Surettaa..

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Sisi
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti

Sisi

Jäsen
24.08.2005
557
0
16
Kertokaapa.. Kun olen mieheni kanssa anoppilassa kylässä, hän ei ole huomaavinaan minua. Mulkoilee ja puhuttelee vain tarvittaessa. Miestäni ja lastamme kyllä huomioidaan. Puhutaan, aivan kuin he olisivat keskenään perhe ja minua ei olisikaan. En siis halua sääliä, vaan ihan neuvoa, miten toimia tilanteessa. Jos sanon jotain, minua katsahdetaan hämmästynyt ilme kasvoilla ja juttua jatketaan. Onneksi mieheni on ihana ja meillä on hyvä avioliitto. Jotenkin asian esille ottaminen tuntuu ylivoimaiselta siellä. Olen ajatellut, että olisikohan erityisesti anoppi kateellinen meille. Todennäköisesti hän panettelee minua muille sukulaisille selkäni takani. Tulee paha mieli ja en enää mielelläni käy missään. En pääse siitä päähän pinttymästä, että kaikki ajattelevat minusta pahaa.
 
Kirjoittamastasi tuli mieleen vanha kouluaikainen kaverini, jonka tapasin joku aika sitten. Hän sivuutti mieheni täysin kahvipöytäkeskusteluissa. Mieheni luuli ensin, ettei kaverini kuullut häntä ja sanoi asiansa toistamiseen. Lopputulos oli sama: pieni vilkaisu ja sitten puheen jatkaminen omasta asiasta aivankuin toinen ei olisi mitään sanonutkaan. Minun puheitani hän huomioi paremmin edellyttäen, että ne sopivat ja täydensivät hänen puheitaan. Jutustelu sujui, kuin tein lisäkysymyksiä hänen kertomastaan ja jätin kaikki omakohtaiset jutut mainitsematta.
Jos yritin johdatella keskustelua toiseen suuntaan (esim omiin kokemuksiin) , niin hän ohitti puheeni ilman minkäänlaista reagointia ja jatkoi siitä mihin oli jäänyt.

Olisiko niin, että anoppisi "maailma" poikkeaa sinun "maailmastasi" ja hän ei siksi osaa keskustella kanssasi. Normaalistahan erilaiset maailmat eivät ole ongelma, vaan ihmiset osaavat jutella jokapäiväisistä jutuista sujuvasti. Mutta kun mukaan tulee kommunikointiongelma (kuten kaverillani) niin molempia osapuolia tyydyttävä keskustelu on mahdotonta. Älä pahoita mieltäsi, vaikka kieltämättä tilanne on hankala. Enpä tiedä itsekään, miten tulisin kaverini kanssa juttuun, jos pitäisi säännöllisesti tavata. Ehkä sitä molemmat oppisivat aikaa myöten keskustelemaan molempia tyydyttävällä tavalla tai sitten ei.
 
\
Alkuperäinen kirjoittaja 30.01.2007 klo 11:46 Sisi kirjoitti:
Kertokaapa.. Kun olen mieheni kanssa anoppilassa kylässä, hän ei ole huomaavinaan minua. Mulkoilee ja puhuttelee vain tarvittaessa. Miestäni ja lastamme kyllä huomioidaan. Puhutaan, aivan kuin he olisivat keskenään perhe ja minua ei olisikaan. En siis halua sääliä, vaan ihan neuvoa, miten toimia tilanteessa. -----
Minullekin tuli ensimmäisenä mieleen "maailmojen kohtaamattomuus", johon voi liittyä anopin eräänlaista ujoutta ja kateuttakin, jos hän ei oikein tunne sinua, etkä ole saanut tilaisuutta kertoa itsestäsi.
Keskustelevatko he kenties miehesi kanssa vain heille tutuista asioista, tunnetko siksi itsesi ulkopuoliseksi? Ymmärrettävästi sinun on vaikea kääntää laivaa, ja sitten anoppi olisi vierailla vesillä.

