S
Somput Ulos!
Vieras
Kommentti: Pitäisikö suojella enemmän uhreja kuin rikoksentekijää? - Kotimaa - Ilta-Sanomat
Kenelle yhteiskunta on enemmän velkaa: kolmelle lapselle vai rikoksentekijälle? kysyy Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsin.
Suomalaiseen yhteiskuntajärjestyksen kuuluu ajatus siitä, että ihmisellä, pahimmalla murhamiehelläkin, on mahdollisuus parantaa tapansa. Se on hyvä ja kannatettava periaate. Suomalainen järjestelmä on humaani: sen ytimessä on kaunis ajatus, että ihminen voi muuttua. Emmekö me kaikki pohjimmiltamme usko siihen? Paitsi yksilön, myös järjestelmän kannalta on järkevää antaa ihmiselle uusi tilaisuus: jos rikoksentekijästä tuleekin kunnollinen veronmaksaja, myös yhteiskunta voittaa.
Mutta on hyvä kysymys, kuinka monta kertaa yhteiskunnalla on velvollisuus se uusi mahdollisuus antaa.
Tämä tuli mieleen, kun hovioikeus päätti laskea vapaaksi murhamiehen, joka raaasti hyökkäsi viattoman nuoren tytön kimppuun kadulla syksyllä 1995. Isänpäivälahjaa ostamassa ollut 15-vuotias tyttö kuoli matkalla sairaalaan.
Tätä rikosta ennen sama mies oli jo tuomittu 13-vuotiaan lapsen raiskaamisesta. Murhatuomiota kärsiessään kyseinen mies puolestaan käytti törkeästi seksuaalisesti hyväkseen alle kouluikäistä pientä lasta vankilomalla.
Mies on istunut elinkautistuomiota 19,5 vuotta. Hovioikeuden mielestä vangittuna pitämiselle ei enää ole perusteita, koska mies on ollut vankilassa jo niin pitkään. Oikeus korostaa myös, että miehellä on sosiaalinen verkosto vankilan ulkopuolella, hän opiskelee, eikä hänellä ole päihdeongelmaa. Jaahas. Eli jos tappajalla on kavereita eikä hän ole juoppo, hän pääsee helpommalla. Kiintoisa näkemys. Mikä ero uhrin kannalta mahtaa olla siinä, onko hänet raiskannut opiskeleva absolutisti vai kirjoja vieroksuva alkoholisti?
Mutta vakavin kysymys on, missä vaiheessa yhteiskunnan on alettava ajatella enemmän uhreja kuin tekijää. Milloin tekijä on menettänyt yhteiskunnan silmissä luottamuksen niin pahoin, ettei hänelle yksinkertaisesti enää anneta sitä uutta mahdollisuutta? Onko tapauksia, joissa elinkautisen pitäisi aidosti olla elinkautinen?
Tässä tapauksessa tekijä on käynyt kolmen eri lapsen kimppuun. Kolmen eri lapsen. Kolmella eri kerralla
Yhdeltä uhreistaan hän on riistänyt elämän, kahdelle muulle jättänyt elinikäiset traumat. Kuinka monta kertaa yhteiskunnan velvollisuus on antaa anteeksi ja päästää vapauteen? Kuka siitä on oikeasti valmis ottamaan vastuun, jos tämä tekijä uusii rikoksensa? Miksi oikeus antaa jälleen kerran vastoin Rikosseuraamuslaitoksen nimenomaista kantaa vastuun tekijälle itselleen, vaikka hän on tuota vastuuta käyttänyt väärin murhatuomionsa jälkeenkin yhteiskunnan myöntämällä vankilomalla?
Kenelle yhteiskunta on enemmän velkaa: noille kolmelle lapselle vai rikoksentekijälle?
Kenelle yhteiskunta on enemmän velkaa: kolmelle lapselle vai rikoksentekijälle? kysyy Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsin.
Suomalaiseen yhteiskuntajärjestyksen kuuluu ajatus siitä, että ihmisellä, pahimmalla murhamiehelläkin, on mahdollisuus parantaa tapansa. Se on hyvä ja kannatettava periaate. Suomalainen järjestelmä on humaani: sen ytimessä on kaunis ajatus, että ihminen voi muuttua. Emmekö me kaikki pohjimmiltamme usko siihen? Paitsi yksilön, myös järjestelmän kannalta on järkevää antaa ihmiselle uusi tilaisuus: jos rikoksentekijästä tuleekin kunnollinen veronmaksaja, myös yhteiskunta voittaa.
Mutta on hyvä kysymys, kuinka monta kertaa yhteiskunnalla on velvollisuus se uusi mahdollisuus antaa.
Tämä tuli mieleen, kun hovioikeus päätti laskea vapaaksi murhamiehen, joka raaasti hyökkäsi viattoman nuoren tytön kimppuun kadulla syksyllä 1995. Isänpäivälahjaa ostamassa ollut 15-vuotias tyttö kuoli matkalla sairaalaan.
Tätä rikosta ennen sama mies oli jo tuomittu 13-vuotiaan lapsen raiskaamisesta. Murhatuomiota kärsiessään kyseinen mies puolestaan käytti törkeästi seksuaalisesti hyväkseen alle kouluikäistä pientä lasta vankilomalla.
Mies on istunut elinkautistuomiota 19,5 vuotta. Hovioikeuden mielestä vangittuna pitämiselle ei enää ole perusteita, koska mies on ollut vankilassa jo niin pitkään. Oikeus korostaa myös, että miehellä on sosiaalinen verkosto vankilan ulkopuolella, hän opiskelee, eikä hänellä ole päihdeongelmaa. Jaahas. Eli jos tappajalla on kavereita eikä hän ole juoppo, hän pääsee helpommalla. Kiintoisa näkemys. Mikä ero uhrin kannalta mahtaa olla siinä, onko hänet raiskannut opiskeleva absolutisti vai kirjoja vieroksuva alkoholisti?
Mutta vakavin kysymys on, missä vaiheessa yhteiskunnan on alettava ajatella enemmän uhreja kuin tekijää. Milloin tekijä on menettänyt yhteiskunnan silmissä luottamuksen niin pahoin, ettei hänelle yksinkertaisesti enää anneta sitä uutta mahdollisuutta? Onko tapauksia, joissa elinkautisen pitäisi aidosti olla elinkautinen?
Tässä tapauksessa tekijä on käynyt kolmen eri lapsen kimppuun. Kolmen eri lapsen. Kolmella eri kerralla
Yhdeltä uhreistaan hän on riistänyt elämän, kahdelle muulle jättänyt elinikäiset traumat. Kuinka monta kertaa yhteiskunnan velvollisuus on antaa anteeksi ja päästää vapauteen? Kuka siitä on oikeasti valmis ottamaan vastuun, jos tämä tekijä uusii rikoksensa? Miksi oikeus antaa jälleen kerran vastoin Rikosseuraamuslaitoksen nimenomaista kantaa vastuun tekijälle itselleen, vaikka hän on tuota vastuuta käyttänyt väärin murhatuomionsa jälkeenkin yhteiskunnan myöntämällä vankilomalla?
Kenelle yhteiskunta on enemmän velkaa: noille kolmelle lapselle vai rikoksentekijälle?
