Surenko jotenkin väärin?

["huuhaa"]

Olemme mieheni kanssa kokeneet suuren menetyksen, ja suremme tietenkin molemmat kovasti. Lisämurheeksi on nyt muodostumassa se, että ilmeisesti tapamme surra ovat tyystin erilaiset, ja kumpikin kokee toisen näkemykset loukkaavina. Itse olen aina suuren kriisin kohdatessa ensi luhistumisen jälkeen alkanut maanisesti suunnitella tulevaisuutta, ottanut jonkun projektin johon keskityn ja annan sille kaikkeni. Minusta tuntuu tällöin, että a)jonkinlainen tulevaisuus on ylipäätään olemassa, elämä jatkuu ja b) karmiva tuska painuu välillä taka-alalle suodattuen toisinaan "annospaloina" tajuntaan. En osaa muuta tapaa selviytyä.

Mieheni taas on kai aivan erilainen. Hänestä on loukkaavaa, että voin "unohtaa" tuosta vain ja jatkaa eteenpäin. Oikeastihan näin ei ole, se on vain rakentamani illuusio jota tarvitsen pysyäkseni kasassa. Ymmärrän miestäni, mutta tuntuu niin vaikealta selittää hänelle miksi toimin kuten toimin. Eikä hän varmaan voisi ymmärtää vaikka miten selittäisin.

Onko kellään muulla kokemusta, miten tästä voisi selvitä ilman että parisuhdekin vielä kärsii kaiken lisäksi? Itse ajattelen, että minun täytyisi olla hiljaa ja lopettaa touhuiluni, ja odottaa. Mutta jos pysähdyn nyt, romahdan.

Ei kai tässä kukaan oikein neuvoa voi, mutta kirjoittaminen ihmeesti selkiytti ajatuksia. Saa silti mielellään vastata, jos jotain ajatuksia herää.

 

[---]

Näytä miehellesi tuo ensimmäinen kappale jonka kirjoitit. Siinä kerrot tavastasi surra mutta ymmärrät myös miehesi surevan eri tavalla.

 

[---]

Näytä miehellesi tuo ensimmäinen kappale jonka kirjoitit. Siinä kerrot tavastasi surra mutta ymmärrät myös miehesi surevan eri tavalla.

Siis ensimmäinen ja toinen kappale.

 

[Mummeliisa]

Ei ole yhtä eikä kahta tapaa surra vaan jokaisella omanlaisensa.
Joskus toisen tavat käsitellä akuuttia kipua tuntuvat jopa järjettömillekin, mutta hitonko senkään väliä jos se auttaa pahimman tuskan yli.

Voimia teille molemmille.

 

["Kaisa"]

ootteko saaneet yhdessä apua asian käsittelyyn.. esim. pariterapiasta tai psykologilta.. kriisi avusta?

Ihmiset surevat erilailla ja kumpikin tapa surra ja käsitellä asiaa on oikein!! Minusta kuulostaa nyt siltä että te tarvitsisitte yhdessä tukea siihen miten yhdessä käsitellä asiaa ja pääsetä asian kanssa eteenpäin!

 

["hmm"]

Toisaalta sinun tapasi surra voi olla myös keino siirtää surua, jolloin se täydellinen romahdus voi tulla suurempana jossain vaiheessa. Sinun pitää antaa myös miehellesi tilaa surra ilman, että painostat häntä tulevaisuuden suunnitteluun. Todella suuri suru on asia, joka pitää surra ja ajan kanssa käsitellä.

 

[Herra Majuri]

Jokainen yksilö suree omalla tavallaan. Joillekin se varsinainen suru tulee viiveellä

 

[aloittaja]

On tämä vaan niin hankalaa Haluaisin kamalasti että selviämme tästä(kin) yhdessä, taas vahvempina. Mutta tämä on ensimmäinen kerta kun molemmille kolahtaa yhtä kovaa, ennen on aina toisen ollut "helppo" olla vahvempi ja tukea toista. Täytynee vielä koittaa jutella, ja ehkä sitä pariterapiaa harkita. Kiitos mielipiteistä, ja tuesta!

 

["Kaisa"]

kyl teidän kannattaa ihan toissaan sitä pariterapiaa harkita.. siis sen takia että saisitte puolueettomalla maaperällä käsitellä tunteitanne niin toisianne kuin asiaakin kohtaan!! Kuulostaa pahasti siltä ettette selviä nyt eteenpäin ilman apua!!

 

[fifiia]

Niin en tiedä voiko surra väärällä tavalla, mutta jos toiminta ja "unohtaminen" on vain tapa siirtää surua eteenpäin, suru on todennäköisesti kohdattava joskus. Aktiivisuus ja toiminta voivat olla tietenkin myös tapa työstää menetystä.

Aika usein puolisot tekevät surutyötä eritavalla, omassa tahdissaan ja usein eri aikaan. Toisen surulle pitäisi vain muistaa antaa tilaa, vaikka joskus se oman surun keskellä voi olla vaikeaa.