En minäkään osaa neuvoa muuta kuin, että älä tee asiasta itsellesi elämää suurempaa ongelmaa. Ehkä miehesi avulla voisi tapaamisia ohjailla niin, että löytyisi teille kaikille kiinnostavaa puhumista tai tekemistä. Voisiko miehesi vetää sinut mukaan keskusteluun? Olisiko sinulla joku asia, josta voisit kysyä anopilta neuvoa tai mielipidettä? Tai voisitko pyytää anoppia kanssasi ostoksille, elokuviin tms., ihan vaikka vain naisten kesken? Yleensä yhteinen puuhailu lähentää ja tutustuttaa.
 
Ensimmäisenä tuli mieleeni...
Juttele miehesi kanssa tilanteestasi ja kokeile seuraavaa.
Mies vie sinut ja lapsen mummolaan. Miehen on ns. pakko käydä jossain...keksitte itse sen paikan.
Mies voi tulla tunnin päästä vaikkapa yllätys tulppaanikimppu mukanaan...ja hän voi sen antaa sanomalla "tää on minun tärkeimmille naisilleni".

Kyseessä voi olla vanhemman henkilön arkuus...ei tiedä miten pitäisi toimia nuoremman kanssa. Jos osaatte pikkasen ylittää itsenne, ettekä esim. laske muutaman euron kuluja niin teillä voi tulla esim. edellä kerrotusta elämänne tärkein "avaus", joka vaikuttaa myönteisesti ja rentouttaa sekä nuoremman että vanhemman "naisen".

Vaatii myös nuoremmalta taitoa...että saa välit rennommaksi.
Ehkä ette ole koskaan aikaisemmin jäneetkään kahden...tässä tapauksessa lasta voi käyttää ns. kilpenä. Lapsestahan aina keksitään puheenaihetta.

Onnea rennompaan elämään!
 
Kiitoksia paljon viesteistänne. Olemme olleet yhdessä pian kahdeksan vuotta. Ongelmia on tullut vasta kun olemme saaneet yhdessä lapsen. Olen viettänyt anoppini kanssa aikaa yhdessä ja meillä on ollut ihan hyvät välit. Siksi olenkin neuvoton.. Kynnys tehdä toinen lapsi on nyt suuri, koska pelkään tilanteen vain pahentuvan.
 
Taitaa olla anopilla pelkotila liittyen siihen, ettei vaan vahingossa pahoita tuoreen äidin mieltä.

Itselläni on vielä pienet pojat (alle 14 v), mutta mietin jo etukäteen näitä miniäsuhteita, sillä ne ovat olleet äidilleni sekä hänen anopilleen vaikeita. ja varmaan tulee olemaan minullekin.
 
\
Alkuperäinen kirjoittaja 30.01.2007 klo 16:50 Sisi kirjoitti:
Kiitoksia paljon viesteistänne. Olemme olleet yhdessä pian kahdeksan vuotta. Ongelmia on tullut vasta kun olemme saaneet yhdessä lapsen. Olen viettänyt anoppini kanssa aikaa yhdessä ja meillä on ollut ihan hyvät välit. Siksi olenkin neuvoton.. Kynnys tehdä toinen lapsi on nyt suuri, koska pelkään tilanteen vain pahentuvan.
Voi, voi, yritetääs vielä... Oliskohan lapsen tulo tuonut esiin jotain sellaisia puolia, että anoppi on huolestunut teidän selviämisestänne, mutta ei uskalla sanoa sitä suoraan? Ehkä hänellä on erilainen näkemys lasten hoitamisesta tms., mutta ei halua "neuvoa", vaan mieluummin välttelee koko asiaa ja sen mukana sinua. Ehkä hän vaan ei huomaa, että sinäkin kaipaisit huomioimista, mummous vie voiton anoppiudesta. Onhan teidän kaikkien roolit muuttuneet lapsen myötä. Vaikutatko ehkä anopin mielestä täysin itseriittoiselta, joka ei neuvoja kaipaa, tai epävarmalta äidin roolissa, jolloin varoo sanojansa. Jos olet epävarma itsestäsi ja tarvitset hyväksymistä, kerro se! Mieti myös, kestätkö ja kuinka paljon kritiikkiä. Kerro myös se.

