En olisi uskonut kolme vuotta sitten, että meillä ei vieläkään olisi vauvaa. Kipuilin aikani asian kanssa ja hakeuduin sitten tutkimuksiin, joista ei selvinnyt mitään syytä lapsettomuuteen. Laparoskopian jälkeen (poistettiin kasvain, ei aiheuttanut lapsettomuutta) kaiken piti olla kunnossa ja lääkäri oli toiveikas ja kehotti vain unohtamaan heidät. Pää ei kestänyt kuitenkaan paria kuukautta lisäodottelua ja sain clomit (3kk). Raskaus ei alkanut niilläkään. Riitelyä miehen kanssa, itkua ja epätoivoa. Ei lasta.
Nyt tilanne on ihan sama kuin 3 vuotta sitten, paitsi että olen itse kolme vuotta vanhempi ja surullisempi. Olen yrittänyt luovuttaa ja välillä se onnistuukin, mutta sitten alkaa taas tuntua epäreilulta tämä elämä: miksi me emme saa lasta, miksi minä en voi saada lasta. Mieheni ei lähde ivf-hoitoon, hän yrittää minun rypiessä epätoivossa vakuutella, että kyllä se varmasti vielä onnistuu. Ja minusta tuntuu, että hän ei sääli minua yhtään... miksi hän ei voi armahtaa minua ja lähteä kanssani jatkamaan hoitoja. Tiedän, luultavasti hän ei oikeasti edes halua lasta. Hänen on helpompi pitää vain minut, mutta minä kuolen tähän.
Nyt tilanne on ihan sama kuin 3 vuotta sitten, paitsi että olen itse kolme vuotta vanhempi ja surullisempi. Olen yrittänyt luovuttaa ja välillä se onnistuukin, mutta sitten alkaa taas tuntua epäreilulta tämä elämä: miksi me emme saa lasta, miksi minä en voi saada lasta. Mieheni ei lähde ivf-hoitoon, hän yrittää minun rypiessä epätoivossa vakuutella, että kyllä se varmasti vielä onnistuu. Ja minusta tuntuu, että hän ei sääli minua yhtään... miksi hän ei voi armahtaa minua ja lähteä kanssani jatkamaan hoitoja. Tiedän, luultavasti hän ei oikeasti edes halua lasta. Hänen on helpompi pitää vain minut, mutta minä kuolen tähän.