Minun anoppi suhteeni muuttui myös lapsen syntymän myötä. Ennen keskustelimme melko avoimesti (välttäen tiettyjä asioita, koska hän on hyvin uskonnollinen), mutta toimeen tultiin mielestäni ihan hyvin. Lapsenlapsi on hänen ensimmäisensä, vaikka mieheni sisaret ovat miestäni vanhempia. Me olimme 27 vuotiaita kun esikoisemme syntyi.
Vielä odotusaikakin meni ihan hyvin ja tuleva mummi oli selvästi innoissaan odotuksestani, lapsen syntymän myötä kuitenkin tilanne jäätyi ja oli pitkään viileä, yritin kyllä keskustella hänen kanssaan, mutta huonolla tuloksella. Lopulta keskustelin mieheni kanssa ja saimme tilanteen laukeamaan, mutta vuoden sitä kesti ja muilta sukulaisilta sain tuona aikana kuulla kuinka huono ihminen minä olen (onneksi sukulaiset eivät kuitenkaan olleet ottaneet anopin puheita tosissaan).
Jälkeenpäin olen kuulluut, että anoppia ilmeisesti harmitti kun me selvisimme lapsen hoidosta varsin hyvin itse, hän ei itse kuulemma aikanaan ole selvinnyt yksin vauvan kanssa vaan joutunut hakemaan apua omalta anopiltaan. Hän siis ilmeisesti oli etukäteen valmistautunut meitä auttamaan, mutta kun me emme sitten pikkuisen kanssa apua tarvinneetkaan. Koskaan hän ei kuitenkaan ajatuksistaan meille puhunut, myöhemmin mieheni siskolle kyllä. Hän ei myös ymmärtänyt sitä, että emme jätä vastasyntynyttä vauvaa hoitoon, vaan kuljetamme mukanamme. Ilmeisesti hän ei aikanaan saanut (hänen oma anoppi asui naapurissa) kuljettaa lasta mukanaan, vaan se piti jättää anopille hoitoon.
Nyt poikamme on pian 3-vuotias ja mummi tulee hyvin juttuun jälleen niin minun kuin pojankin kanssa. Anteeksi hän ei ole koskaan tylyä käytöstään pyytänyt eikä selän takana haukkumisia ja ne vielä vähän mieltäni kaihertaa.