Ja ennenkuin joku ehtii kauhistelemaan, että anopilleko te lapsia teette, välit poikki vaan jne... Ymmärrän tilanteesi niin, että haluat säilyttää miehesi vanhemmat osana turvaverkkoanne. Mielestäni se kunnioitettava ja rohkea valinta, lapsen kannalta todella tärkeää. Jos verkkoon tulee reikä, sen voi korjata, eikä tarvitse verkkoa heittää menemään.
Ihan mutu-tuntumalla sanoisin, ettei toinen lapsi tilannetta pahentaisi, mutta riippuu ihan siitä, mistä kylmenneet välinne johtuvat, olisi varmaan parasta selvittää asia. Olisko mahdollista, että ottaisit anopin kanssa puheeksi toisen lapsen hankkimisen, tiedä vaikka ihme tapahtuisi ja pääsisitte puheväleihin?
 
Minun anoppi suhteeni muuttui myös lapsen syntymän myötä. Ennen keskustelimme melko avoimesti (välttäen tiettyjä asioita, koska hän on hyvin uskonnollinen), mutta toimeen tultiin mielestäni ihan hyvin. Lapsenlapsi on hänen ensimmäisensä, vaikka mieheni sisaret ovat miestäni vanhempia. Me olimme 27 vuotiaita kun esikoisemme syntyi.

Vielä odotusaikakin meni ihan hyvin ja tuleva mummi oli selvästi innoissaan odotuksestani, lapsen syntymän myötä kuitenkin tilanne jäätyi ja oli pitkään viileä, yritin kyllä keskustella hänen kanssaan, mutta huonolla tuloksella. Lopulta keskustelin mieheni kanssa ja saimme tilanteen laukeamaan, mutta vuoden sitä kesti ja muilta sukulaisilta sain tuona aikana kuulla kuinka huono ihminen minä olen (onneksi sukulaiset eivät kuitenkaan olleet ottaneet anopin puheita tosissaan).

Jälkeenpäin olen kuulluut, että anoppia ilmeisesti harmitti kun me selvisimme lapsen hoidosta varsin hyvin itse, hän ei itse kuulemma aikanaan ole selvinnyt yksin vauvan kanssa vaan joutunut hakemaan apua omalta anopiltaan. Hän siis ilmeisesti oli etukäteen valmistautunut meitä auttamaan, mutta kun me emme sitten pikkuisen kanssa apua tarvinneetkaan. Koskaan hän ei kuitenkaan ajatuksistaan meille puhunut, myöhemmin mieheni siskolle kyllä. Hän ei myös ymmärtänyt sitä, että emme jätä vastasyntynyttä vauvaa hoitoon, vaan kuljetamme mukanamme. Ilmeisesti hän ei aikanaan saanut (hänen oma anoppi asui naapurissa) kuljettaa lasta mukanaan, vaan se piti jättää anopille hoitoon.

Nyt poikamme on pian 3-vuotias ja mummi tulee hyvin juttuun jälleen niin minun kuin pojankin kanssa. Anteeksi hän ei ole koskaan tylyä käytöstään pyytänyt eikä selän takana haukkumisia ja ne vielä vähän mieltäni kaihertaa.
 
\
Alkuperäinen kirjoittaja 31.01.2007 klo 08:27 vieras kirjoitti:
Minun anoppi suhteeni muuttui myös lapsen syntymän myötä. Ennen keskustelimme melko avoimesti (välttäen tiettyjä asioita, koska hän on hyvin uskonnollinen), mutta toimeen tultiin mielestäni ihan hyvin. Lapsenlapsi on hänen ensimmäisensä, vaikka mieheni sisaret ovat miestäni vanhempia. Me olimme 27 vuotiaita kun esikoisemme syntyi.

Vielä odotusaikakin meni ihan hyvin ja tuleva mummi oli selvästi innoissaan odotuksestani, lapsen syntymän myötä kuitenkin tilanne jäätyi ja oli pitkään viileä, yritin kyllä keskustella hänen kanssaan, mutta huonolla tuloksella. Lopulta keskustelin mieheni kanssa ja saimme tilanteen laukeamaan, mutta vuoden sitä kesti ja muilta sukulaisilta sain tuona aikana kuulla kuinka huono ihminen minä olen (onneksi sukulaiset eivät kuitenkaan olleet ottaneet anopin puheita tosissaan).

