harvinaisen etuoikeutettua olla suomalainen nainen? Se konkretisoitui (jälleen kerran) itsellenikin, kun satuin olemaan lomalla Kuubassa. Oli sangen virkistävää käydä keskustelua ulkomaalaisten kanssa naisten asemasta samaan aikaan, kun Suomessa osa naisista meuhkasi, miten sovinistinen yhteiskunta Suomi on.
Esimerkiksi tapaamani parikymppinen perulainen yliopisto-opiskelijanainen kuunteli silmät ihmetyksestä ja epäuskosta pyöreinä, kun vertailimme naisten asemaa. Että joku kaukainen Suomi on siis muka maa, jossa poliisi ottaa vakavasti jokaisen tietoonsa tulleen kotiväkivaltatapauksen (Perussa ei todellakaan ota); että Suomi on maa, jossa abortti on laillinen (Perussa ei ole: abortista voi saada jopa vankeutta, vaikka nainen olisi raiskattu); että Suomessa alaikäiset tytöt tulevat harvoin raskaaksi (Perussa tämä on yleistä ja jopa 90 prosenttia (!) näistä teiniraskauksista on alkanut raiskauksesta). Ja niin edelleen.
Miksi osa suomalaisnaisista on niin tuomitsevia miehiä kohtaan?
Joku tolkku pitäisi olla nyt käytävässä keskustelussa: lääppijät ansaitkoot julkisen tuomionsa, mutta jos nämä lääppijät tekevät koko Suomesta sikailevien miesten yhteiskunnan, mikä on sitten Peru, jossa teinityttöjä jatkuvasti raiskataan? Saati Razmyarin entinen kotimaa Afganistan, jossa nainen voidaan kivittää kuoliaaksi?
On jotenkin kummallista, että osa suomalaisista naisista on niin tuomitsevia suomalaisia miehiä kohtaan – vaikka suomalaiset miehet pitävät itsestään selvänä asioita, joita moni muunmaalainen mies ei ikinä naiselle sallisi.
Esimerkiksi toimittaja-kolumnisti Anu Silfverberg kirjoitti hiljattain Me Naisissa, että ”seksuaalinen häirintä on kiinteä osa elämää Suomessa” ja tarkoitti (tietenkin) häirityillä vain naisia. Se on hyvin vahva väite. Jos jokin on ”kiinteä osa” elämää, sitten sen kyllä täytyisi näkyä kaikkien naisten elämässä jatkuvasti, kaikkialla. Mihin Silfverberg sitten perustaa näkemyksensä? Omiin kokemuksiinsa. Hän kertoo kokeneensa nuorena, 12–30-vuotiaana, jatkuvia reviiriloukkauksia: ”Aikuiset miehet huutelivat kadulla perään, kävivät kiinni, kyselivät hintaa, painautuivat vasten, seurasivat yöbussista kotiovelle tai hidastivat auton vauhtia öisellä kadulla.”
Silfverbergin kokemukset ovat varmasti aitoja ja kuulostavat erittäin ikäviltä. Kiintoisaa kuitenkin on, että Silfverberg on kommenttiinsa – varmaan huomaamattaan – lipsauttanut todisteen siitä, että Suomessa naisella on aivan poikkeuksellinen mahdollisuus tehdä ja liikkua. Toistetaanpa: miehet seurasivat siis ”yöbussista” kotiovelle tai autot hidastelivat ”öisellä” kadulla. Tapahtuma-aika ei tee ahdistelua yhtään sen sallitummaksi, mutta maailmassa on miljoonittain naisia, jotka eivät uneksisikaan vastaavasta vapaudesta.
Miljoonat naiset eivät voisi kuvitellakaan, että voisivat kulkea yksin öisin kaduilla. Saati mennä juomaan viiniä yksin ravintolaan, josta mahdollisesti Silfverbergkin on ollut yöllä kotiinsa palaamassa, kun joku on huudellut perään. Maailmassa on sellaisiakin maita, joissa naisen kulkeminen yksin jopa kirkkaassa päivänvalossa on kiellettyä tai hyvin harvinaista. Saati että sitä voisi tehdä niin halutessaan minihameessa ja korkokengissä.
