suru koiran kuolemasta

[sureva äippä]

Toipuuko koiraystävän kuolemasta milloinkaan?Koira lopetettiin tällä viikolla ja ikävä suunnaton.Poikani 4 v. ei asiaa ymmärrä ja ihmettelee äidin surullisuutta, kun ei ole sellaiseen tottunut.Olen yrittänyt selittää tilanteen, mutta hän ei tunnu ymmärtävän.En ole menettänyt koskaan ketään näin läheistä ja siksi kyselen.Onko totta , että aika haavat parantaa?

 

[sikinsokin]

Kyllä sä siitä tokenet, aikaa vie sen mitä tarvii :hug:
Lapselle voi ikätason huomioiden kertoa lemmikin kuolemasta, lainaa vaik kirjastosta aiheesta kirja ellet muuten sanoja keksi?
Karvakorvia välillä minäkin ikävöin, ekan kanssa taaperrettiin 15v ja toisen kanssa 4v yhdessä Esikoinen muistaa koiran vieläkin, silloin selitin että se lähti viimeiselle metsästysretkelle ja on nyt koirataivaassa.

 

["smile"]

:hugs: ottaa aikaa, mutta selviät

 

[sureva äippä]

Varmaan tulen aina ikävöimään, mutta tuskin itkeä tihrustan enää vuoden päästä.

 

["vieras"]

Toipuu siitä mutta aikaa se vie. Vein 8 vuotta sitten oman rakkaan koirani viimeiselle matkalle ja monen monituista vuotta siinä meni toipua siitä. Kuvat piilotin enkä voinut niitä edes katsoa ilman kyyneleitä mutta ajan kanssa kaipuu ja kipu väheni.
Juurikin luopumisen tuska on minulla kirvoittanut sen, etten enää halua itseäni sille altistaa. Jäähyväiset ottavat liian kipeää.
Toivon sinulle voimia surutyöhösi. Etukäteen ei voi sanoa miten kauan keneltäkin surutyöhön menee aikaa.

 

[isoäiti mölykylästä]

aika haavat parantaa. itse jouduin lopetuttamaan viime keväänä 19 vuotiaan koiran. ja kyllä sitä on ikävä vieläkin. jos muistovideoo katsoo itku pääsee.

 

["Omppu"]

Pahin vaihe kesti pari viikkoa mutta vielä näin kymmenen vuoden jälkeenkin tulee välillä surku ja kyyneleet nousevat silmäkulmiin. Se on kuin perheenjäsenen menettäisi, jos on ollut läheinen koira. Ainoa mitä kadun on, etten pystynyt käymään katsomassa rakasta ystävää sen jälkeen, kun toinen oli kuollut sairaskohtaukseen. Jäi hyvästit jättämättä.

 

[saman kokenut]

Ei toivu, mutta asian kanssa oppii elämään.

 

[no hmmm]

oot päässy jos tuommoisia mietit... Ei pahalla! Koira, rakaskin, on vain.... koira! Mullakin oli koira joka kuoli päivää ennenkuin täytin 30. Sain sen 15-veenä. Kaipasin ja surin ehkä pari kk aktiivisemmin, nyt koiruus on mukava hännänheiluttajan muisto, johon palaan hymysuin toisinaan.

Huomattavasti kipeämpää prosessia vaati rakkaan isoäidin hautaaminen ja top 10 listan kärkeen sijoittunee suru vauvamme kuolemasta reilu vuosi takaperin. Se pisti kyllä perspektiiviin juttuja.

Mutta tsemppiä. Mun mielestä koiran kuolema ei ole asia jonka kanssa "oppii elämään", semmoisia asioita on lapsen taikka puolison kuolemat. Mut koirasta jää hyvät ja iloiset muistot, ja muistot on voimavara, ne auttaa yli!

 

[kiyoko]

"Älä sure sitä että yhteinen aika on mennyt, vaan iloitse siitä että se oli. Muistoista aika rakentaa lohdutuksen"

Näin kun 6 vuotta oman ensimmäisen koiran menetyksestä on kulunut niin voin sanoa että tuo lausahdus pitää aika lailla paikkansa. Kyllä se helpottaa, ja eihän unohtaa tarvikaan. Se lakkaa lopulta tuntumasta niin kovin pahalta, ja joku päivä sä huomaat hymyileväsi kun muistelet rakasta ystävää :heart:

 

[kiyoko]

oot päässy jos tuommoisia mietit... Ei pahalla! Koira, rakaskin, on vain.... koira! Mullakin oli koira joka kuoli päivää ennenkuin täytin 30. Sain sen 15-veenä. Kaipasin ja surin ehkä pari kk aktiivisemmin, nyt koiruus on mukava hännänheiluttajan muisto, johon palaan hymysuin toisinaan.

Huomattavasti kipeämpää prosessia vaati rakkaan isoäidin hautaaminen ja top 10 listan kärkeen sijoittunee suru vauvamme kuolemasta reilu vuosi takaperin. Se pisti kyllä perspektiiviin juttuja.

Mutta tsemppiä. Mun mielestä koiran kuolema ei ole asia jonka kanssa "oppii elämään", semmoisia asioita on lapsen taikka puolison kuolemat. Mut koirasta jää hyvät ja iloiset muistot, ja muistot on voimavara, ne auttaa yli!

Vähän empaattisuutta, jooko? Se, että sä oot kokenut asian eri lailla ei vähennä aloittajan kokemusta tästä surusta ja oman koiran menetyksestä. Tällaiset huomiot vois jättää ihan omaan tietoonsa.