Jälkeenpäin olen kuulluut, että anoppia ilmeisesti harmitti kun me selvisimme lapsen hoidosta varsin hyvin itse, hän ei itse kuulemma aikanaan ole selvinnyt yksin vauvan kanssa vaan joutunut hakemaan apua omalta anopiltaan. Hän siis ilmeisesti oli etukäteen valmistautunut meitä auttamaan, mutta kun me emme sitten pikkuisen kanssa apua tarvinneetkaan. Koskaan hän ei kuitenkaan ajatuksistaan meille puhunut, myöhemmin mieheni siskolle kyllä. Hän ei myös ymmärtänyt sitä, että emme jätä vastasyntynyttä vauvaa hoitoon, vaan kuljetamme mukanamme. Ilmeisesti hän ei aikanaan saanut (hänen oma anoppi asui naapurissa) kuljettaa lasta mukanaan, vaan se piti jättää anopille hoitoon.

Nyt poikamme on pian 3-vuotias ja mummi tulee hyvin juttuun jälleen niin minun kuin pojankin kanssa. Anteeksi hän ei ole koskaan tylyä käytöstään pyytänyt eikä selän takana haukkumisia ja ne vielä vähän mieltäni kaihertaa.

Mulla on ihan sama tilanne, että kaikki oli hyvin ennen vauvan syntymää, mutta nyt vauvan synnyttyä välit on mitkä on. Anoppi muuttui ihan täysin, haukkui ja arvosteli. Ikinään ennen tällaista ei ole tapahtunut. Olenkin mieheni kanssa tullut siihen tulokseen, että anoppi haluaisi kovasti puuttua asioihimme, mutta mepäs pärjäämmekin ilman neuvojaa ja se luultavasti harmittaa anoppia. On vaan aika lapsellista touhua osoittaa se tuolla tavalla.
 
Erikoinen ilmiö. Ensimmäistä kertaa kuulen tällaisesta. Läheiset kyllä oppivat onneksi aikaa myötä tietämään, että pahan puhuminen on aiheetonta. Mutta alkuun varmaan joku saattaa uskoakin.
 
\
Alkuperäinen kirjoittaja 31.01.2007 klo 10:50 surettaa todellakin kirjoitti:
\
Alkuperäinen kirjoittaja 31.01.2007 klo 08:27 vieras kirjoitti:
Minun anoppi suhteeni muuttui myös lapsen syntymän myötä. Ennen keskustelimme melko avoimesti (välttäen tiettyjä asioita, koska hän on hyvin uskonnollinen), mutta toimeen tultiin mielestäni ihan hyvin. Lapsenlapsi on hänen ensimmäisensä, vaikka mieheni sisaret ovat miestäni vanhempia. Me olimme 27 vuotiaita kun esikoisemme syntyi.

Vielä odotusaikakin meni ihan hyvin ja tuleva mummi oli selvästi innoissaan odotuksestani, lapsen syntymän myötä kuitenkin tilanne jäätyi ja oli pitkään viileä, yritin kyllä keskustella hänen kanssaan, mutta huonolla tuloksella. Lopulta keskustelin mieheni kanssa ja saimme tilanteen laukeamaan, mutta vuoden sitä kesti ja muilta sukulaisilta sain tuona aikana kuulla kuinka huono ihminen minä olen (onneksi sukulaiset eivät kuitenkaan olleet ottaneet anopin puheita tosissaan).

Jälkeenpäin olen kuulluut, että anoppia ilmeisesti harmitti kun me selvisimme lapsen hoidosta varsin hyvin itse, hän ei itse kuulemma aikanaan ole selvinnyt yksin vauvan kanssa vaan joutunut hakemaan apua omalta anopiltaan. Hän siis ilmeisesti oli etukäteen valmistautunut meitä auttamaan, mutta kun me emme sitten pikkuisen kanssa apua tarvinneetkaan. Koskaan hän ei kuitenkaan ajatuksistaan meille puhunut, myöhemmin mieheni siskolle kyllä. Hän ei myös ymmärtänyt sitä, että emme jätä vastasyntynyttä vauvaa hoitoon, vaan kuljetamme mukanamme. Ilmeisesti hän ei aikanaan saanut (hänen oma anoppi asui naapurissa) kuljettaa lasta mukanaan, vaan se piti jättää anopille hoitoon.