 

[Madicken04]

En usko että voi surra väärin vaan kuten jo itse totesitkin, teillä on vain erilaiset tavat käsitellä asiaa. Ehkä voit näyttää tämän aloituksesi miehellesi? Vaikkei ihan pariterapiaan olisi lähdössä, mutta kenties voisitte käydä yhdessä muutaman kerran keskustelemassa vaikka jonkun kuraattorin kanssa.

 

[aloittaja]

Niin en tiedä voiko surra väärällä tavalla, mutta jos toiminta ja "unohtaminen" on vain tapa siirtää surua eteenpäin, suru on todennäköisesti kohdattava joskus. Aktiivisuus ja toiminta voivat olla tietenkin myös tapa työstää menetystä.


Itsestä on tuntunut, että en siirrä surua, mutta pystyn annostelemaan sitä jotenkin käsiteltävinä paloina pikkuhiljaa, kun keskityn kovasti johonkin muuhun. Tottakai vire tekemisessäkin on koko ajan alakuloinen, ja itkuun purskahtelee vähän väliä, mutta jotenkin siitä sitten taas hetkeksi rauhoittuu kun jatkaa hommia. Oikeasti haluaisin mennä sänkyyn itkemään ja jäädä sinne kunnes kuolen, mutta kun elämän on pakko jatkua...ja tunnen itseni. Jos päästän tämän niskan päälle, paluuta ei ole.

 

["Lila"]

Entä jos antaisit itsesi romahtaa turvallisessa ympäristössä? Avittaisiko se uuteen alkuun? :hug:

 

[Madicken04]

Itsestä on tuntunut, että en siirrä surua, mutta pystyn annostelemaan sitä jotenkin käsiteltävinä paloina pikkuhiljaa, kun keskityn kovasti johonkin muuhun. Tottakai vire tekemisessäkin on koko ajan alakuloinen, ja itkuun purskahtelee vähän väliä, mutta jotenkin siitä sitten taas hetkeksi rauhoittuu kun jatkaa hommia. Oikeasti haluaisin mennä sänkyyn itkemään ja jäädä sinne kunnes kuolen, mutta kun elämän on pakko jatkua...ja tunnen itseni. Jos päästän tämän niskan päälle, paluuta ei ole.

:hug: Olen varmaan aika pitkälti samanlainen surija kuin sinä. En jotenkaan osaa/uskalla/kykene heittäytymään noin että makaisin vain sängyssä ja antaisin kaiken muun olla. Ehkä pelkään etten jaksaisikaan siitä nousta ja kuitenkin on asioita joista minun on huolehdittava tilanteessa kuin tiloanteessa. Jotenkin arkirutiineissa kiinni pysyminen pitää minut käynnissä ja siinä samalla voin sopivina annoksina käsitellä asioita.

En siis tarkoita että jättäisin ja sulkisin ne kokonaan pois, mutta en myöskään pysty tai haluakaan itkeä jokaisen vastaantulijan kaulassa. Kuitenkin mietin asioita paljon ja puhun niistä vähän kaikkien kanssa, itken ja kiukuttelenkin silloin kun hetki tuntuu sopivalta jne. Itseasiassa kriisin tuoreimmalla hetkellä mielummin yritän saada mahdollisimman monta asiaa hoidettua ensin pois, tuntuu että sen jälkeen on vasta helpompi antaa surulle enemmän tilaa.

 

[aloittaja]

:hug: Olen varmaan aika pitkälti samanlainen surija kuin sinä. En jotenkaan osaa/uskalla/kykene heittäytymään noin että makaisin vain sängyssä ja antaisin kaiken muun olla. Ehkä pelkään etten jaksaisikaan siitä nousta ja kuitenkin on asioita joista minun on huolehdittava tilanteessa kuin tiloanteessa. Jotenkin arkirutiineissa kiinni pysyminen pitää minut käynnissä ja siinä samalla voin sopivina annoksina käsitellä asioita.



Tuntuu hyvältä tietää, että joku muukin voi ajatella näin.

 

["mie"]

Voi kuinka tuttua. Itse suren suunnilleen kuten sinä, olen aina se joukkoa perässään hinaava vahva tyyppi, joka ei romahda, että muilla on joku johon nojata. En osaa itkeä. Suren tekemällä työtä, ajattelemalla, ajattelemalla..mietiskelemällä. Hiljaisuudessa ja käsillä jotain tehden, niin kulkee ajatus parhaiten. Ellen saa päivällä aikaa ajatella, en saa sitten nukuttua, vaan teen sen oman surutyöni yöllä.
Mieheni on aikojen saatossa ollut pakko oppia siihen, onhan se ihan selvä asia, ettei kaikki ihmiset toimi samoin. Tuntuu oudolta, ettei sinun miehesi sitä ymmärrä- hakekaa oikeasti siihen apua.