 

[Moraalinvartija]

oot päässy jos tuommoisia mietit... Ei pahalla! Koira, rakaskin, on vain.... koira! Mullakin oli koira joka kuoli päivää ennenkuin täytin 30. Sain sen 15-veenä. Kaipasin ja surin ehkä pari kk aktiivisemmin, nyt koiruus on mukava hännänheiluttajan muisto, johon palaan hymysuin toisinaan.

Huomattavasti kipeämpää prosessia vaati rakkaan isoäidin hautaaminen ja top 10 listan kärkeen sijoittunee suru vauvamme kuolemasta reilu vuosi takaperin. Se pisti kyllä perspektiiviin juttuja.

Mutta tsemppiä. Mun mielestä koiran kuolema ei ole asia jonka kanssa "oppii elämään", semmoisia asioita on lapsen taikka puolison kuolemat. Mut koirasta jää hyvät ja iloiset muistot, ja muistot on voimavara, ne auttaa yli!

Tuokin on kovin henkilökohtaista. Joillekin koira merkitsee enemmän kuin vain lemmikkiä. Ja se voi olla paljon läheisempi kuin vaikkapa oma vanhempi. Jos on vaikka yksinäinen, kasvaa lemmikin rooli elämässä hyvinkin suureksi.

 

["hoplaa"]

Pääsee kyllä yli ajan kanssa. Tosiaan voit miettiä asiaa siltä kantilta olisiko koiralle ollut parempi vielä elää vai ei. Mikäli sen elämä olisi ollut kipua jne. niin voit ajatella kuinka enää sitä kipua ei ole. Ja ajatella niitä kauniita yhteisiä hetkiä mitä aiemmin on ollut.

Itse olen kokenut eläinten kuolemia jo monia, koska meillä on ollut paljon eläimiä. Jollain tavoin sitä on aina pitänyt selviönä, että jossain vaiheessa se eläin kuolee.

 

[sureva äippä]

Koira oli parempi päästää pois, sillä peräpää alkoi pettämään.Edessä olisi ollut halvaus.Ainahan tänne palstalle joku epäempaattinen eksyy.Olen muuten menettänyt isovanhempani, mutta koiraani suren jopa enemmän.Surun kokeminen on täysin henkilökohtaista.

 

[HoitoonVaan]

Kyllä se suru vähitellen helpottaa! Ja sen voin kertoa, että mitä enemmän surua joutuu elämässään kohtaamaan, sitä helpompi niitä myöhempiä surutapauksia on käsitellä. Itselläni on ollut lemmikkejä lapsesta saakka ja suru on sitä kautta tuttua. Oman isän kuolema tuntui siltä, että voiko tästä toipua ollenkaan, mutta nyt on mennyt kaksi ja puoli vuotta, ja pystyn muistelemaan isää ilman itkua. Poikani on sinun lapsesi ikäinen ja hän ei myöskään kykene ymmärtämään äidin surua - on sanonut mulle että "on parempi unohtaa se vaari niin ei tule surulliseksi"...

 

[niisk]

Voi... :hug:
Ymmärrän täysin.
Mun kaverilla kuoli koira pari kuukautta sitten. Koira oli ystävälle kaikki kaikessa, mun teki oikein pahaa nähdä, kuinka rikki tää ystävä siitä oli. Nyt on perheessä uusi pentu (kaveriksi toiselle koiralle, joka oli ihan hukassa yksin), joka ei tietenkään ikinä korvaa sitä edellistä, mutta saa sentään ajoittain hymyn ystäväni huulille.

 

["vieras"]

kohta tulee 3 ja 2 vuotta siitä kun mun koirat lopetettiin ja tät lukiessa pääsi itku.
Nykyään menee paljonkin aikaa etten muistele heitä, mutta ei se vaan unohdu.

Jopa eka koiranikin on lujasti mielessä, kuoli 15v sitten.

 

[2good2be4gotten]

Sen menetyksen kanssa pystyy ajan kanssa elämään, jokaisella se ottaa oman aikansa.
Itse menetettyäni 13vuotiaan koiramme en liikkunut kahteen viikkoon kotoa minnekään muualle kuin kauppaan. Ja itselleni tämän koiran menetys oli tähän asti se suurin menetys, paljon läheisempi se oli kuin esim. vanhempani.
Mutta nyt 9vuoden jälkeenkin tämän koiran omien tavaroiden tai kuvien katselu aiheuttaa haikeutta.

 

["hoplaa"]

Kyllä se suru vähitellen helpottaa! Ja sen voin kertoa, että mitä enemmän surua joutuu elämässään kohtaamaan, sitä helpompi niitä myöhempiä surutapauksia on käsitellä.

Täysin totta. Jouluna 2005 kuoli "elämäni koira" vain 6,5-vuotiaana. Vaikka olinkin ennen tuota kokenut monia eläinten kuolemia, tuo koski enemmän kuin yksikään ennen sitä.
Aikaa myöten suru helpotti. Elämäni pahin isku tuli maaliskuussa 2007 pikkuveljeni kuollessa 21-vuotiaana. Silloin ajattelin, että "onneksi koirani kuoli ja valmisti minua tähän". Nyt mielessäni ajattelen veljeni keräävän ympärilleen kaikki ne eläimet, joiden kanssa hänkin oli tekemisissä.

Kauniit yhteiset muistot on niitä, jotka lopulta jäävät elämään.

 

["Pipo"]

Surusi varmasti häviää pikkuhiljaa ja se aluksi tuntuukin varmasti pahalta. Itse menetin vasta äsken koiran joka oli minulle kuin oma veli, suru ja kaipaus ovat todella kovat mutta koirani sai viimein levon. Olen vielä nuori mutta uskon että tämä vain auttaa valmistautumaan tuleviin menetyksiin