Nyt poikamme on pian 3-vuotias ja mummi tulee hyvin juttuun jälleen niin minun kuin pojankin kanssa. Anteeksi hän ei ole koskaan tylyä käytöstään pyytänyt eikä selän takana haukkumisia ja ne vielä vähän mieltäni kaihertaa.

Mulla on ihan sama tilanne, että kaikki oli hyvin ennen vauvan syntymää, mutta nyt vauvan synnyttyä välit on mitkä on. Anoppi muuttui ihan täysin, haukkui ja arvosteli. Ikinään ennen tällaista ei ole tapahtunut. Olenkin mieheni kanssa tullut siihen tulokseen, että anoppi haluaisi kovasti puuttua asioihimme, mutta mepäs pärjäämmekin ilman neuvojaa ja se luultavasti harmittaa anoppia. On vaan aika lapsellista touhua osoittaa se tuolla tavalla.

Siis tuon yllä olevan kirjoittanut vieras. Sitä se varmaan on, sukupolvien välinen kuilu. Anoppini ei aikanaan saanut päättää omista lapsistaan ja häntä harmitti, kun ei saanut meidän lapsestakaan päättää. Parempi on, kun periksi ei anna ja esiintyy aina positiivisena ja hymyilevänä. Meillä tosin tilanne meni siihen pisteeseen, että emme vierailleet anoppilassa, ellei jompikumpi mieheni sisaruksista ollut läsnä, tilanne ilman heidän läsnäoloaan oli tosi tukala minulle. Appiukko tosin suhtautui minuun koko ajan luontevasti ja oli normaali kiva itsensä ja mieheni ylläpiti sellaista keskustelua, että minä pysyin mukana. Väkinäistähän tuo toki oli.

Meillä käänne tapahtui kun poika oli vuoden ja puolentoista välillä. Meidän keskustelun lisäksi siihen varmaan auttoi mieheni siskon keskustelut äitinsä kanssa ja lapsemme suhtautuminen mummiinsä. Poika oli tuolloi oikeia äidin poika, täysin minuun ripustautunut ja ilmeisesti havaitsi mummin vihamielisyyden minua kohtaan, koska alkoi huutamaan aina suoraa huutoa kun mummi otti syliin, eikä lopettanut ennen ennenkö pääsi minun, isänsä tai kummitätinsä (mieheni sisko) syliin.

Tsemppi ja voimia, kyllä se tilanne siitä kohenee, ikäväähän se tosin on kaikille osapuolille. Meille on nyt kesäkuussa tulossa toinen lapsi, saa nähdä muuttuuko tilanne nyt...
 
Ihmiste ovat erilaisia myös anopit.Meillä taas anoppi ei ole koskaan antannut minulle mahdollisuuden.Olen mieheni ensimmäinen "vakaava suhde " ensimmäinen nainen joka mieheni on viennyt kotiin ja hän oli jo 40+. Anoppi ei ole koskaan pystynnyt päästämään irti.Kävin viimeksi siellä kun poikaamme oli vauva on nyt noin 3 vuotias.Anoppi alkoi vähitellen haukkumaan minua aina kertoi miehelleni lisää valheita mitä pahaa mä olin hänestä sanonnut.lopetin vieraillut anopiin luona. Kun odotin toista lastamme anoppi sai raivarin hän oli koko ajan jutellut miehelleni että pitäisi erota minusta. Hän oli sukulaisillekin sanonnut että lapsenlapsi oli ihan mukavaa mutta mitään naista poika ei tarvinnut..Hän haluaa elää niinkuin en olisi olemassa !
Voimia sinulle ehkä tilanne korjantuu :hug:
 
Otan osaa edellinen kirjoittaja. Samanlaista kohtelua minä olen saanut appivanhemmpilta ja se johti välien rikkoutumiseen. Onneksi olen mieheni saanut pitää.
 
Äidit tuntuu pitävän poikiaan pieninä poikina vaikka olisivatkin jo aikuisia. Meillä ei vielä lapsia, mutta rasittaa jo nyt appivanhempien asenne. Aina kun mennään käymään, avokille puhutaan kun teini-ikäselle. Ihan niinku 25v ei osais itse pitää huolta itsestään. Ja musta tuntuu että monelle äitille kukaan ei ole tarpeeksi hyvä omalle pojalle. En yleistä, koska tietysti osa naisista tulee loistavasti toimeen anopin kanssa. Ja se on tietysti loistava juttu varsinkin kun lapsia saa niin on sitä turvaverkkoa ympärillä johon voi luottaa ilman että saa jatkuvaa arvostelua.
Miehillä tuskin on yleensä samaa ongelmaa omien appivanhempiensa kanssa, koska nainen osaa pitää puoliaan jos omat vanhemmat alkaa käydä hermoille. Miehet monesti vaan ovat hiljaa ja vähättelevät ongelmaa vaikka tietävät että tilanteessa on jotain mätää. Minua myös jännittää jo etukäteen tuo oma anoppi että mitä tulee kun lapsi saadaan. Esikoinen siis olisi toiveissa.. Mutta toivon tietysti että kaikki menee hyvin.
 
\
Alkuperäinen kirjoittaja 15.02.2007 klo 09:59 Anpa83 kirjoitti:
Miehillä tuskin on yleensä samaa ongelmaa omien appivanhempiensa kanssa, koska nainen osaa pitää puoliaan jos omat vanhemmat alkaa käydä hermoille. Miehet monesti vaan ovat hiljaa ja vähättelevät ongelmaa vaikka tietävät että tilanteessa on jotain mätää. Minua myös jännittää jo etukäteen tuo oma anoppi että mitä tulee kun lapsi saadaan. Esikoinen siis olisi toiveissa.. Mutta toivon tietysti että kaikki menee hyvin.

Miehillä ei "ole" usein ongelmaa appivanhempiensa kanssa, koska he eivät viitsi "pienistä" valittaa. Eivät naiset osaa miehiä paremmin pitää puoliaan.
 
Meilläkin oli ihan ok keskustelut ja välit miehen äidin kanssa ennekuin vauva tuli taloon. Miehellä oli jo ennestään lapsi, joka asui äitinsä kanssa, mutta oli usein samaan aikaan meidän kanssa anoppilassa. Ennenkuin lapsemme syntyi miehen äiti kävi purkamaan itseään miehen lapsen kuullen (poika oli tuolloin 6v), hän huusi ja haukkui, olin s*atanan h*ora, en kelpaa koskaan hänen pojalleen, olen vain joku likka, joka halus vain lapsen, "et ole meille mitään, eikä lapseskaan"...

Tässä pahinta oli se, että miehen poika todisti huutoa vierestä... Poika ei ole koskaan ollut minulle läheinen, johtuen siitä, että miehen äiti kertoi pojalle, että minä olen hänen isänsä vienyt niin kauas, että sen takia poika ei näe isäänsä jne... Poika näki meidän lapsemme (siis siskonsa) puolitoista vuotta tytön syntymän jälkeen ensimmäisen kerran.

Miehen äidin kanssa oli tytön syntymän jälkeen pahoja riitoja, juuri siksi, että kaikki olisi pitänyt tehdä niinkuin hän sanoo, ja miten oli tehty miehen pojan syntymän jälkeen. Kun en siihen suostunut, niin olin huono äiti.

Tytön isän kanssa emme ole yhdessä, isovanhempiin ei ole välejä (kuukausi sitten miehen äiti soitti ja huusi puhelimessa, että hänen pojallaan ei ole mitään osaa eikä arpaa mun tenavaan...), miehen pojan kanssa ei ole välejä... Surullista tytön kannalta, mutta eipä tarvitse hänen olla osana mitään taistelutannerta.
 
Hei!

Minä kuuntelin anoppini ilkeilyjä 10v ja sitten latasin täysillä kun ilkeily jatkui.... mitä ajattelen? Onneksi ei ole tarvinnut siellä käydä eikä hän meillä. Ikävä, että lapset (kaksi alle kouluikäistä) ihmettelee miksi äiti ei tule mummolaan. On niin paljon helpompi olla kun ei tarvi nähdä eikä kuulla hänestä mitään....yrittää kyllä kuulemma udella lasten kautta.....
Kyllä paha saa vielä palkkansa......
 

Yhteistyössä